Kynttilänpäivä, 2. Moos. 33: 18-23, Martti Vaahtoranta

1.
Voiko kallio olla pehmeä? Voi se. Tai ainakin se voi tuntua pehmeältä paljaan jalan alla.
Pienenä melkein parasta, mitä tiesin, olivat suviset karit eli ulkoluodot silokallioineen. Kun kuivien kraakkujen ja pistävien katavien, rotkojen, kolojen ja kropoiseksi syöpyneen kallion yli pääsi sileäksi hiottuun helteiseen rantaan, elämä ei olisi voinut maistua paremmalta. Kallio oli jalan alla lämmin vielä elokuun auringon laskettua, ja se tuntui suloisen pehmeältä, vaikka se oikeasti oli niin kova kuin graniitti vain voi olla.
Ja sitten ne kolot! Pienten yli hypittiin, mutta isommat saivat mielikuvituksen laukkaamaan. Ne olivat luolia ja linnoituksia, joihin voisi vaikka piiloutua viholliselta tai sitten unohtua niihin, kätköön pahalta maailmalta.
Alla oli ikivanha ja järkkymätön peruskallio. Järisköön maa muualla! Tämä pehmeä ja lämmin kallio seisoisi horjumatta piilopaikkani alla ja sitä suojaten. Se ei kaatuisi päälleni eikä murskaisi minua, vaan varjelisi minua, heikkoa ja haavoittuvaista ihmistä.
2.
Tänään on Kynttilänpäivä. Se on samalla seurakuntamme syntymäpäivä. Melkein tasan kaksi vuotta sitten vietimme ensimmäisen kerran messua Posellissa. Niin kuin ennen vanhaan ”Kynttilänmessun” päivänä siunattiin kirkossa käytettävät kalliit ja arvokkaat kynttilät alkanutta vuotta varten, samoin kaksi vuotta sitten tämä maallinen kokoushuone siunattiin pyhäpäiviksi siihen käyttöön, johon se alunperin rakennettiin: rukoushuoneeksi, jossa nyt myös vietetään messua.
Kun alttari pyhäaamuna rakennetaan ja katetaan ja kun seurakunta kokoontuu ja asettuu paikoilleen, Posellista tulee kirkko eli Jumalan huone. Siitä tulee Jumalan kohtaamisen paikka.
Tietyllä tavalla me kyllä kohtaamme Jumalan myös muualla. Kohtaamme Hänet kaikkialla Hänen teoissaan. Katsomme mihin tahansa, näemme ne.
Näemme ne myös peilissä. Siitä meitä katsoo ihminen, joka on luotu Jumalan kuvaksi. Minä olen Jumalan tekoa, ja Jumala myös pitää minusta huolen. Näin Martti Luther opettaa Vähässä Katekismuksessa:
”Uskon, että Jumala on luonut minut sekä koko luomakunnan, antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät, korvat ja kaikki jäsenet, järjen ja kaikki aistit sekä pitää niitä jatkuvasti yllä. Hän antaa myös vaatteet ja kengät, ruoan ja juoman, kodin ja konnun, vaimon ja lapset, pellon, karjan sekä kaiken omaisuuden. Hän suo minulle joka päivä runsaasti ruumiin ravintoa ja kaikkia elämän tarpeita, suojelee kaikilta vaaroilta, turvaa ja varjelee kaikesta pahasta.”
Mikään ei ole olemassa vahingossa eikä sattumalta. Kaikki, mitä minä, Jumalan kuvaksi luotu ihminen, joka päivä käytän ja nautin, on Hänen tekoaan ja Hänen lahjaansa. Luomakunta valtavuudessaan, mutta myös aivan arkinen jokapäiväinen leipä julistavat Jumalan suuruutta ja kunniaa.
3.
Se kertoo kuitenkin myös muusta. Niin kuin usein olen muistuttanut, luomakunnan kauneudella ja hyvyydellä on kääntöpuolensa. Silokallio tuntuu suvisena ehtoona lämpimältä ja pehmeältä, mutta helmikuun yössa se on kylmä, kova ja luotaantyöntävä. Suvinen meri kutsuu ja kannattaa, mutta loppusyksyn myrsky voi haudata alleen.
Ja vaikka minua peilistä katsoisi minua paljon kauniimpi ihminen, senkaltaisen ”jumalan” kanssa en sittenkään tahtoisi olla tekemisissä. Olenhan tosin joskus itseeni suhteellisen tyytyväinen, mutta vain vain suhteellisen. Ja sitten on niitä päiviä, joina en millään kehtaisi katsoa peiliin.
