Olen aikaisemmin kirjoittanut kaksi melko pitkää blogia, joissa olen osoittanut ymmärrystä seurakunnan ja kirkon toiminnan pysähtyneisyyttä kohtaan. Vuosisatainen jäsenyyden ja talouden suhteen turvattu elämä muodosti toimintakulttuurin, jossa kirkosta tuli itseään varten olemassaoleva. Lisäksi lähetystyön dynaamisuus kanavoitui järjestöjen työhön, mikä on eristänyt kirkkoa kansainvälisestä ekumeenisesta keskustelusta mitä tulee kirkon missioon. Ja kun nyt pitäisi sanoa jotakin viisasta siitä mikä sen seurakunnan tehtävä tässä ajassa pitäisi olla, hiipii epävarmuus. Ehkä tämä on liian suuri pala. Sotesta viisastuneena, ehkä pitäisi aloittaa jostakin osa-alueesta.
Palaan siihen mikä hiljattain herätti toivon kipinän. Se on raportti nimeltään Missiologian tuntemus ja osaaminen kirkon työssä (http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/F359F1ED9F897DD0C225770E0034026E/$FILE/Missiologian_tuntemus_ja_osaaminen_kirkon_tyossa.pdf). Koen edelleen että siinä tavoitellaan jotakin mikä itselleni on ollut aina tärkeää: kirkon haastaminen oman missionsa vakavasti ottamiseen. Luettuani sen oivalsin suureksi virkistyksekseni, että siinä ei todellakaan puhuta kirkon lähetystyön rakenteellisista järjestelyistä tai yhteistyön tärkeydestä, vaan kysymys on kirkosta itsestään ja sille kuuluvasta velvoitteesta tomintaan, jota on perinteisesti nimitetty lähetystyöksi. Raportin yhteydessä se ei kuitenkaan ole lähetystyötä perinteisessä merkityksessä, vaan se on uudelleen ymmärretty kirkon päätehtävä, sen varsinainen missio, the Tehtävä.
”Koska ymmärrys kirkon missiosta on laajentunut perustavanlaajuisesti, ajanmukaisesti ymmärretty missiologia tutkii ja pohtii laaja-alaisesesti sitä dynamiikkaa, jossa kirkko olemuksensa mukaisesti suuntautuu kohti sitä ympäröivää maailmaa.” Kenen ymmärrys on laajentunut ja kenen ei, mutta siis kirkko olemuksensa mukaisesti suuntautuu kohti sitä ympäröivää maailmaa. Samoin seurakunta. Olemuksensa mukaisesti. Jatkossa raportti siirtyy tästä asiasta käyttämään monille tuttua missionaarisesti/missionaarinen -ilmaisua. Raportti selventää käyttämäänsa missionaarinen-sanaa ilmoittamalla, että sitä käytetään tarkoittamaan sekä ”missionaalinen” että ”missionaarinen” -sanoja. On teologien kesken nimittäin tehty erottelu kirkon olemukseen kuuluvan mission (missionaalinen) ja kirkon toiminnalliseen puoleen kuuluvan mission (missionaarinen) välillä. Tärkeä käsitteellinen erottelu, mutta vielä tärkeämpää on pitää ne yhdessä! Koska kunnianhimoinen pyrkimykseni on pärjätä ilman yhtään vanhanaikaiseksi käynyttä sanaa, kyseenalaistan missionaarinen-sanankin. Jouduin pysähtymään sen eteen, kun viisas puolisoni kysyi tästä asiasta vaahdotessani aivan viattoman rehellisesti, että mitä se missionaarinen tarkoittaa. Siinäpä se. Huomasin että en osaa ainakaan yhdellä suomen kielen sanalla vastata.
