Musiikin tohtori, diplomipianisti, kanttori-urkuri ja teologian kandidaatti Pekka Vapaavuori kirjoittaa eräässä kirjoituksessaan: ”Apostolinen uskontunnustus, samoin kuin sitä laajempi Nikean uskontunnustus ovat oman aikansa hedelmiä, jotka kantavat mukanaan aikansa käsityksiä luonnontieteistä, biologiasta, yhteiskunnasta ja maailmankaikkeudesta. Levitessään juutalaisten parista hellenistiseen maailmaan kristinusko joutui puolustautumaan sekä juutalaista monoteismiä että hellenistisen maailman polyteismiä vastaan. Tässä tilanteessa kristinuskon ominaispiirteiden määrittely kehittyi aina vain yksityiskohtaisemmaksi. Oli niin paljon asioita ja käsityksiä, joita vastaan piti puolustautua. Tänä päivänä tilanne on aivan toinen. Niitä uhkakuvia, joita vastaan tuolloin puolustauduttiin, ei enää ole, uhkakuvat ovat toisaalla. Maailma on muutenkin muuttunut aivan erilaiseksi. Sitä maailmaa, jossa uskontunnustuksemme syntyivät, ei enää ole olemassa. – – Tämän päivän ihmiselle, jolle on jo koulussa opetettu perusasiat luonnonlaeista, maailmankaikkeuden synnystä ja rakenteista, uskontunnustus kertoo enimmäkseen siitä, millaiseksi maailma ymmärrettiin pari tuhatta vuotta sitten. Onko meidän siis lähdettävä siitä, että astuesssamme sisään kirkon ovesta homo profanus meissä muuttuu homo religiosukseksi ja me siirrymme 2000 vuoden takaiseen maailmaan?”
Vapaavuori kirjoittaa tajunneensa jo nuorena, että kirkon käyttämä uskontunnustus on ihmisten laatima järjestelmä, joka ei voi olla ikuisesti koskematon ja muuttumaton. Nuorena pappina hän ei kuitenkaan uskaltanut vetää käytännön toimissaan johtopäätöksiä siitä, mitä oli tajunnut. Hän alkoi ajella kaksilla rattailla. Vastoin sisäistä ymmärrystään ja vakaumustaan hän sanoi alttarilta seurakunnan edessä minä uskon ja niin edelleen. Tietenkin hän teologiaa opiskelleena osasi selittää itselleen, että kyseessä on symboli, vertauskuva eikä mikään kirjaimellisesti otettava faktakokoelma, mutta siinä alttarilla seistessään hän vakuutti uskovansa todeksi sanasta sanaan, mitä ääneen lausui. Vapaavuori tunsi valehtelevansa. Niinpä hänen leipätyönsä pappina vaihtui pian työhön pianonsoiton opettajana. Näin hän saattoi työntää sivuun koko uskontunnustusta koskevan problematiikan. Eläkkeelle jäätyään hänen sisimmässään uinunut teologi alkoi heräillä prinsessa Ruususen unestaan. Teologit, jotka olivat hänen nuoruudessaan ravistelleet häntä, vaativat häntä vetämään lopulta johtopäätökset, jotka aikanaan jäivät mukavuussyistä tekemättä.
Vapaavuori kirjoittaa: ”Messuun osallistuessani seison usein uskontunnustusta luettaessa hiljaa mietiskellen, mitä mahtaisi liikkua sellaisen messuun vahingossa eksyneen ihmisen päässä, joka ei kotonaan eikä muussakaan ympäristöstään ole saanut mitään kosketusta kristilliseen uskoon ja sen käsitteistöön. Todennäköisesti hän viimeistään uskontunnustuksen kohdalla ihmettelisi, mihinkä ihmeen porukkaan hän on eksynyt. Ns. apostolinen uskontunnustus on nimittäin todella kömpelö kokoelma peräkkäin töksähteleviä otsikonomaisia lauseita. Ensin Jumala esitellään Isänä, sen jälkeen Jeesus Kristus Jumalan ainoana poikana ja meidän Herranamme, mutta heti perään kerrotaan, että Jeesuksen isä olikin Pyhä Henki. Asiaan perehtymätön joutuu ymmälle. Miten nämä sukulaissuhteet oikein menevät. Ja kovin inhimillisiltä nuo olennot vaikuttavat. Miesporukka, jonkinlainen taivaallinen perhedynastia.”
