Kiitos sinulle, kiinteistömestari Jouni Heiskanen, että pelastit Kiihtelysvaaran kirkosta sen, mitä palavasta kirkosta pelastettavissa oli. Kun yhtään palomiestä ei liiennyt sinulle kaveriksi pelastustöihin, taisit saada pari enkeliä avuksesi? Ilman ripeyttäsi, päättäväisyyttäsi ja neuvokkuuttasi myös alttaritaulu, kirkkohopeat ja messuvaatteet olisivat jääneet ahnaan tulen nieltäviksi eikä 1700-luvusta olisi jäänyt niille seuduille jäljelle yhtään mitään.
Itsekin pitkään vanhassa puukirkossa palvelleena tiedän sen, miten tuollaiseen Herran huoneeseen voi ihastua, kiintyä, suorastaan rakastua. On hieno ajatus, että saan olla töissä kirkossa, jossa monet sukupolvet ennen meitä ovat rukoilleet, soittaneet ja laulaneet, kuunnelleet Jumalan Sanaa luettuna ja saarnattuna, kohdanneet Herransa pyhässä ehtoollisessa ja kirkon pyhissä toimituksissa. Tärkeää on myös se, että näin tapahtuu kauan vielä meidän jälkeemmekin. Minäkin koin kiitollisuutta siitä, että sain olla osa pitkää saarnaajien jatkuvaa ketjua. Enkä suinkaan tahtonut olla tuossa ketjussa sen heikoin lenkki.
Tästä jatkuvuudesta te siellä Kiihtelysvaarassa nyt ikävä kyllä jouduitte luopumaan. Otan vilpittömästi osaa suruunne. Minuun taisi iskeä jonkinlainen kulttuurishokki, kun tuo surusunnuntain uutinen ei meinannut millään mennä minulla jakeluun. Tätä taustaa vasten, Heiskasen Jouni, tuo sinun urotekosi lohdutti minua ja varmasti monia muitakin tämän tekstin lukijoita. Tiedämme toki, ettei Jumala asu käsin tehdyissä temppeleissä, mutta jotakin kovin symbolista on siinä, että onnistuit pelastamaan isokokoisen taulun Kärsivästä Herran palvelijasta, Jumalan Karitsasta, joka ottaa pois maailman synnin ja muutti ristin pelottavasta teloitusvälineestä voiton merkiksi.
Jos joku aamuhämärän turvin teki kirkon ulkopuolella pahojaan, niin sinä, Jouni, teit sähköttömän kirkon alttarilla ja sakastissa hyviä töitä. En voi kuin ihailla sitoutumisesi syvyyttä.
Jos minä saisin päättää, Jouni Heiskanen, niin tarkistaisin liksaasi oitis pari palkkaluokkaa ylöspäin. Koska minulla ei tällaisia valtuuksia ole, tyydyn vain ehdottamaan tätä Joensuun seurakuntayhtymän päättäjille. Jonkinlainen mitalikin olisi varmaan paikallaan, mutta noissa prenikoissa on se huono puoli, että niitä ei voi syödä…
Kuva: Tässä on alttaritaulua kantanut mies. Miten hän sen oikein teki?
Tässä kiinteistömestari Heiskasen tarina vähän laveammin:
Totaa, mä oon vähän miettiny ammatinvaihtoa 😉 (vitsivitsi) (pakkopakko) (hih!)
Olen vakuuttunut, että enkelit auttoivat Jouni Heiskasta työssään.
Herra lähettää enkelit pyhille avuksi!
Juha: Niin, samaa mieltähän Heiskanen itsekin oli, että taivaallisia apuja tuli. Ja ne, jotka eivät usko, puhuvat onnesta, tuurista, tsäkästä, mäihästä, hyvästä – ei Luojan – lykystä…
Seuraava pyhäpäivä on enkelien sunnuntai. Jumalan työläiset ovat uskollisia.
Sitähän voisi testata. Hän voisi ottaa taulun kainaloonsa ja kantaa vaikka 10 metriä, onko helppoa vai ei.
Lauri: Ajatuksesi toi mieleeni vanhan legendan Kristoforoksesta, Kristuksen kantajasta.
Vietnamin sodasta kerrottiin tarinaa jeeppiryhmätä, joka joutui väijytykseen. Autoa ei voinut kääntää ajaen ja miehet kertoivat ottaneensa kulmista kiinni ja kääntäneensä auton paikallaan. Kukaan ei uskonut ja kehotettiin näyttämään miten se toimii! Ei toiminut enää.
Nyt on neljä joensuulaista kiinni otettuna. Vikkelä on poliisi ollut:
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005840417.html