Missionaarinen, itselleni ja kaikille ns. lähetystyön ja evankelioimisen ystäville tuttu ja rakas sana, ja samalla mahdollisesti suurelle osalle kirkkokansaa – joille asia pitäisi pikku hiljaa myydä – kuitenkin vieras tai ainakin hämärä sisäpiirin sana. Tai sana joka tuo aktiiveille mieleen perinteisen lähetyssaarnaamisen. Joudun etsimään sen merkitystä kristillisessä uskossa itsessään olevasta ulospäin suuntautuvasta dynamiikasta. Uskossa on sisäänrakennettu pyrkimys tulla yhä uudelleen julki ja uusien ihmisten tavoitettavaksi. Liikaa sanoja. Raportin käyttämä ”kirkon olemuksen mukainen” on hyvä, kunhan vain tiedetään mikä se olemus on. Se on sitä että se suuntautuu kohti sitä ympäröivää maailmaa. Sitten huomasin, että arkikielellä sanottuna kristillinen usko on luokiteltu lähetysuskonnoksi, samoin kuin esimerkiksi islam. Eihän se sen ihmeellisempi asia ole.
Koska unelmoin laajasta läpimurrosta seurakunnan tehtävän uudelleen löytämisessä, pyrin mahdollisimman pitkälle poistamaan esteitä sellaisten – sanotaan nyt suoraan kirkon työntekijöiden tieltä, jotka ovat allergisia kaikelle mikä liittyy vanhoihin lähetys/evankelioimis/tavoittamis yms. -käsitteisiin. Kirkon tutkimuskeskus on silloin tällöin julkaissut tässä suhteessa vastaansanomattomia haastattelututkimuksia. Siksi epäröin myös raportin käyttämää sanaa missio, vaikka se paikoitellen näyttääkin olevan korvattavissa sanalla tehtävä. Raporttihan pohjautuu syksyn 2016 kirkolliskokouksen edustaja-aloitteseen, jossa peräänkuulutettiin kirkon virassa toimivien pappien ja nuorisotyönohjaajien missiologian perustietojen turvaamista. Raportti toteaa johdannossaan, että ”jatkovalmistelussa nähtiiin tarkoituksenmukaiseksi vastata edustaja-aloitteen käsittelyn eri vaiheissa esiin nousseeseen tarpeeseen pohtia, mikä kirkon missio on ja millaista missiologian tuntemusta sen toteuttamiseksi tarvitaan”. Anteeksi lukijat mutta tällaista kirkollinen (hallinnollinen) lauserakenne on. Raportti on asiaa nyt (tai siis jo reilu vuosi sitten) pohtinut, mutta onko tällä asialla riittävästi sisäistä energiaa pysyä hengissä ja saada aikaan jotakin, vai onko senkin kohtalona jäädä muiden, kiireellisempien päälle tulvivien asioiden alle? Voimmeko yhdessä tehdä jotakin? Mikä kirkon mission on, mikä kirkon – tai seurakunnan – tehtävä on?
Jatkan kirkkohallituksen ja piispainkokouksen raportista. Toimenpide-ehdotuksissaan, etsiessään ”uusia näkökulmia teologiaan ja toimintaan globaalissa vuorovaikutuksessa”, se esittää ensimmäisenä konkreettisena asiana: ”Nostetaan kokonaisvaltainen missio keskeiseksi tavoitteeksi kirkon seuraavassa strategiassa →Kirkkohallitus yhdessä piispainkokouksen kanssa”. Kaksi asiaa tulee mieleen. Ensiksi, kirkkohallituksen täysistunto näkyy tehneen 29.1.2019 päätöksen käynnistää seuraavan strategian tekemisen. Samalla on nimetty seuranta- ja suunnitteluryhmä töihin. Toiseksi, kun kirkohallitus sai 27.2.2018 puheena olevan raportin pöydälleen, pöytäkirjaan kirjattiin ”Päätettiin, että raportissa kirkkohallitukselle esitetyt toimenpiteet tuodaan normaalissa aikataulussa ja luontevissa yhteyksissä kirkkohallituksen täysistunnon päätettäviksi.” Normaalissa aikataulussa ja luontevissa yhteyksissä. Eikö seuraavan strategian tekoa koskeva ehdotus ole juuri kirkohallitukselle esitetty toimenpide? Onko se tuotu päätettäväksi? En halua uskoa että asiassa oltaisiin nyt jo myöhässä.
