Lukijani!
Kotimaa-sivusto kertoi uutisessaan 6.8. kirkolliskokouksen tekemistä päätöksistä. Saimme siten tietää myös sen, että joitakin kirkolliskokouksen toimielimien nimikkeitä muutettiin: Puhemiesneuvostosta tulee puheenjohtajien neuvosto ja valitsijamiehistä valitsijoita.
Jatkettakoon saman tien vuoren huipulta laaksoon saakka. Unohdettakoon kirkon viestinnästä ’kirkkoherrat’ ja siirryttäköön käyttämään historiasta tuttua, nasevaa ja muutenkin parempaa ilmaisua ’esipappi’.
Perustelen ehdotustani neljällä seikalla.
1. Historiallinen käyttö lehdistössä
Kun Kansalliskirjaston digitoidusta aineistosta etsii hakusanalla ’esipappi’, voi lukuisista osumista päätellä sanan olleen aktiivisessa käytössä jo parisataa vuotta viittaamassa pappiin, joka johtaa seurakuntaa.
2. Nasevuus
’Esipappi’ on sanana yhtä tavua lyhyempi kuin joissakin medioissa käytetty ilmaisu ’johtajapappi’. Pitkäkin nimike toki pystyy häivyttämään haltijansa sukupuolen. Mutta ehdottamani lyhyt sana sointuu lisäksi erääseen ilmaisuun, jota voidaan käyttää puhuteltaessa piispaa. Tarkoitan varsinkin ortodoksisesta yhteydestä tuttua sanaa ’esipaimen’. Kielemme tuntee kosolti myös muita esi-alkuisia sanoja.
3. Etymologia
’Esipappi’ on varhainen käännös sanasta ’rovasti’, lat. ”praepositus”. Sana on alun perin viitannut hiippakunnan ensimmäiseen pappiin, ts. tuomiorovastiin. Sittemmin sen merkitys on laajentunut lääninrovastiin, siis pappiin, joka toimii rovastikunnan kirkkoherrojen puheenjohtajana. Siitä se on edelleen kehittynyt ansioituneiden pappien arvonimeksi.
Vielä: Sotilasyhteisössä on satoja vuosia ollut käytössä nimitys ’sotarovasti’. Nimitys tosin siirtyi historiaan 80 vuotta sitten, jolloin Johannes Björklund sai kenttäpiispan nimen ja arvon. Sotarovastia on alkuaan kutsuttu rinnakkaiskäsitteellä ’sotajoukkojen esipappi’. Nimityksen välittömänä seuraajana voi pitää puolustusvoimiin 1950-luvulla luotua palvelusarvoa ’kenttärovasti’ (molemmat ruotsiksi: ”fältprost”!)
4. Muuta
Todettakoon vielä, että työalojen, kappelipiirien ym. johtavia pappeja on etenkin suurissa seurakunnissa on niin paljon, että ’esipappi’ erottuisi joukosta. Se viittaisi kirkkaasti siihen yhteen henkilöön, joka vastaa seurakunnan kokonaisuudesta.
Oletan, että sanana ’esipappi’ tuntuu aluksi oudolta. Kenties se jopa mielletään turhan voimakkaasti itäiseen kirkolliseen perinteeseen viittaavaksi. Mutta käsite on tarvittaessa tarkennettavissa muotoon ’seurakunnan esipappi’. Miten luontevasti viestintämme kieleen syntyisikään ’kirkkoherraa’ korvaava tai ainakin täydentävä kelpo uusvanha käyttösana!
Sinun
Harmaa rovasti
Kiitettävää uudelleenajattelua. Mutta tittelissä on se huono puoli, että jos esipappi-nimike käännettäisiin ruotsiksi ja ruotsinnos otettaisiin käyttöön, tuhoutuisi perinteinen ja tehtävää hyvin kuvaava nimike kyrkoherde.
Kiitos kiittämästä, Jorma! Toki kiitos ajatuksesta kuuluu alunperin 1800-luvulle.
Ruotsinkielinen titteli ”kyrkoherde” on erinomainen sana. Ei sitä pidä syrjäyttää. Riittää mainiosti, että suomalaisen korvassa ”herraksi” vääntynyt ”paimen” sysätään lipaston laatikkoon ja korvataan sanalla ’esipappi’.
Nimi esipappi on kovin keinotekoinen. Olen ennenkin ehdottanut, että arvonimenä käytetty rovasti otettaisiin virkanimikkeeksi ja arvonimeksi keksittäisiin joku toinen. Selkeä ja helppo: Iitin rovasti. Ja johdonmukainen lääninrovastin ja tuomiorovastin kanssa.
Pekka K. Kiitos näkemyksestä. En sitä tyrmää, vaikka keinotekoisuudesta olenkin eri mieltä.
