”Sehän on kuin luterilaisuus”, lohkaisi matkakumppanini, kun pysähdyimme ihailemaan Pälkäneen rauniokirkkoa.
Rauniokirkon katto on tosiaan korkealla, pelkkää taivaan sineä ja pilven hattaroita. Sen seinillä kivien välissä saivat kaikenlaiset kukat kukkia. Katto korkealla, seinät lavealla.
Mutta meillä oli ”mielessämme pyhät matkat”, kuten vanha helluntailainen sanonta kuuluu. Pälkäneeltä jatkoimme Keuruulle Isoon Kirjaan, jonne viime viikonloppuna kokoontui reilut seitsemänsataa 70–80-luvun helluntainuorta Retro-tapahtumaan muistelemaan nuoruuttaan.
Retro-tapahtumassa luvassa oli muistoja hersyttävää musiikkia ja sen ajan tunnettuja puhujia, mutta tilaa oli yllättäen annettu myös aivan muulle.
* * *
Vihreällä nurmella kohoavassa valkoisessa juhlateltassa ei nyt kuultukaan palavaa sananjulistusta ja kutsuja tulla antamaan elämänsä uudestaan Jeesukselle – minkä entinen helluntainuori ehkä olisi voinut kokea nostalgisena historiallisena kuriositeettina. Sen sijaan nyt kuultiin voimakkaan kriittisiä puheenvuoroja, joita pitivät psykoterapeutit Heidi McKendrick ja Katriina Järvinen. Kumpikin muisteli lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiaan, jotka ahdistivat, särkivät ja veivät lopulta irtaantumaan helluntailaisuudesta.
70–80-luvun helluntainuoren elämää leimasi vahvasti Jeesuksen paluun odotus. Eikä se ollut myönteistä odotusta. Monelle se oli pienestä saakka syvälle sisimpään pesiytynyttä varmuutta siitä, ettei koskaan pääse muiden mukaan ylöstempaukseen vaan joutuu jäämään maan päälle kuolemaan marttyyrinä. Mukaan ei päässyt, koska mitenkään ei voinut täyttää asetettua mittaa. Sen ajan helluntailaisuudessa nimittäin korostuivat mielivaltaiset syntilistat, oma epätoivoinen yritys elää Jumalalle mieluisasti – ja epäonnistumista alati, jopa pahansuovasti kyttäävä Jumala. Armon tuulahduksia tunnettiin vasta 90-luvulla, kun saarnaaja Veikko Pekki kirjoitti luterilaishenkisesti armosta Ristin Voitto -lehdessä (nykyinen RV).
Kun tuohon vielä lisättiin vanhemmat, jotka uskoon tulonsa myötä katosivat lasten elämästä utuiseen Jeesus-pilveen, lopputulos oli traumaattinen. Siinä missä moni suomalaislapsi on kokenut jäävänsä kakkoseksi viinapullolle, helluntailainen lapsi saattoi jäädä Jeesuksen näköisen virtahevon varjoon.
Erityisen vaikeaa Katriina Järvisen kokemuksen mukaan helluntainuorille on ollut ottaa vastuuta omasta elämästään, kun lapsesta saakka oppi kysymään joka asiaan ratkaisua Jumalalta. Oli saatava merkki Herralta, kun valitsi puolisoa, ammattia ja joissakin tapauksissa hyvin pieniä ja yksityiskohtaisiakin elämän asioita.
Helluntaiherätyksestä irtaantuneen nuorella oli myös kiinni otettavaa kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Kun kaikki ulkopuolinen oli leimattu pahaksi ja tyhjäksi, herätysliikkeestä ulos ajautuneen oli rakennettava maailmankuvansa ihan alusta.
* * *
Retro-tapahtuman järjestäjille, käytännössä siis IK-opiston johdolle ja RV-lehden toimitukselle entisten helluntainuorten kriittisyys mennyttä kohtaan paljastui, kun tapahtumalle luotiin Facebook-ryhmä. Siihen liittyi parissa viikossa 4200 jäsentä ja mukavat muistelut vaihtuivat pian traumoja auki repivään riitelyyn.
Tarkoitus oli ollut järjestää tapahtuma, johon vanhat kaverit tulisivat tapaamaan toisiaan ja viihtymään. Järjestäjät tekivät kuitenkin päätöksen, jolla voi olla merkitystä helluntaiherätyksen tulevaisuudelle: vaientamisen sijasta he päättivät sallia kriittisen äänen. Se ei ole helluntaiherätyksessä mitenkään pieni asia, kuten ei sekään, että julkisuudessa helluntailaista menneisyyttään kovin sanoin muistellut Katriina Järvinen kutsuttiin mukaan puhujaksi.
Juhlateltassa istui viikonloppuna monenlaista kuulijaa. Joku meni lukkoon, joku kiitteli kriittisiä puheita, joku puhisi suuttuneena. Jotain joukosta myös puuttui: 70–80-luvun saarnamiehistä joukossa oli vain kourallinen eikä nuorempiakaan näkynyt. Joko niin, että tapahtuman merkitystä ei ollut ihan tajuttu tai kriittisen äänen koettiin mustamaalaavan omaa elämäntyötä.
Järjestäjät totesivat, että nyt on mietittävä, miten tästä jatketaan eteenpäin. Kriittisyyden alla tuntui olevan sellaista hengellistä kokemusta ja osaamista, että se on saatava esiin ja käyttöön.
Jotta olohuoneessa rymistelevän virtahevon tilalle löytyisi aito Jeesus, helluntaiherätyksen pitäisi nyt analysoida, miksi 70–80-luku oli sellaista kuin oli. Helluntainuorten kokemukset pitää kuulla, mutta niille täytyy löytää myös selitys.
Siitäkin järjestäjät kantoivat huolta, että vuosikymmeniä sitten helluntaiseurakunnan oven taakseen sulkeneille pitäisi jotenkin löytää reitti edes jonkun kirkon ovesta sisään. Käytännössä jotkut ovat löytäneet itselleen kodin luterilaisesta kirkosta, jotkut päätyneet jopa papeiksi asti.
*
Pälkäneen rauniokirkon yllä kulkevia pilviä katsellessa muistelin omaa liittymistäni luterilaiseen kirkkoon.
Se, että katto oli korkealla ja seinät lavealla tuntui ihmeellisen hyvältä. Sittemmin ei minua ole haitannut se, että kirkossa riidellään ja ollaan kriittisiä. Se on aina parempi kuin se, että kaikkien pitäisi olla vain yhtä mieltä – ja virtahevot saisivat tallustella vaikenevien yli.
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.
Ilmoita asiavirheestä