23. sunnuntai helluntaista, Matt. 18: 23-35, Martti Vaahtoranta

Martti Vaahtoranta
Pyhän Marian seurakunta (Rauma)

1.
On ihmisiä, joita pelkään ja joiden läsnäolo ahdistaa minua.
Onneksi on myös sellaisia ihmisiä, joiden lähellä on hyvä olla. He luovat ympärilleen lämpimän ja turvallisen ilmapiirin. Siinä on helppo hengittää, hymyillä ja itkeä. Näiden ”lähdeihmisten” sydämellinen lämpö on kuin prasu pesässä tai villatakki, jonka saa ylleen tullessaan viluisena kotiin.
2.
Miksi jotkut meistä ovat tällaisia? Miksi heidän seurassaan kokee olevansa se, joka saa eikä se, joka vain joutuu antamaan? Mistä heillä riittää annettavaa meille viluisille ja yksinäisille kulkijoille?
Varmasti he ovat itse saaneet paljon. Joillekin on jo syntymässä annettu hyvät vanhemmat ja hieno luonne, sitten monipuolinen koulutus ja maallista omaisuutta. Näitä lahjojaan nämä lähimmäisemme mielellään ja runsaasti myös jakavat eteenpäin.
Kuinka suurenmoista onkaan sellainen henkinen ja aineellinen rikkaus, joka ei eristä muista ihmisistä, vaan avaa heille ovensa, kotinsa, sydämensä ja jopa lompakkonsa! Ja toisaalta: kuinka äärettömän surullinen hahmo onkaan sellainen paljon saanut ja ansainnut, joka pitää kouristuksenomaisesti kiinni ajastaan, tavarastaan ja sivistyksestään peläten joka hetki menettävänsä sen, jos siitä antaa edes vähänkin muille, ainakaan ilman vastiketta ja toivetta saada se takaisin korkojen kera!
Kuinka traaginen hahmo onkaan ahne saituri! Hän kuolee köyhänä kaikkien aineellisten ja henkisten rikkauksiensa keskellä ja joutuu lopulta Jumalan edessä tilille siitä, kuinka hän käytti saamansa lahjat. Sillä mitään emme voi täältä ottaa mukaamme.
Tai voimme sittenkin. Mukanamme lähtevät ne ihmiset, joiden kanssa vietimme lyhyen elämämme ajan. He tulevat joka tapauksessa kanssamme rajan toiselle puolelle, halusimme sitä tai emme – ja heillä on yhtä ja toista kerrottavaa Tuomarille yhteisestä ajastamme maailmassa!
3.
Paitsi niitä, jotka ovat saaneet paljon ja antavat runsaasti omastaan eteenpäin, tunnemme myös heitä, joilla ei oikeastaan näyttäisi olevan mitään muille annettavaksi, mutta he tekevät sen silti. He voivat olla köyhiä ja sairaita ja joskus myös yksinäisiä. Silti heidän seurassaan voi tuntua vieläkin paremmalta kuin niiden, jotka jakavat hyinvointiaan myös muille. Heidän luokseen menee peläten, kuinka osaisi lohduttaa ja auttaa, mutta palaa ihmetellen, että tuli itse autetuksi ahdistuksen vaihtuessa vapautuneeksi iloksi heidän luonaan.
Usein nämä ihmiset ovat kristittyjä. He säteilevät syvältä nousevaa nöyrää iloa, joka ei lannista lähimmäistä, mutta vie hänetkin pienelle paikalle Jumalan edessä. Se on sanan syvimmässä mielessä paljon saaneen iloa, joka ei voi jäädä saajan sydämeen, vaan lämmittää myös ympärillä olevia.
Samalla se tekee epävarmaksi. Tällaisten todellisten pyhien seurassa nousee mieleen ajatus, joka ei ole outo sielläkään, missä ollaan elämän aurinkoisten poikien ja tyttärien iloisessa seurassa: että ”mitäs, jos nuo tietäisivät, minkälainen oikeasti olen”?
Mitäs, jos kaikin puolin onnistunut ystäväni tietäisi, minkälainen loppujen lopuksi olen? Tai mitäs, jos köyhä ja paljon kärsinyt, mutta hurskas ja kiitollinen sisar tai veli näkisi sydämeeni ja oman elämäni menneisyyteen eli niihin asioihin, jotka mieluiten piilotan myös itseltäni? Mitä hän silloin mahtaisi sanoa?