En näe siinä Jumalan kuvaa, niin kuin minun pitäisi. Enkä tietenkään näe siinä Jumalaa itseään. Näen vain Hänen tekonsa. Näen Hänen hyvät tekonsa ja suuret lahjansa, mutta myös niiden pelottavan turmeluksen. Näen sen ennen kaikkea itsessäni, mutta myös ympäristössäni ja koko ihmiskunnassa. Vieläpä luonnossa näen sen. Sillä luomakuntakin kärsii meidän tähtemme huokaillen raskaan ikeensä alla.
4.
Tähän turmelukseen olen itse yhdessä kaikkien ihmisten kanssa syypää. Sen tähden on hyvä, etten näe itseään Jumalaa, kaikkeuden Luojaa ja kirkkauden Herraa. Sillä jos näkisin Hänet, kuolisin.
Niin meitä opettaa päivän Vanhan testamentin lukukappale. Siinä Mooses pyytää saada nähdä Jumalan kunnian. Näin Jumala kuitenkin vastaa Moosekselle: ”Et sinä taida nähdä minun kasvojani, sillä ei yksikään ihminen, joka minun näkee, taida elää.”
Mooses ei saanut nähdä Jumalan kasvoja. Jumala varjeli Moosesta omalta pyhyydeltään. Mooses ei olisi kestänyt sitä.
Olen tainnut saarnata usein tästä aiheesta. Se on niin tärkeä. On tärkeää aina uudelleen muistuttaa itselleen ja muille, ettei meistä ole katsomaan Jumalaa silmiin sellaisina, kuin me olemme lankeemuksen lapsina ja sellaisena, kuin Hän on pyhyyden Kirkkautena. Meidän ei pidä edes yrittää sitä, ettemme kuolisi.
Näin P. Paavali kirjoittaa päivän epistolassa Jumalasta: ”… autuas ja ainoa valtias, kuningasten Kuningas ja kaikkein herrain Herra, jolla ainoalla on kuolemattomuus, joka asuu kirkkaudessa, johon ei yksikään tulla taida, jota ei yksikään ihminen nähnyt ole eikä taida nähdä, … ”
5.
Mutta auttaako meitä sekään, että käännämme katseemme pois Jumalasta ja selkämme Hänelle? Voiko Jumalan kasvoja paeta? – Ei voi! Emme voi katsoa Kirkkauden Aurinkoa, sillä se polttaa meidät, mutta emme myöskään pääse sitä pakoon! Jumalan pyhyyden hehku tavoittaa meidät myös paetessamme sitä. Se lämmittää ja pitää elämää yllä, mutta lopulta se polttaa ja tuhoaa meidät.
Sillä me olemme syntisiä. Me olemme syntisiä ihmisiä, eikä se ole Jumalalta salassa. Hän näkee pimeässäkin. Hän kuulee ja tietää kaiken, senkin, mitä itse itseltämme piilottelemme ja sen, mitä teemme synkän sielumme vankilassa tai suljettujen ovien ja verhojen takana. Hänen pyhyytensä säteet tunkeutuvat pimeimpiinkin piiloihin ja paksuimpienkin vankilan seinien läpi polttaen mennessään kaiken.
Sen tähden Mooses ei tiennyt, mitä pyysi, kun hän toivoi Jumalan näyttävän kasvonsa hänelle. Mooses teki sen kuitenkin hyvässä uskossa: Jumala oli jo kohdannut hänet, mutta Mooses oli silti jäänyt eloon. Jumala oli ilmestynyt Moosekselle valitakseen hänet johdattamaan Israelin kansan pois Egyptin orjuudesta. Väkevien merkkien saattamana kansa oli ylittänyt Punaisen meren. Eikä Jumala ollut tuhonnut kansaansa sittenkään, vaikka se oli kääntänyt Hänelle selkänsä Siinain vuoren juurella Mooseksen viipyessä Jumalan edessä, kun lain liittoa solmittiin.
6.
Mutta Jumalan kirkkauden kasvoja ei Mooseskaan nähnyt. Sillä hänkin oli syntinen ihminen. Hän oli syntisen kansan syntinen johtaja.
Karu oli myös se lain liitto, jonka Jumala solmi kansansa kanssa. Ankarat rangaistukset seurasivat kaikesta siitä, mikä rikkoi valitun kansan puhtautta ja Jumalan pyhyyttä vastaan.
”Joka minua vastaan syntiä tekee, sen minä pyyhin minun kirjastani. Niin mene sinä nyt, ja johdata kansa sille sialle, josta minä olen sinulle puhunut: Katsos, minun enkelini käy sinun edelläs. Mutta minun etsikkopäivänäni kostan minä heidän rikoksensa.” (2 Moos. 32:33-34) Niin Jumala sanoi kansasta, joka oli tehnyt itselleen kultaisen vasikan ja palvonut sitä Hänen sijastaan.
7.