Edelleen Vapaavuori kirjoittaa: ”Sanallakaan ei viitata siihen, mitä Jeesus teki ja sanoi lyhyen elämänsä aikana. Sen sijaan siinä kerrotaan, että hän astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella, ja siellä hän uskontunnustuksemme mukaan istuu isänsä vieressä liikahtamatta, kunnes hän on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Uskontunnustuksessamme me siis nikottelematta väitämme uskovamme siihen maailmaan, jossa maa on litteä pannukakku, sen yläpuolella taivaankansi, jonka takana sijaitsee taivasten valtakunta, ja jossa maankamaran alla sijaitsee tuonela tai helvetti. Jotain jargonia se on, jota tavallinen tallaaja ei ymmärrä.”
Mainittakoon lopuksi, että Vapaavuorelta ilmestyy ensi vuoden maaliskuussa kirja Erään eläkeläisen uskontunnustus. Olen tilannut kirjan ennakkoon.
Uskontunnustuksen uudelleen muotoilu ei täyttäisi kirkkoja. Ehkä kävisi niin että loputkin lähtisi. Kirkot täyttyvät kyllä heti jos tulee kansallinen hätätilanne. Ei siihen muuta tarvita.
Uskontunnustuksen sisältö avautuu vain niille, jotka siihen haluaa paneutua. Samoin kuin kirkonmenojen sisältö.
Jumalanpalveluksissa täytyy käydä usein, jos haluaa päästä selville mitä siellä tapahtuu. Sen sisältö on aivan mielettömän rikas. Useimmille molempien suuri merkitys jää käsittämättömäksi. Rippikoulussa näitä asioita käsitellään, mutta nuorilla on siellä ihan muut asiat mielessä. Sen jälkeen vain harva niihin pääsee perehtymään. Kirkossa kun ajatellaan että kaikkihan ne asiat tietää, kun ne on kerran rippikoulussa opetettu. Joten ei ihme jos kummankaan merkitystä ei oikein käsitetä. Ei ainakaan suurena rikkautena.
Mikähän sitten olisi ”se oikea”, (kulloisenkin) päivän uskontunnustus? Kuinka pitkä se olisi? Olisiko se esim. ”moninaisuuden uskontunnustus?” Meillähän ei ole jälkimodernissa ajassamme yhtä yhtenäistä uskoa, joka voitaisiin helposti valjastaa ”yhteiseksi uskontunnustukseksi”. Eikä meillä tunnu olevan yhteistä uskoa edes siitä, mitä vanhan ajan uskontunnustukseen uskovat ihmiset todella uskoivat.
Jos kaikki olisivat uskontunnustusten mukaisesti uskoneet, ei näitä erityisiä uskontunnustuksia olisi edes tarvittu: sitähän ei tarvitse määritellä, mikä on kaikille muutenkin itseatään selvää. Ei itsestäänselvyyksiä tarvitse kirjata dokumenteiksi.
Ei kirkon uskontunnuistukseen ole pakko yhtyä.
Kaikenlaisia uskoja ja uskomuksiahan meillä nytkin on. Määritelläänkö se oikea ja kulloinkin vallitseva esim. suljetulla lippuäänestyksellä? Ja keillä olisi äänestysoikeus? Vai luotettaisiinko darwinistiseen periaatteen voimaan: mikä jää voimaan luonnon eloonjäämiskamppailuissa?
Vai julistammeko urbaanit legendat uskontunnustuksiksemme? Ehkä niitä pitäisikin olla nmoninainen joukko?
Mitä olisi käsite ”kristinusko” tällaisessa määrittelyssä? Selkeämpää olisi puhua ”kristillisperäisestä uususkonnosta”.
Tai ehkä uususkontunnustus olisikin järkevä laatia kieltomuodossa: minä en usko… tai me emme usko…
Teki hyvän valinnan Vapaavuori ja siirtyi pianonsoiton opettajaksi , jos ei voi allekirjoittaa kirkon oppeja niin olisi ristiriitaista olla töissä .
Kiitos Sami Paajaselle kirjavinkistä!