Strategia on juuri se paikka, jossa kirkon tehtävä tulee selvästi näkyä. Sekä kirkon että myös seurakunnan osalta. Kirkkohallitus on voimassa olevan strategiansa yheydessä vuonna 2015 lähettänyt seurakunnille oppaan, joka kirkon ja seurakunnan tehtävän osalta ohjeistaa tavalla, joka huutaa uutta sisältöä ja uutta liikettä edes johokin suuntaan:
”Suunnittelun lähtökohtana tulee olla kirkon olemus ja kirkolle uskottu tehtävä. Kirkon tehtävä on tunnustuksensa mukaisesti julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimia muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi. Teologialla on siis keskeinen rooli suunnittelun perusteissa.
”Suunnittelua seurakunnissa ohjaa kirkkolain neljäs luku, jossa määritellään seurakunnan perustehtävä ja keinot, joilla sitä toteutetaan. Luvussa mainitaan jumalanpalveluselämän ja sakramenttien hoitaminen, muut kirkolliset toimitukset, kristillinen kasvatus, sielunhoito sekä diakonia- ja lähetystyö. Myös historia monine käänteineen ja keskusteluineen ohjaa ainakin osin tämän päivän ratkaisuja.
”Kohtaamisen kirkko määrittelee kirkon tehtävän näin: ’Kirkko kutsuu ihmisiä Jumalan yhteyteen sekä rohkaisee välittämään lähimmäisistä ja luomakunnasta.’ (lihav. opas) Samoilla sanoilla voidaan ongelmitta määritellä myös seurakunnan perustehtävä.” (lihav. hp).
Siellä se kirkko edelleen seisoo tiukasti paikallaan kutsumassa ihmisiä. Teologian sijasta kirkkolaki näyttää olevan keskeisessä roolissa. Mikä voisi olla ensimmäinen edes pieni askel liikkeelle pääsemiseksi? Varmemmaksi vakuutukseksi ohje vielä korostaa: ”Ensiarvoisen tärkeää on kirkon perustehtävän jatkuva korostaminen kaiken toiminnan ja päätöksenteon lähtökohtana ja oikeuttajana.” Niin tärkeä se tehtävä – tai missio – on. Jos kirkko ei onnistu liikahtamaan, kullakin seurakunnalla on oikeus ja velvollisuus etsiä ja löytää.
Hyvä Hannu! Pohdiskelusi tuottaa tulosta aikakin minun päässäni. Olenko oikeassa jos sanon, että ajattelet kirkolle ja seurakunnalle Jumalan tarkoittaman tehtävän joutuneen ainakin osittain hukkaan tai ainakin supistuneen ja jääneen vaikka niiden herätysliikkeiden ja järjestöjen touhuilun taakse ja jalkoihin? Itse ajattelen, että kirkon toiminta on jo varhain lähtenyt vinoon menemään. Rakennettiin korkeita kirkkoja mahtavilla uruilla ja toinen toistaan suuremmilla alttaritauluila. Puettiin kirkonpalvelijat koristeellisiin kaapuihin ja suunniteltiin hienot liturgiat ja seremoniat, joita tulee kaikkialla samalla tavoin suorittaa.