Sen tähden ei ollut viisasta toivoa Jumalan kasvojen näkemistä sellaisina, kuin ne Hänen pyhyytensä kirkkaudessa loistivat. Jumala itse varjeli Moosesta tämän tuhoisalta toiveelta. Hän ei näyttänyt Moosekselle kasvojensa kirkkautta.
Vai näyttikö sittenkin? Vain vähän aikaisemmin Raamatussa sanotaan näin:
Moses myös otti majan ja pani sen ylös kauvas leiristä ja kutsui sen seurakunnan majaksi. Ja kuka ikänänsä tahtoi kysyä Herralta, hänen piti menemän seurakunnan majan tykö, joka oli ulkona leiristä. Ja tapahtui, koska Moses meni majan tykö, niin nousi kaikki kansa, ja itsekukin seisoi majansa ovella, ja he katselivat Moseksen jälkeen siihen asti, että hän tuli majaan. Ja tapahtui, koska Moses tuli majaan, tuli pilven patsas alas ja seisoi majan ovella ja puhutteli Mosesta. Ja koska kaikki kansa näki pilven patsaan seisovan majan oven edessä, niin kaikki kansa nousi ja itsekukin kumarsi itsensä majan ovella. Ja Herra puhutteli Mosesta kasvosta niin kasvoon, niinkuin joku ystävätänsä puhuttelee. (2 Moos. 33:7-11)
”Ja Herra puhutteli Mosesta kasvosta niin kasvoon, niinkuin joku ystävätänsä puhuttelee.” Niin kerrotaan. Mutta muutama jae myöhemmin Herra itse sanoo: ”Sinä et voi nähdä minun kasvojani; sillä ei kukaan, joka näkee minut, jää eloon”.
8.
Raamatussa siis kerrotaan, että Mooses puhui Jumalan kanssa kasvokkain, mutta heti sen jälkeen, että Mooses ei voinut nähdä Jumalan kasvoja. Kumpikin väite on Jumalan ilmoituksen sana meille: ettei Jumalan kasvojen kirkkautta voi edes pyhä mies Mooses tuhoutumatta nähdä, mutta myös, että Jumala puhui Mooseksen kanssa kasvokkain, niin kuin mies puhuu ystävänsä kanssa.
Kuinka tämä pitäisi ymmärtää? – Palaan lapsuuteni kalliolle, sille, joka oli jalan alla pehmeä ja lämmin ja joka ei koskaan horjunut. Palaan niihin koloihin ja rotkoihin ja luoliin, joihin vielä aikuisuuden kynnyksellä kaipasin maailman, perkeleen ja oman lihan käydessä kimppuuni ja erämaan rauhan näyttäessä mahdollisuudelta paeta sitä kaikkea.
Näin Jumala sanoo Moosekselle tämän pyytäessä mahdottomia: ”… pitää tapahtuman, koska minun kunniani vaeltaa ohitse, niin minä panen sinun kallion rotkoon, ja minä peitän sinun minun kädelläni niinkauvan kuin minä vaellan ohitse.”
Jumala kätki Mooseksen kallion rotkoon ja peitti Hänet armollisella kädellään kulkiessaan ohi. Mutta mikä oli tämä horjumaton ja suojaava peruskallio? Mikä oli käsi, joka peitti Mooseksen?
Kallio oli Kristus. Hänen lävistetty kätensä peitti Mooseksen. Kristus-kallio oli horjumaton, lämmin ja pehmeä, ja Hänen kätensä oli hellä ja hyvä.
9.
Mooses puhui Jumalan kanssa, niin kuin mies puhuu ystävänsä kanssa, tai niin kuin uudempi raamatunkäännös sanoo: ”Herra puhutteli Moosesta kasvoista kasvoihin, niinkuin mies puhuttelee toista. mies miehen kanssa, kasvoista kasvoihin.”
Mooses ei puhunut Jumalan kanssa sellaisena, kuin Hän ilmestyi Siinain vuoren tulessa. Mooses ei puhunut sen Jumalan peittämättömän kirkkauden kanssa, joka oli ”kuluttava tuli” syntistä ihmistä kohtaan.
Sen sijaan Jumala kätki kirkkautensa pilveen, joka verhosi Mooseksen. Lain liiton vuorella Hän puhui pilven keskeltä Moosekselle. Pilvestä Herra puhutteli Moosesta myös puhuessaan kasvoista kasvoihin hänen kanssaan hänen astuessaan seurakunnan Ilmestysmajaan.
10.
Tämän päivän evankeliumissa Jumala tulee temppeliinsä. Hän ei tule kuluttavana tulena, vaan huomaamatta ja hiljaa. Hän tulee oman ilmestyksensä majaan lapsena, pienenä vauvana, joka miehuutensa päivinä korotetaan ristin puuhun voittaakseen synnin ja kuoleman vallan ja noustakseen riemuitsevana sankarina kuolleista. Sellaisena, maan ja taivaan Herrana, hän tulee kerran suurella voimalla ja kirkkaudella takaisin niin, että kaikki näkevät Hänet.