Kääntäisikö hän minusta katseensa inhoten pois? Kauhistuisiko hän sydänjuuriaan myöten sitä, mitä hänelle kerron. Osoittaisiko hän minulle ovea? Vai kestäisikö hän mustan sydämeni ja synkän sieluni salaisuudet?
”Ehkä on kumminkin parempi pitää ulkokuori kunnossa ja välttää kertomasta omista ahdistuksista, peloista, synnistä ja syyllisyydestä. Niin pyhä ihminen, joka on itse paljon kärsinyt ja silti jaksaa kiittää ja lohduttaa muita, tuskin kestäisi sitä, minkä piilotan sydämeeni. Ehkä häntä pitää säästää sellaiselta ja kantaa omaa taakkaa yksin tästäkin eteenpäin.” Näinkö ajattelen?
4.
Vai yrittäisinkö sittenkin? ”Tämän ystävän seurassa on niin hyvä olla, että tekisi mieli avata hänelle myös omaa sydäntä.” Se lämpö, joka hänestä säteilee, ikään kuin sulattaa jäisiä siteitä, jotka pitävät sieluani vankina sen kylmässä, ikkunattomassa kopissa. Uskaltaisinko … ?
Rohkeutta oman sydämen avaaminen vaatii. Mutta jos uskallamme heittäytyä lämmön ja rakkauden vietäviksi, saatamme kokea merkillisen ihmeen:
Jopa hyväsydämisen, rikkaan ystävämme elämästä voi paljastua tummia varjoja ja synkkiä syvänteitä. Ei sekään ole ollut pelkkää kultalusikan nuolemista! Siihenkin näyttää sisältyneen monenlaisia menetyksiä ja ahdistusta, joihin korkeasta koulutuksesta, hyvistä tuloista ja suuresta omaisuudesta ei ole ollut apua. Jokin muu apu on tarvittu, ja sitä on ystävämme saanut nauttia.
Entä sitten köyhä ja sairas, mutta aina iloinen ja kiitollinen ystävä? Suuri on yllätyksemme, kun uskallamme avata sydäntämme hänelle. Ei hän olekaan se ylimaallisen jalo ja hyvä ihminen, jonka tavaton pyhyys ja hurskaus auttavat häntä unohtamaan köyhyyden, kärsimyksen ja sairauden. Ei: hiljaa hän kertoo oman tarinansa – eikä se ole kaunis.
Minua vastapäätä istuu suuri syntinen. Elämästään kertoo parhaat vuotensa tuhlannut ihminen.
Mutta mistä ilo, joka hänestä silti säteilee? Miksi ystäväni ei itke katkerasti tätä kertoessaan? Miksi lämpö ei väisty hänen äänestään, vaikka kertomus käsittelee kipeitä ja hävettäviä asioita?
Ne eivät väisty sen tähden, että tämä köyhä ja sairas ystäväni on saanut kaiken menneen anteeksi. Jumala on armahtanut häntä. Jumala on Kristuksessa hänen elämässään läsnä. Pyhän Hengen lahjana hänen sydämestään vuotaa suorastaan yli nöyrä ja mukaansa tempaava ilo ja hyrisevä nauru, joka usein keskeyttää kertomuksen. Se näkyy myös kiitollisissa kyynelissä, jotka aika ajoin kostuttavat hänen silmäkulmiaan.
5.
P. Luukkaan evankeliumissa on kertomus eräästä kohtaamisesta Simon-nimisen fariseuksen talossa. Jeesus kääntyy talon isännän puoleen ja sanoo hänelle:
Näetkös tämän vaimon? Minä tulin sinun huoneeses, etkä sinä antanut vettä minun jaloilleni, mutta tämä kyynelillä kasti minun jalkani ja ne hiuksillansa kuivasi. Et sinä minun suuta antanut, mutta tämä, sittenkuin hän tähän tuli, ei ole lakannut minun jalkaini suuta antamasta. Et sinä minun päätäni öljyllä voidellut; mutta tämä voiteella minun jalkani voiteli. Minä sanon sinulle: sentähden että hänelle paljo syntiä anteeksi annettiin, niin hän paljon rakasti, mutta jolle vähempi anteeksi annetaan, se vähemmän rakastaa. (Luuk. 7:44-47)
Kyseessä oli ns. huono nainen. Ehkä hän oli prostituoitu tai muuten vain eli holtittomasti. Ja hänestä Jeesus sanoo: ”Sentähden, että hänelle paljo syntiä anteeksi annettiin, niin hän paljon rakasti.”