Kristillisen seurakunnan olemus ei mielestäni ole näyttävästi toteutettu kokoontumishetki vaan niinkin hieno asia kuin rakkaus. En tarkoita rakkautta sanoina vaan tekoina. Olemus ei ole toimintatavoite ja tulevaisuus strategia. Se ei ole kirkkojärjsetys tai kirkkokäsikirjaan painetut kaavat ja ohjeet. Eikä se ole tunnustuskirjat tai raamatunkaan ohjeet ja käskyt. Olemus on sitä mitä olemme ja miten elämme. Seurakunta tai kirkko ei ole Jumala vaan ihmiset sen muodostavat. Mutta jos Jumala ei meissä mitään vaikuta ja jos Jeesus ei meille mitään merkitse, silloin emme ole kristittyjä. Juuri se mitä Jumala meissä vaikuttaa ja Jeesus tekee mahdolliseksi — juuri siinä on kristityn seurakunnan olemus.
Linkitän vielä Hannujn kommenttiin siten, että kun Jumalan tahtoa kysellään ja liikkeelle lähdetään Hänen vaikuttamanaan, niin eiköhän siellä ensimmäsenä löydy diakonia ja kasvatus ja kaikin puolin toisista huolehtiminen. Toisten taakkoja kantamalla se yhteisöllisyyskin syvemmin toteutuu kuin hauskanpidolla.
Seurakuntatyössä piti järkätä päiväkerhoja. Tavoitin sen kautta muutamia äitejä lapsineen. Oli tiukat rajat, montako henkeä ryhmään pystyi ottamaan. Joten se puuha pysyi melko pienen piirin ilona. En muista silloin pohtineeni koskaan sitä, millä tavoin tuo toiminta edistäisi kirkon missiota. Ei sellaisesta olut puhettakaan. Homma vain sattui kuulumaan työnkuvaani ja se piti hoitaa.
Liittyi siihen kyllä oma agendani. Avioparityötä kun piti tehdä kanssa. Työmuodon kautta sain hyvän kontaktin koko perheeseen. Kutsuinkin isiä saunailtaan, jossa pääsin juttelemaan vähän aremmistakin asioista. Sen jälkeen miehet oli paljon halukkaampia kuuntelemaan luentoja avioparitoiminnasta yhdessä vaimojensa kanssa ja muuhun jatkotyöskentelyyn.
Kaikki nuo hienot strategiani kohdistui kuitenkin vain siihen pieneen porukkaan, joka oli sisällä kirkon toiminnassa jo.
Englannissa, siinä seurakunnassa päiväkerhossa kävi 70 äitiä lapsineen. Lisää tuli jatkuvasti. Siellä tuon toiminnan missiona oli kiinnostuksen herättäminen seurakuntaan. Toteutettiin palvelua, jota monet äidit kaipaavat ja kaikilla oli mahdollisuus tulla. Samalla se toimi kutsuna muuhunkin seurakunnan toimintaan. Toteuttamassa oli vapaaehtoisten tiimi.
Kuvaisiko näiden päiväkerhojen ero , sitä muutosta, jota Hannukin kaipaa?
Pekalle että joo kuvaa! Ja Joukolle että olen kiitollinen kommenteistasi.! Kannatti uskaltaa tulla tänne.
Hannu Paavola
Kysyin yllä sitä että missä on se maailma mihin pitäisi mennä. Vastasit kysymykseeni oikein hyvin . Jos ymmärsin asian oikein niin vastauksesi voi ymmärtää siten että maailma on meissä ja me olemme maailmassa. Missionäärinen tehtävä on evankeellinen sisäinen asenne. Jos näin niin olemme samassa rintamassa.
Sitten mitä tulee siihen muuhun toimintaan ja soveltaa yllä olevaa ajatusta niin ”maailman hätä” on meissä.Enne voi mennä pelastamaan maailmaa sen hädästä vaan ainoastaan jakamaan sen kanssamme. Tästä on käytännön sovellutuksena se ,että toteutamme tuota ajatusta parhaimiten silloin kun emme mene tarjoamaan itseämme maailmalle joka ei meitä ymmärrä. Ne joiden hoitamiseen voimamme riittävät tulevat kyllä luoksemme jollemme karkoita heitä asenteillamme pois.