Ainakin vielä 1800-luvulla oli ansioituneille papeille käytettävissä kaksi arvonimeä: varapastori ja rovasti. Jos kirkkoherraa alettaisiin kutsua rovastiksi, niin arvonimikäytössä voisi olla ’vararovasti’ tai ’nimirovasti’.
Kirkkoherra on hyvä nimike.
Mitä pitäisi muuttaa on tehtävän huomaaminen määräaikaiseksi.
3.e vuotta menisi uuden opetteluun, ja 2.si vuotta tehdä ja johtaa mitä sydän sanoo.
Näin ainoastaan syntyy innovatiivisuutta seurakuntiin mitä totisesti kaivattaisiin.
Pekka V.
Kiitos. Vanhaa sanontaa mukaillen: Ei nimike viranhaltijaa pahenna, ellei haltija nimikettä.
Mutta kun kirkolliskokous nyt on päättänyt uudistaa joitakin omien toimielintensä nimityksiä, niin kaiketi voimme hyvillä mielin noudattaa vanhaa sanontaa: Mitä isot edellä, sitä pienet perässä!
Kirkolla on täysi oikeus käyttää viranhaltijoistaan hyvinä pitämiään nimiä. Mutta valitettava havaintoni on, että media pyrkii omille lähtökohdilleen uskollisena väistämään tunneherkkien nimitysten käyttämistä. Viisasta olisi siis pyrkiä käyttämään kirkon ulkoisessa viestinnässä päättäväisesti nimitystä, jonka voi tuntea riittävän hyvin omakseen ja jonka voi olettaa sopivan myös median näkemyksiin.
Muuten: Määräaikaisuudella on puolensa ja puolensa. Valtionhallinnossakin näyttää olevan määräaikaisuuksia, joita uusitaan tarpeen mukaan monta kertaa peräjälkeen.
Entä jos otettaisiin johdonmukaisesti käyttöön nimitykset johtava pastori ja pastori? Tarpeellisine täydennyksineen. (Aluepastori, nuorisopastori…)
Tuo varapastorin (vice pastor) titteli olisi hauska arvonimi, joskin vähän valtiokirkolliselta ja virkavaltaiselta kuulostava (vrt. varatuomari vice häradshövding). Tietääkö joku tarkemmin, milloin ja miksi varapastorin arvon myöntäminen lopetettiin?
Olen samaa mieltä, että ”johtava pastori” olisi nykykieleen helpommin istuva ja omaksuttava virkanimike kuin ”esipappi”.
Varapastori löytyy vielä Tietosanakirja-osakeyhtiön Tietosanakirjasta vuodelta 1906. Ilmeisesti nimike on myös mukana vuonna 1915 annetussa ja vuonna 1916 voimaan tulleessa asetuksessa leimaverosta. Eli silloin arvonimelle löytyi vielä hinta, kuinka paljon veroa siitä piti maksaa. Sen jälkeen arvonimi on hävinnyt eli arvioisin, että se katosi noin sata vuotta sitten.
Marko! Wikipedia tiesi, että varapastorin arvonimiä myönnettiin vielä 1910-luvulla.
Varmemmaksi vakuudeksi satuin löytämään Helsingin yliopiston julkaisemasta Ylioppilasmatrikkelista 1853–1899 henkilön, joka on saanut varapastorin arvonimen juurikin vuonna 1910. Hän on Alfred Theodor Appelberg.
Suomen kirkon julkisia sanomia 12/1910 puolestaan antoi palapeliin tiedon, että varapastorin arvonimen saivat samaan aikaan eli 30.12.1910 Turun arkkihiippakunnassa myös Adolf Alexis Berger ja Karl Mikael Mellberg.
Lisään vielä, että piispainkokouksen istunnon pöytäkirja 13.–14.2.2001 sivuaa mielenkiintoisella tavalla kirkkomme arvonimikäytäntöä. Asiaan oli välttämätöntä ottaa kantaa, koska perustuslakimme muuttuessa 1.3.2000 oli tullut voimaan myös Laki julkisen arvonannon osoituksista.
Kiitos! Tehdäänkö aloite varapastorin arvonimen palauttamiseksi?
Marko.
Ajatuksesi ei ole lainkaan hullumpi.
Tasavallan presidentin asetus arvonimistä (20.4.2000/381) toteaa, että arvonimeä koskeva hakemus osoitetaan tasavallan presidentille. Esityksen voivat tehdä yksityiset henkilöt ja yhteisöt. Esityksen voi tehdä myös uudesta arvonimestä. Rovastin arvonimi kuuluu luokkaan 14 ja director cantus ja director musices luokkaan 16. Villi veikkaukseni on, että varapastori – jos arvonimi katsotaan tarpeelliseksi – voidaan siten sijoittaa mihin tahansa luokista 14–16.