Joka on saanut paljon anteeksi ja sillä tavoin välttänyt väistämättömän tuomion, hän myös rakastaa paljon. Hänelle ”velatkin” muuttuvat ”saataviksi”. Hänellle uudestaan lahjaksi saatu elämä on täynnä kiitoksen aiheita sielläkin, missä me muut näemme vain puutetta ja kärsimystä. Armo ilmenee ilona.
Sen tähden tämä armahdettu syntinen kestää myös minun syntejäni ja heikkouksiani. Hän osaa lohduttaa minua Jumalan armolla. Hän näyttää, että se koskee myös minua. Lähimmäiseni on armollinen minua kohtaan, koska Jumala on häntä kohtaan armollinen. Eikä todellinen armo koskaan jää seisovaksi lammikoksi likaiseen maahan, vaan se vuotaa eteenpäin täyttäen ja puhdistaen aina uusia tyhjiä astioita.
Saman saatan kokea myös toisen ystäväni luona, sen, joka ei ole koskaan elämässään joutunut kokemaan köyhyyttä ja on monessa muussakin asiassa onnistunut, mutta joka ei silti sulje minua oman menestyksensä ulkopuolelle. Sillä vain vähän pintaa raaputettuani löydän hänestäkin armon lapsen, joka tietää, ettei mikään siitä, mitä hän on saavuttanut, ole lopulta hänen ansiotaan, vaan täysin ansaitsematon lahja. Me muut voimme ja saammekin pitää hänen menestystään ansaittuna, ahkeran työn ja kunnollisen elämän palkintona. Hän itse kuitenkin näkee, kuinka ohut on ollut se jää, jolla hän on koko elämänsä ajan kulkenut ja tietää myös, kuinka usein se on pettänyt hänen allaan.
Hän tietää, että kaikki on Jumalan lahjaa. Ja hänellekin on annettu paljon anteeksi. Sen tähden myös hänen lähellään on hyvä olla. Hänkin on minua kohtaan armollinen. Hänenkin kanssaan minun on helpompi uskoa Jumalaan, joka ei tee minulle ansioni mukaan, vaan armahtaa minua antaen minulle syntini anteeksi.
6.
Sillä niin Jumaa todella tekee, kuten päivän evankeliumi meille julistaa. Se on vertaus, jonka Jeesus pukee tarinan muotoon. Erään selittäjän mukaan siinä voisi olla puhe itämaisesta suurkuninkaasta, monien maiden ja kansojen hallitsijasta, ja hänen palvelijoistaan eli ylimmistä käskynhaltijoistaan. Näillekin on uskottu valtavasti valtaa, mutta myös vastuu sen käyttämisestä. He ovat tilivelvollisia kuninkaalle.
Ja nyt käy ilmi, että yksi näistä kuninkaan korkeista käskynhaltijoista on jättänyt tilittämättä kuninkaalle valtavan summan rahaa. Kyse on omaisuudesta, jonka arvoa me tuskin ymmärrämme. Matteus puhuu ”kymmenestä tuhannesta leiviskästä”. Näin kirjoittaa professori Jukka Thurén selityskirjassaan:
”Alun perin talanton oli painomitta (n. 28kg) kultaa tai hopeaa. […] UT:n aikaan niin suuri velka oli ainakin 60 miljoonaa denaaria (erään Josefuksen kohdan mukaan se olisi 100 miljoonaa). Suuren ja rikkaan maakunnan verot olivat jääneet tilittämättä ainakin kymmenen vuotta.” (Thurén 2005, 237.)
Tällaisesta velasta vertauksen palvelija siis jäi kiinni. Hänellä ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia maksaa sitä takaisin. Mikään velkasaneerausohjelma ei olisi pelastanut häntä henkilökohtaiselta vararikolta. Ja kuningas olisi joka tapauksessa jäänyt vaille saataviaan.
Ei myöskään eletty nyky-Suomessa. Niinpä kuningas, joka oli vihassaan pelottava ja jolla oli kaikki valta, halusi oikeutta viimeiseen asti. Hän aikoi muitta mutkitta myydä palvelijansa ja tämän perheen orjiksi saadakseen edes jotakin velastaan takaisin.
Mikä pudotus! Eilen vielä kuninkaan mahtava käskynhaltija, ja huomenna orja. Samoin kävisi käskynhaltijan kauniille ja ylpeälle vaimolle ja heidän yhteisille lapsilleen, joilta ei tähän mennessä ollut puuttunut mitään kaikesta siitä hienosta ja kalliista, jota rahalla voi ostaa.