Viime vuosien ruoka-apu ja vastaava ,on ainutlaatuista ja poikkeuksellista ja samalla oire siitä että hyvinvointiyhteiskunta rakoilee. Diakonia toimii laastarina ja hyvä’ niin. ”Syrjäytyneet” seisovat jonossa ja niitä autetaan. Toivottavasti sillä asenteella ,että he tarvitsevat apua ja heitä autetaan ilman hengellisiä taka-ajatuksia. Antaa heidän jopa kirota auttajia katkerassa ja nöyryyttävässä tilanteessa. Sekin meidän tulee kestää heitä rankaisematta jos teemme tehtävämme oikein.
Sain pari kertaa harrastuspohjalta olla toteuttamassa riparia. Kolutusta kun ei ollut, niin se ei ollut rasitteena etsiessäni toimivia menetelmiä. Mietin jatkuvasti siinä sitä; voisiko tehdä jotain toisin. Kävin etukäteen kodeissa jututtamassa perheitä Siinä keskustelun lomassa pyrin sanomaan vanhemmille jotain positiivista nuoresta, joka istui siinä vieressä. Ehkäpä juuri siinä onnistuin tekemään jotain ratkaisevaa koko leirin onnistumisen kannalta. Olinhan osoittanut arvostavanani nuoria. Vastavuoroisesti he myös osoittivat sitä minulle leirin jälkeen, tulemalla mukaan toimintaan. Ehkäpä onnistumistani helpotti suuresti erään Elli mummon esirukoukset. Hän rukoili minulle rakkautta niihin nuoriin. Saattaa tietysti olla, että rakkaus vaikuttaa leirin onnistumiseen enemmän kuin parhaatkaan menetelmät. Parhaita menetelmiä etsin niistä seurakunnista , joilla oli menestyvä nuorisotyö. Tutustumalla niihin paikan päällä.
Ei meillä siihen asti ollut nuoria riparin jälkeen. Joku taisi mennä kohdalleen, koska sen jälkeen oli. Olen ihmetellyt sitä, miten minä pelkällä harrastusohjalla sain nuoret mukaan seurakuntaan, kun korkean ammattitaidon hankkineet ei siihen kykene.
Olisiko syynä se, ettei heillä ole ensisijaisena tavoitteenakaan nuorten sitoutuminen seurakuntaan. Sellaisen asenteen nuori kyllä aistii heti ensimmäisessä kohtaamisessa. Rippikoulutyölle ei tietenkään tule mitään ongelmia siitä, ettei imua seurakuntaan työn tuloksena synny. Vuosittain kun tulee aina uusi vuosikerta mukaan. Työn teko voidaan kokea tehokkaana ja antoisana. Onhan kyseessä koko kirkon lippulaiva. Jos nuoria ei kiinnosta, niin ei kai siitä voi kirkon menettelytapoja syyttää. Vai voiko?
Markku Kukkonen: ”Mutta jos Jumala ei meissä mitään vaikuta ja jos Jeesus ei meille mitään merkitse, silloin emme ole kristittyjä. Juuri se mitä Jumala meissä vaikuttaa ja Jeesus tekee mahdolliseksi — juuri siinä on kristityn seurakunnan olemus.” Tämä on hyvin sanottu, minäkin olen taipuvainen määrittelemään asioita hän kuin ulkopuolelta. Kun asettaudun yhdeksi seurakuntalaisista niin se menee näin.
Markkku Hirn: ”Tästä on käytännön sovellutuksena se ,että toteutamme tuota ajatusta parhaimiten silloin kun emme mene tarjoamaan itseämme maailmalle joka ei meitä ymmärrä. Ne joiden hoitamiseen voimamme riittävät tulevat kyllä luoksemme jollemme karkoita heitä asenteillamme pois.” Muuten olen samaa mieltä kanssasi, mutta tässä en aivan . Ei meidän itseämme tule tarjota maailmalle, mutta kyllä Jumalalta saamaamme hyvää – ilman mitään hengellisiä taka-ajatuksia.