Jos asiaa yrittää edistää tekemällä arvonimestä aloitteen kirkollisen byrokratian rattaisiin, niin reitti on pitkä ja monipolvinen. Suosisin siis menemistä suoraan asiaan eli sopivan henkilön etsimistä tarkoitetun uuden arvonimen saajaksi ja sitten hakemuksen osoittamista tasavallan presidentille. Kirkkohallitus saanee tilaisuuden lausua asiasta, mutta se tie on varmasti suorempi.
Esittäjä maksaa arvonimen, mutta varapastorin hintaa ei voi ainakaan ennakkoon pitää kohtuuttomana.
”Entä jos otettaisiin johdonmukaisesti käyttöön nimitykset johtava pastori ja pastori? Tarpeellisine täydennyksineen. (Aluepastori, nuorisopastori…)”
Oikein hyvä ehdotus. Mielellään mahdollisimman nykyaikaista. Vaikka en tiedä, onko ”pastori” nykyaikainen sana…
Olisiko seurakuntaesipaimen sittenkin parempi, kuin ”esipappi”.
Piispat ovat sitten hiippakuntaesipaimenia.
Jukka. Kun ’viralliset apulaiset’ ja ’ylimääräiset apulaiset’ aikoinaan heitettiin romukoppaan ruohonjuuritason pappien virkanimikevalikoimasta ja korvattiin ’seurakuntapastorilla’, tervehdin ratkaisua joltisenkin tyytyväisenä. Iskevyys koheni ja merkitys selkeytyi.
’Paimen’ on ’pastorin’ suomenkielinen vastine. Seurakunnan esipaimen voisi siinä mielessä olla käypä ajatus. Ajatusta tukee se, että sielunpaimeksi voidaan kutsua ketä tahansa papiksi vihittyä. Mutta ’esipaimen’ yhdistyy minun mielikuvissani niin voimakkaasti piispuuteen, että pysyn nyt mieluummin ’esipapin’ kannattajana.
Kohtuullisella huomaamisella kirkkoherran viran nimike, ja toteuttaa virkatehtävä määräaikaisena olisivat mannaa kirkossamme.
Kiertävään nimikevaihtoon ei olisi pakko ryhtyä suostumisella, mutta kun mieli muuttuisi olisi hyvä paikka katsoa seurakunnan elämää eteenpäin.
Kysyä voi miksi kiertävä kirkkoherruus on vähän kannatettu. Syitä on useammanlaisia, mutta eiköhän suurimmat ole muualla kuin opetuksen ja hengellisen tiennäytön tarjoamisessa seurakuntalaisille, joita usein ollaan palvelemassa hyvin viran puolesta.
Mikä mahdollisuus Ihmisille kirkossamme; sovivasti kulkiessa ehtisi olla useamman kerran kirkkoherrana.
Samaa voisi hyvin katsoa Piispoihin. Tällöin 10.n, 12.sta vuotta riittäisi yhdelle valitulle, ja sen jälkeen olisi valittuna mukava tulla piirikappalaisen virkaan toteuttamaan mitä tuli opituksi.
Pappien edustus piirikappalaisjärjestelmän synnyssä hyvin kuvaa myös kirkon palkkapolitiikan intohimoja.
Näin ei uudelleen katsomista toteutettu piiripappi nimikkeellä vaan tehtiin kerralla kappalaisia aluejaossa. Aiemminhan kappalaisen tehtäviä yhteen seurakuntaan ei useaa mahtunut.
Eikö samaa voi katsoa kirkkoherran asiassa.
Pekka V. Suurissa seurakuntayhtymissä on mahdollisuus harjoittaa tehtäväkiertoa palkkaukseltaan suunnilleen samantasoisissa viroissa. Sellainen voi todella virkistää työntekijää. Pienet seurakunnat jäävät sellaisesta mahdollisuudesta paitsi.
Kirkkoherrojen (vastaisuudessa siis ’esipappien’) määrä vähenee hiljakseen seurakuntaliitosten myötä, jolloin kappalaisten määrä vastaavasti ainakin hetkeksi kasvaa. Parisataa vuotta sitten kehitys kulki ripeästi toiseen suuntaan: kappalaisista tuli kirkkoherroja, kun kappelit itsenäistyivät seurakunniksi.
Mitä määräaikaisuuteen tulee, niin olen epäileväinen. Valintaprosessi kirkkoherran (’esipapin’) tehtävään on nykysäännöksin sen verran vaivalloinen, että kovin nopeaa vaihtuvuutta tuskin tervehditään seurakunnissa iloiten – ainakaan silloin kun seurakuntatyön johtamisen tutkinto on tehnyt tehtävänsä ja auttanut erottamaan jyvät akanoista.
Kommenteissa viitataan taas kerran siihen, että suomen kielessä olisi ruotsin kyrkoherde (kirkon paimen) väärin kääntynyt kirkkoherraksi.