Mutta ihme tapahtuu! Raivostunut kuningas ei sittenkään toteuta sitä, mitä karu oikeus ja käskynhaltijan velka vaatisivat. Hän heltyy tämän pudotessa polvilleen hänen eteensä. Hetkeäkään kuningas ei luule miehen pystyvän maksamaan velkaansa takaisin, vaikka tämä hädissään koettaa saada hallitsijansa uskomaan niin. Mutta niin kuin kuningas äsken oli suunnaton raivossaan ja vihassaan, hän on nyt määrätön anteeksiantavassa rakkaudessaan. Kuningas antaa palvelijalleen koko tämän jättimäisen velan anteeksi. Mies on vapaa!
7.
Kuka on tämä Kuningas? Hän on Kuningasten Kuningas. Hän on Kaikkivaltias Jumala.
Meidät Hän on asettanut käskynhaltijoikseen valtakuntaansa. Mutta kuinka käy, kun Hän ryhtyy tekemään tiliä kanssamme? Joistakin meistä näkee jo päältäkin, että kaikki on tuhlattu viimeistä penniä myöten, ja vielä kuninkaan omaisuus pantattu. Mutta myös sen kauniin kuoren alta, joka peittää kunnon kansalaisen salattua elämää, löytyy jotakin muuta kuin ehjää pyhyyttä ja täydellistä kuuliaisuutta Jumalan rakkaudelle. Sekin elämä on rakennettu Jumalan Vastustajan valheiden varaan, hänen, joka yritti vietellä myös meidän Herraamme väittäen omakseen sitä, mikä oli alusta loppuun asti suuren Kuninkaan, Jumalan itsensä, omaisuutta.
Niinpä kaikki se, mitä me luonnostamme eli ilman Jumalaa olemme ja teemme, on Hänen omaisuutensa väärinkäyttämistä omien tarkoitusperiemme ja tavoitteidemme ajamiseen. Ne voivat olla silkkaa törkeilyä varastetuilla rahoilla, mutta myös mitä jalointa ylevien asioiden harrastusta, mutta omaksi kunniaksemme eikä niin kuin Herralle, ikään kuin käyttäisimme omaa omaisuuttamme emmekä Jumalan lahjoja.
Kun tällaisina joudumme tekemään Jumalalle tiliä Hänen lahjojensa käyttämisestä, olemme kaikki samassa tilanteessa kuin tuo määrättömästi velkaantunut käskynhaltija. Meillä ei ole mitään mahdollisuuksia maksaa velkaamme takaisin, ei tässä ajassa eikä iankaikkisuudessa. Vaikka myisimme itsemme ja omaisemme orjiksi, voisimme tuskin edes tyynnyttää omaa omaatuntoamme, saati ansaita oikeutta pysyä virassamme, jonka Jumala on meille luomisessa antanut. Turhia ovat siis omat hyvitysyritykset pyhän ja kaikkivaltiaan Jumalan edessä.
Sen tähden Jumalalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin rankaista meitä ikuisella kadotuksella säälimättömien kiduttajien käsissä, kuten vertauksen miehelle lopulta kävi. Tai sitten Hän antaa rakkautensa voittaa oikeutetun vihan ja armahtaa meitä. Ja juuri niin Hän haluaa tehdä, sillä Hän on Rakkaus.
Ilmaiseksi Hän ei sitä tosin tee. Meidän velkamme on maksettava viimeistä ropoa myöten. Sen kuitenkin tekee meidän puolestamme Toinen: meidän Herramme Jeesus Kristus. Yksikään ihminen ei siihen olisi pystynyt. Jumalan itsensä piti ottaa tämä tehtävä hoitaakseen Jumalana, mutta myös ihmisenä, jotta ihmisten synti tulisi sovitetuksi ja heidän velkansa maksetuksi.
Niinpä Jeesuksen tähden Jumala voi antaa sinullekin suuret syntisi anteeksi. Hän armahtaa sinua. Uskossa Häneen saat olla armahdettu syntinen ja Jumalan lapsi.
8.
