Valo sylissä
Saarna Euran piispantarkastuksessa kynttilänpäivänä
”Kevättä kynttelistä!” Perjantaina muistelimme Osmanrinteen päivätoimintakeskuksessa, mitä kynttilänpäivästä taas tavataankaan sanoa. Päivän keskiaikainen merkitys on jäänyt vain nimeen: aikoinaan vuoden aikana käytettävät kynttilät vihittiin käyttöönsä juuri silloin. Nyt taas uumoillaan kevättä, jo aivan helmikuun alussa.
Koulussa vähän ihmettelin, onko siellä opeteltuun lauluun vahingossa yhdistetty kaksi vuodenaikaa. Moni varmaan muistaa, miten jatkuu se laulu, joka alkaa ”Helmikuu on tullut”. ”Tulleet valkohanget, pakkasherra nurkissa jo paukuttaa”: helmikuu oli parasta ja lumisinta talvea, hiihtoloman aikaa, usein myös kylmää. Mutta jo tuolloin laulun ensimmäinen säkeistö päättyi: ”Kaikki, jotka elää, unestansa herää, talvi tuolla selän puolla kaikkoaa. Ylläni on päivyt taivollaan, seuratkaamme kevättuulta matkallaan.”
Kevättä kynttelistä! Ei se selvästikään viittaa siihen, onko lunta tai onko pakkasta, vaan siihen, että valon lisääntymistä ei voi olla huomaamatta. Eikä varsinkaan kokematta. Valo voittaa. Se lupaa, se herättää toivon. Se saattaa paistaa myös harmaaseen mieleen ja pimeään eksyneeseen sieluun. Ja kun niin on ollakseen, ei enää olekaan kysymys vain luodusta valosta, vaan luomattomasta. Ei vain auringon, vaan itse Jumalan kirkkaudesta.
Jumala jättää jälkensä
Jumala ei ole kuvattavissa, mutta jos jokin häntä kuvaa, niin valo. Valossa kaikki nähdään, mutta valon kirkkauteen ei itseensä voi katsoa: se ei vain huikaise vaan myös sokeuttaa. Jumalallisessa valossa koko maailma nähdään oikein. Se nähdään sellaisena kuin se on ja sen nähdään kuultavan läpi: maailma otetaan vastaan semmoisenaan ja siinä eletään tämmöisenään, mutta kaikkineen se yhtä kaikki hehkuu sillä tavoin, että mistä kohdin tahansa saattaa tuikahtaa Jumalan läsnäolon välähdys ja armon ja rakkauden leimahdus.
Väläyksiä enempää me tuskin kestäisimmekään. Me kuulimme äsken, kuinka Mooses painettiin kivenkoloon kestämättömältä kirkkaudelta suojaan. Ihmiselle riittää katsoa Jumalan perään; ihmisen tulee katsoa Jumalan jälkiin. Missä Jumala onkin käynyt, missä lohdutus on kulkenut läpi elämän varmoin askelin, se ei ole voinut tapahtua jälkiä jättämättä. ”Jumalan selän takana” oleminen ei tarkoita unohdusta, eristyneisyyttä tai hylkäämistä: Jumalan selän taakse jäävät väkisinkin jäljet hänen hyvyydestään ja armostaan. Missä Jumalan kirkkaus vähitenkin välähtää, sinne toivo ja mieli asettuvat.
Vaan missä Jumala kulkee? Missä loistaa valo?
Vanha ja uusi liitto syleilevät toisiaan
Valon piti lisääntymän kynttelistä. Evankeliumi kertoo, kuinka vanha Simeon ratkesi riemuun ja puhkesi laulamaan: ”Minun silmäni ovat nähneet… valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.” Simeon ei ollut suojassa kivenkolossa, vaan katsoi silmästä silmään hieman toisella kuukaudella olevaa pikkulasta. Tai ehkä vauva nukkui ja Simeon näki hänen kasvonsa sillä tavoin. Joka tapauksessa Simeon näki valon aivan toisin kuin Mooses, jolle sanottiin: ”Sinä et voi nähdä minun kasvojani, sillä yksikään ihminen, joka näkee minut, ei jää eloon.”
Useimmiten Simeonin ylistyslaulua on tulkittu sillä tavoin, että vaikka hän lapsen nähtyään jäikin eloon, hän olisi ollut valmis luopumaan elämästä, kun se kerran tällä tavoin oli saanut täyttymyksensä. Ehkä niinkin, mutta ainakin hän koki tehneensä työnsä ja hoitaneensa tehtävänsä: hänen osakseen oli tullut odottaa ”Israelille luvattua lohdutusta”, suurta käännettä, Jumalan perustavanlaatuista asioihin puuttumista. Kun se nyt oli tapahtunut, voi totisesti ”rauhassa lähteä”, minne sitten lähtikin, ajalliseen tai iankaikkiseen rauhaan.