Nyt, Kynttilänpäivänä, kun Maria ja Joosef tuovat Jeesus-vauvan temppeliin, ei ole vielä se päivä. Nyt Jeesus tulee Isänsä huoneeseen niin pienenä, ettei Häntä edes huomaa, ellei katso oikein tarkkaan. Näyttääkö Hän Jumalalta? – Vain vanha Simeon, jolle Pyhä Henki on ilmoittanut, mitä tulee tapahtumaan, näkee Jeesus-vauvassa Jumalan lupausten täyttymyksen, ja pyhä Hanna, joka oli rukouksin odottanut tätä päivää, jonka hän nyt sai nähdä.
Jumala ei vielä tule luotujensa luo tuomitakseen maailman, vaan pelastaakseen sen. Jumala tulee Pojassaan ihmiseksi antaakseen Hänessä itse sen uhrin, johon Jerusalemin temppelin uhrit vasta vain viittasivat. Hän tulee täyttääkseen lupauksensa ja sovittaakseen Pojassaan ihmisten synnit, eikä ainoastaan oman kansansa, vaan koko maailman synnit ja rikkomukset.
Jumala tulee omasta kirkkaudestaan ihmisenä temppeliinsä, jotta me pääsisimme Kaikkeinpyhimpään Hänen Poikansa, Jeesuksen Kristuksen uhratun ruumiin ja vuodatetun veren kautta. Hän tulee lapsena luoksemme, jotta me, monessa synnin liemessä keitetyt aikuiset, saisimme Hänessä kohdata armollisen Jumalan kasvoista kasvoihin.
Jeesus-vauvan hymyssä näemme Jumalan kasvot, jotka pian runneltaisiin Pilatuksen pihassa ja ristinpuussa niin, etteivät ne olisi enää ihmisen kasvot. Ylösnousemuksen aamussa ne kuitenkin loistaisivat ihanina ja kauniina niiden silmissä, jotka kolmannen päivän aamussa saisivat ylösnousseessa Vapahtajassa jo katsahtaa ikuisen kahdeksannen päivän koittoon. Silloin Jumala luo uudet taivaat ja uudet maat, eikä syvyyksiinsä hautaavaa merta enää ole. On vain ihana ja kimmeltävä Lasimeri ja Jumalan kasvot ylösnousseessa Kristuksessa ja voittaneessa Karitsassa.
11.
Joosef ja Maria kantavat vastasyntyneen Jeesuksen temppeliin, jotta meille annettu laki tulisi Hänessä täytetyksi. Sovittavan uhrinsa tähden Jeesus on se Jumalan pilvi, johon Hän on piilottanut kirkkautensa niin, että Hän voi puhua kanssamme kasvoista kasvoihin, niin kuin mies puhuu ystävälleen tai Ylkä Morsiamelleen. Kuuntele siis, kun Hän puhuu sinulle totuuden ja rakkauden sanoja! Ota ne vastaan ja vastaa niihin uskon rukouksella, kiitoksella ja ylistyksellä!
Seimen Lapsen, Ristin Herran, meidän syntiemme Sovittajan ja synnin ja kuoleman Voittajan kylkihaava on se kallionkolo, johon Hän tahtoo kätkeä sinutkin Jumalan vihan päivän varalta. Hänen haavoitetut kätensä suojaavat sinuakin Jumalan pyhyyden polttavilta säteiltä silloin ja nyt, jos nöyrryt käpertyäksesi niiden alle ja levätäksesi Jeesuksen avatussa kyljessä.
Ryömi Kallion koloon ja anna pyhän käden peitellä sinut sinne! Usko Jeesuksen tähden kaikki syntisi anteeksi ja lähde pyhien vanhusten tavoin iloiten temppelistä kotiin kertoen kaikille, että nyt voi Jumalan kohdata kasvoista kasvoihin silti tuhoutumatta, sillä Pojassa on syntisten elämä ja autuus. Tai jos et osaakaan puhua siitä, elä sitä todeksi uudessa elämässä, uskon kuuliaisuudessa ja rakkaudessa, jonka Jumalan vuodattaa sinulle kasvojensa lempeästä valkeudesta Kristuksessa ja jonka Hän synnyttää sinussa Pyhän Hengen kautta! Kristuksen kädet kantavat ja suojaavat sinua matkallasi, ja Hänen haavoissasi sinulla on suoja syntiesi tuomiota vastaan. Hän on sinun turvakalliosi, joka ei koskaan horju. Amen.