Mutta toisinkin voi käydä. Tästä meillä on päivän evankeliumissa pelottava esimerkki. Vertauksen onneton mies oli juuri saanut määrättömän velkansa anteeksi. Hän katseli kasvoista kasvoihin Kuningasta, joka oli hänelle armollinen ja antoi hänen määrättömän velkansa hänelle anteeksi. Heti käännyttyään toiseen suuntaan hän näki toisen saman Kuninkaan palvelijan, joka oli hänelle velkaa vain vaatimattoman summan, jonka tämä olisi kaiken lisäksi hyvin pystynyt maksamaan takaisin. Velanantaja ei kuitenkaan halunnut armahtaa velallistaan hiukkaakaan eikä odottaa päivän vertaa velan takaisin maksamista. Juuri pyövelien käsistä pelastettu armahdettu syntinen heitätti oman pikkuvelallisensa ilman säälin hiventäkään vankilaan, kunnes tämä maksaisi velkansa takaisin.
Kuningas kuitenkin kuuli tapauksesta niiltä, jotka olivat kauhuissaan seuranneet tilannetta. Silloin Kuningas suuttui ja peruutti kaiken, minkä hän oli omalle suurvelalliselleen luvannut. Kuninkaan rakkautta väärinkäyttänyt mies heitettiin helvetin tuleen.
9.
Niin käy myös minulle ja sinulle, jos olemme itse armahdettuina armottomia lähimmäisiämme kohtaan. Tämä on vakava paikka. Meistä tässä puhutaan.
Sillä Jumalan hyvyyttä ja armoa pitää jakaa edelleen niille, jotka myös ovat velassa ja syyllisiä. Armahdetun syntisen pitää armahtaa lähimmäisiään, jotka rikkovat häntä vastaan pienissä asioissa, koska hän on saanut omat määrättömät syntinsä Jumalalta anteeksi. Kristityn suuhun ei siis kerta kaikkiaan sovi hirveä lause ”sitä minä en anna hänelle ikinä anteeksi”.
Ethän sinä sano niin? Olethan sinä armollinen niitä kohtaan, jotka pyytävät sinulta anteeksi! Ethän sinä kiellä heiltä anteeksiantoasi?
Toivottavasti et! Vai istutko nyt kauhuissasi katsellen omaa armottomuuttasi Jumalan lain peilistä? Siinäkin tapauksessa onnittelen sinua.
Onnittelen sinua, jos nyt kauhistut omaa kovasydämisyyttäsi, sillä kun niin teet, olet pelastettavissa. Minäkin olen – olen silti, vaikka tiedän, etten ole ”lähdeihminen”, josta Jumalan armo ja rakkaus vuotavat eteenpäin. Tiedän kuitenkin myös ja julistan sinullekin, että Jumalan anteeksiantamus ulottuu myös anteeksiantamattomuuden syntiin, kun tunnustamme sen ja tuomme sen armoa rukoillen Herran eteen.
Sillä ei Hän armoaan sinulta kiellä, ei myöskään minulta. Mutta samalla Hän tahtoo myös muuttaa meitä. Hän ei halua, että me armahdettuina jäisimme entisellemme.
Sen tähden, kun seuraavan kerran joku loukkaa sinua verisesti tai kävelee ylitsesi tai vetää vilpillisesti välistä tai mitä ikinä hän sitten tekeekin – ajattele jo silloin, että ”tuohon minäkin, ikävä kyllä, pystyisin”. Ja kun hän tulee ja pyytää sitä sinulta anteeksi, sano rehellisesti, että ”paljon enemmän on Jumala minulle anteeksi antanut, ja mielelläni teen samoin sinulle, rakas veli, rakas sisar”.
Ei tässä ole kysymys siitä, että sinun pitäisi kieltää, että sinua kohtaan on toimittu väärin ja että se sattuu sinuun ja loukkaa sinua. Eihän olisi mitään anteeksiannettavaa, jos mitään ei olisi tapahtunut. Vääryys on vääryys ja sitä on myös vääryydeksi sanottava.
Ei ole kyse siitäkään, ettei sen, joka on rikkonut sinua vastaan, pitäisi pyytää sinulta anteeksi. Totta kai hänen pitää tehdä se!
Mutta kun hän pyytää, tule häntä vastaan sen rakkauden turvin, jolla Jumala on sinua rakastanut ja armahtanut sinua! Sillä tavoin osoitat itse olevasi armosta osallinen ja sen Taivaallisen Isän lapsi, joka antaa aurinkonsa paistaa niin väärille kuin vanhurskaillekin. Sillä tavoin käytät oikein Hänen suurta armoaan, niin ettei se ole sinunkaan kohdallasi turha. Sen Jumala meille kaikille suokoon! Amen.