Simeon otti valon syliin. Vanha mies vauva sylissään se tilanne, kuva ja kohtaus, jossa vanha ja uusi liitto halaavat toisiaan. Valo alkaa loistaa uudesta suunnasta: Jeesuksen syntymää kuvaavissa tauluissa ei jokin ulkoinen loiste valaise vastasyntynyttä, vaan valo säteilee hänestä itsestään. Kun vanhan liiton aikana Jumalan kirkkauteen ei olisi voinut katsoa suoraan ja pysyä hengissä, uudessa liitossa Kristukseen katsominen antaa elämän. Kun Jumalan kasvoja ja tahtoa ennen oli etsittävä ylhäältä vuorelta, nyt meidän keskuudessamme elävä ja kasvoista kasvoihin kohdattava Nasaretin Jeesus antaa meidän ymmärtää, mitä Jumala meille tahtoo olla.
Jeesuksen jälkiin ei vain katsota, vaan niitä seurataan
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä järisyttävämmältä Simeon-papan ja Jeesus-vauvan sylikkäisyys tuntuu. Simeonista sanotaan, että ”Pyhä Henki oli hänen yllään” – häntä siis pidettiin profeettana. Eikä syyttä suotta: hän tiivisti aikojen käänteen jo ennen kuin siitä oli aistittavissa sen enempää kuin tämän köyhien vanhempien esikoispoikasen vauvantuoksu. Hän tajusi, että tässä se nyt on, mistä Jesaja oli kirjoittanut (Jes. 49:6): ”Ei riitä, että olet minun palvelijani ja saatat ennalleen Jaakobin heimot, tuot takaisin Israelin eloonjääneet. Minä teen sinusta valon kaikille kansoille, niin että pelastus ulottuu maan ääriin saakka.”
Kun tämä lapsi kerran on valo ja kun kerran häneen katsominen kertoo, mitä Jumala meistä tahtoo, Jumalan jälkiin katsominen merkitsee Jeesuksen jälkiin katsomista. Eikä vain niihin katsomista, vaan niihin astumista, Kristuksen seuraamista. Ja minne tämä valo meitä viekään – Jesaja kirjoittaa edelleen (42:6-7): ”Sinut minä asetan toteuttamaan sen liiton, jonka olen tehnyt tämän kansan kanssa kaikkien kansojen valoksi, avaamaan sokeat silmät, päästämään kahlitut vankeudesta, tyrmästä ne, jotka sen pimennossa istuvat.”
Tässä sokeus tai vankeus saavat erityisen aseman varmaankin siksi, että ne ovat kuvittaneet sitä, mitä on olla valoa vailla, valosta osattomaksi suljettuna. Sokeus ja vankeus eivät kuitenkaan ole vain vertauskuvia tai pelkästään hengellistä todellisuutta: uudessa ”kansojen valon” maailmassa ihmiselle etsitään pelastusta kaikesta siitä, mikä estää häntä elämästä hyvää Jumalan antamaa elämää. Joka näkee Jeesuksessa Jumalan kasvot ja luottaa hänen näyttävän, mitä Jumala tahtoo ihmisille olla, näkee hänen parantavan, osoittavan sivuun joutuneiden arvon ja palauttavan yhteyteen. Kerta kerran jälkeen ja koko ajan; enemmän on johdatusta kuin sattumaa, että tänään alkaa myös vuosittainen Yhteisvastuukeräys, joka tänä vuonna vastustaa sitä ihmisen arvon riistoa ja ihmisyyden välineellistämistä, mitä ihmiskauppa merkitsee.
Synkkä maailma kaipaa valoisia merkkejä
Se kevät, joka kynttelistä alkaa, merkitsee sen valon lisääntymistä, jonka Simeon tunnisti ja otti syliin. Juuri nyt maailma vaikuttaa pikemminkin hämärtyvältä – sellaiselta, jossa ”pahan valta kasvaa ympärillä” (VK 600:4). Nimenomaan sellaisessa maailmassa on tarpeen veisata ja rukoilla (600:3): ”Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa, tyyneksi, lämpimäksi liekki luo!”. Saman virrensäkeistön jatko vahvistaa sen, mistä valo tulee: ”Valaiset pimeän, voit pelot poistaa. Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo!”
Se kevät, joka kynttelistä alkaa, on aina jo alkanut. Simeonin otettua valon syliin ”valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa” (Joh. 1:5). Synkistyneessä maailmassa erottuvat lukemattomat kirkkaat jäljet, joita Kristuksen seuraajat ovat jättäneet. Missä Jeesusta on seurattu, sinne myötämieli, ystävällisyys, reiluus ja oikeudenmukaisuus ovat painaneet valoisat merkkinsä. Tänne Euraankin, Panelioineen, Kiukaisineen, Honkilahtineen ja Hinnerjokineen kaikkineen.
Tallataan näitä jälkiä lisää. Yllämme ”on päivyt taivollaan, seuratkaamme” Kristusta hänen matkallaan ja hänen valossaan.