Kiitos näistä ja mennään eteenpäin. Jotain uutta voi löytyä!
Menikö Markku ja Jouko sulla Hannu nyt sekaisin?
Jotenkin olen näkevinäni tuossa riparivuodatuksessani saman rakenteen, kuin siinä päiväkerhotouhussakin. Se, että tehdään huippu hyvää työtä estää näkemästä puuttuvaa missiota. Mission puuttumista on vaikea hahmottaa. Kuitenkin juuri sen puute aiheuttaa, niin nuorten, kuin aikuistenkin vieraantumisen kirkosta.
Kiitos PEkka nimikorjauksesta ja anteeksi, piti olla Jouko Kukkonen. Minusta tuntuu kyllä että sinunkaltaisten onnistujien ja jonkun homman hyvin tekevien seurakuntalaisten olemassaolo on vain Jumalan hyvää lahjaa, mutta saattaa olla ongelmallista työntekijän kannalta – itsetunto ei kestä nähdä toisen onnistumista asiassa jossa itse joutuu takkuamaan tai ei oikein osaa. ja seurauksena voi olla se että toista kertaa ei pyydetä tekemään tai mukaan.
työntekjöiden asenteet ja vanhentunut (kivettynyt) toimintakulttuuri lienevät kaksi isoa estettä tehtävän löytymisen edessä.
Hyvää ja pohtivaa tekstiä Hannu Paavolta.
Avautuisiko seurakunnan tehtävä tutkittaessa Raamatun profetiaa siltä osin kuin se kertoo aikakauden päättymisen tapahtumista.
”He sotivat Karitsaa vastaan, mutta Karitsa on voittava heidät, sillä hän on herrain Herra ja kuningasten Kuningas; ja kutsutut ja valitut ja uskolliset voittavat hänen kanssansa.”
Jakeessa on kolme ryhmää, joista kahteen Jeesus viittaa.
”Sillä monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut.”
Valituksi ei voi kukaan tulla omasta tahdostaan, koska valinta, arpominen, on tapahtunut ennen maailman perustamista. Kutsuttuja on paljon enemmän. Entä uskolliset?
”Hänen herransa sanoi hänelle: ’Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä sinä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Mene herrasi iloon.'”
Missio on väärällä raiteella, jos vihollisena nähdään muslimi tai homo tai jokin muu toisuskoinen.
”Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa.”
Tähän viittaa Ilmestyskirjan jae, jota lainasin. Ihminen on uskossaan ja voimassaan hyttysen pieru näiden voimien edessä, mutta valitut, kutsutut ja uskolliset saavat Karitsan voiton hedelmän.
Toinen asia on yrittää ymmärtää, miten vihollinen toimii, mihin se pyrkii ja millä keinoin. Raamatun profetia on kirjoitettu siksi, että sitä tutkimalla ja seuraamalla pystyy näkemään vihollisen liikkeet. Jumala on ne nähnyt, mutta Hän on kryptannut ilmoituksensa siten, ettei vihollinen sitä voi ymmärtää eikä siten pysty ennakoimaan sitä, mikä on tulossa.
Mitä kirjoitin, ei millään tavalla muuta sitä, mitä Hannu Paavola pohtii. Mutta onko pohtiessa hyvä ymmärtää, että seurakunta voittaa, koska Karitsa voittaa. Ymmärrys auttaa pääsemään lepoon Kristuksessa. Vain tästä levosta käsin Jumala näyttäisi toimivan, koska Hän silloin toimii Kristuksen eikä meidän kauttamme.
Hyvää taustapohdintaa ja yritystä löytää sanoitusta kirkon tehtävälle. Kirkko tässä tarkoittaa yhteisöä eli kirkon jäseniä tai paikallisseurakunnan jäseniä. Tai jäseniä ja kirkon työntekijöitä ja hallintoa yhdessä. Jatkan toiste laajemmalla kommentilla.