Tuo ei ole totta.
Ruotsissa nimenomaan on ollut vankasti kirkkoherra.
Kansankodin demokraattisessa ajattelussa se on 1900-luvun puolella kääntynyt herasta paimeneksi. Siinä autaa se, että herde on huomattavan samansointinen herran kanssa.
Kirkkoherralle on pitkään etsitty uutta suomenkielistä virkanimeä. Vastaavaa alkusointuista sanaa ei taida olla.
Marja-Sisko. Kiitos kommentista.
Mutta: Jos on uskominen J. A. Cederbergin kirjoitusta Teologisessa Aikakauskrjassa 4–5/1905, niin nimitystä ’kyrkoherde’ on käytetty suomenruotsissa ennen muotoa ’kyrkoherre’. Nimitysten muuttumista kommentoi Cederbergin mukaan myöhempi professori, TT hc. Carl Gustaf von Essen, joka kirjoitti Ilmajoen kappalaisena ollessaan pastoraaliteesejä imitoivat teesit. Niissä mm. todetaan: ”Thes. 3. Pastorerna kallas i det officiela språket kyrkoherdar Det sunda vettet har förbytt namnet till kyrkoherrar.”
Pari vanhaa hakuhaaviin osunut esimerkkiä nimityksestä ”kyrkoherde” (tai oikeastaan sen varhaisemmasta kirjoitusasusta ”kyrkioherde” tai ”kyrckioherde”).
Molemmat ovat ruumissaarnoja. Ne löytyvät Kansalliskirjaston digitoimasta aineistosta. Vanhin on pidetty Viipurissa 10.2.1656. Nykyisen Suomen kamaralta olkoon esimerkkinä 24.6.1694 Sipoon kirkkoherra Johan Königin pitämä ruumissaarna edesmenneen kirkkoherran Laurentius Pampineuksen lesken Agneta Bröijerin hautajaisissa. Saarna on toimitettu painettavaksi 14.1.1697.
Jouni Parviainen. Minun mielestäni on kyllä parempi, jos uusien arvonimien käyttöönotosta (tai vanhojen elvyttämisestä) tehdään laajapohjaisempi virallinen aloite. Tuo varapastorin (myös käännös nimipastori tunnettiin) arvonimi saatettiin myöntää myös nuorille ja innokkaille papeille.
Nytkin olisi toki käytössä mahdollisuus anoa seurakuntatyössä puurtaneille ja ansioituneille sekä kirkon ”omia” että maamme virallisten ritarikuntien kunniamerkkejä. Tilanne on sikäli ikävä, että monet seurakunnat ja luottamushenkilöt ovat periaatteesta vastahakoisia anomaan niitä. Sinänsä oikea asenne: ”eihän hengellisestä työstä sovi kiitoksia anoa” rajoittaa epäoikeudenmukaisesti myös oikeiden ansioiden noteeraamista. Anominen jää yksittäisten esimiesten tai työtoverien aktiivisuuden varaan.
Marko.
Olen samaa mieltä siitä, että seurakunnissa ollaan kovin varovaisia esittämään valtiollisia tai kirkollisia huomionosoituksia omalle väelle.
Aloitteeseen varapastorin tai nimipastorin arvonimen edistämiseksi voisi lisätä muutaman rivin myös muun palkitsemisen puolesta. Ja miksei samalla diakoniatyön ja nuorisotyön puurtajlle ja voitaisi ehdottaa luotavaksi vaikkapa arkkidiakonin arvonimi.
Kukka laajaa pohjaa aloitteen taakse tavoittelet? Väyliä virallisen aloitteen tekemiseksi on nimittäin lukuisia. Vähiten vaivaa vaaditaan edettäessä ns. seurakuntalaisaloitteen kautta. Kirkkojärjestyksen 7. luvun 9§:n mukaan: ”Seurakunnan jäsenellä on oikeus tehdä aloitteita seurakunnan ja seurakuntayhtymän toimintaa ja hallintoa koskevissa asioissa.” Palkitseminen kuuluu toimintaan, joten asiaa ei varmaankaan jätetä tyystin käsittelemättä. Seurakunta luultavasti lähettää asian edelleen hiippakuntavaltuuston pohdittavaksi.
Hiippakuntavaltuustoon aloitteen saa etenemään suoraan kokoamalla kymmenen hengen joukon hiippakunnan seurakuntalaista, jotka yhdessä allekirjoittavat aloitteen. Asia nytkähtää eteenpäin myös silloin, jos joku hiippakuntavaltuutettu adoptoi asian omakseen. Ja jos sattuisi niin onnellisesti, että joku kirkolliskokousedustaja innostuisi ajatuksen taakse, niin silloin oltaisiin jo ainakin mediahuomion piirissä.