Itse näen jäsenyysintressien olevan vähempiarvoisia kuin sen, että selväsanaisesti tuomitaan sota ja kirkon rooli osana sotapolitiikkaa.
Kaisamari Hintikan sanat Kirkkojen maailmanneuvostosta, joka on ”pehmein sanakääntein” kohdellut Venäjän ortodoksista kirkkoa olivat aiheelliset.
Venäjän kirkko päätti lähettää alkusyksyn Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokoukseen Saksaan 22 henkilön delegaation.
Venäjän kirkon mukaan ekumeeninen arki jatkuu kuten tähänkin asti.
Ukrainassa on vain jokin ”tilanne”, käyttääkseni pyhän synodin eufemismia.
Delegaatiota johtaa Ilarion Alfejev, kuuden muun piispan kanssa.
Ukrainalaiset on karsittu pois delegaatiosta. Yksi piispoista kylläkin johtaa ukrainalaista hiippakuntaa, mutta hän on ilmeinen firman mies.
Mielenkiintoinen hahmo delegaatiossa on uusi Afrikan eksarkki.
Venäjän kirkon maailmanvalloitus jatkuu siis yhä, ihan kuin maailmassa ei tapahtuisi paljon mitään.
Monet kirkolliset tahot ovat jo selväsanaisesti tuominneet sodan.
Venäjän hyökkäyksen jälkeen useat jalkapallomaajoukkueet ilmoittivat, etteivät ne osallistu maailmanmestaruuskisoihin Venäjän kanssa.
Toivottavasti kirkot osoittaisivat samanlaista moraalista päättäväisyyttä.
Tämä ei koskisi vain Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksia, vaan kaikkea muutakin yhteistoimintaa Venäjän kirkon kanssa.
Se hyväksikäyttää tätä toimintaa omaan propagandaansa. Kirkon korkein johto käyttää myös yhteistoimintaa torjuakseen arvostelua oman kirkon sisältä.
Kirkkoja vaivaa toisinaan tietynlainen kiltteys. Uhri ohitetaan jonkinlaisella näennäisellä sovinnollisuudella, minkä ajatellaan jotensakin tarkoittavan, että riitaan tarvitaan aina kaksi. Tällainen asetelma sopii mainiosti hyökkääjälle.
Tarkoitus ei ole ikiajoiksi eristää Venäjän kirkkoa.
Nyt täytyy kuitenkin olla selkeästi uhrin puolella.
Asiaa!
Asia koskee myös vaikkapa ekumeniaa Barentsin kirkkojen neuvoston puitteissa. Murmanskin hiippakunnan johtaja kannattaa sotaa – tai siis ”sotilaallista erikoisoperaatiota” – ihan kympillä.