Ei hänen puhettaan ymmärrä, sanoivat Jeesuksen oppilaat. Jeesuksen puheessa ei ollut mitään salaperäistä. Eivät he olisi ymmärtäneet, vaikka heille olisi rautalangasta väännetty. Evankeliumi säilyy salattuna ihmiselle niin kauan kunnes se hänelle avataan. Opetuslapset ymmärsivät Jeesuksen puheet vasta kun Jeesus ylösnoustuaan avasi heidän ymmärryksensä.
Olemme varmaan huomanneet tämän saman ilmiön. Kun me puhumme uskostamme ihmisille, jotka ovat kadottaneet lapsen uskonsa, he eivät ymmärrä yhtään mitään. Itse asiassa emme mekään ymmärtäneet puhetta synnistä, pelastuksesta, armosta ja anteeksiantamuksesta ennen kuin meidän silmämme aukaistiin ja sydämemme tehtiin vastaanottavaiseksi. Se säilyi meille salattuna ja myös sellaisena, että sitä vihasimme. Tunnistaako teistä joku tässä vanhan itsensä.
Jeesus sanoi, että maailma iloitsee hänen kuolemasta. Hän on sanonut myös, että maailma vihaa Jeesuksen oppilaita. Tämä on sitä samaa vihaa, jota mekin olemme uskovaisia kohtaan joskus tunteneet. Vaikka meidät kastettiin lapsena ja tulimme liitetyksi Jumalan perheeseen, moni meistä kulki takaisin maailmaan ja sen tapoihin ja nautintoihin. Vanhaa hengellistä vertauskuvaa käyttäen voi sanoa, että palasimme takaisin Egyptin lihapatojen ääreen, mutta samalla myös Egyptin orjuuteen. Sydämemme pimentyi ja vanha viha Jumalaa kohtaan nousi rintaamme.
Muistan ainakin itseni, että syvä inho kouraisi sisintäni, jos minulle puhuttiin Jeesuksesta. En sietänyt sellaista puhetta. Siinä oli jotakin halveksittavaa. Nuorena miehenä menin kerran kirjakauppaan ostamaan Raamattua, mutta menin sinne vielä avaamattomin silmin, vaikka en uskonut Jeesukseen. Armo ei ollut kirkastunut minulle. Ajattelin, että minä olen henkinen ihminen ja henkisen ihmisen on hyvä olla selvillä Raamatun kertomuksista. Ajattelin, että voin lukea sitä omilla ehdoillani, sivistyneesti, ilman uskovaisten Jeesustelua. Olin silloin vielä sokea ja ymmärtämätön. Mutta kun olin Raamattuni ostanut ja astuin kaupasta ulos, (Porin kävelykadulla) näin miehen joka rukoili kädet ristissä keskellä katua. Hän ei rukoillut ääneen, ei julistanut eikä muutenkaan käyttäytynyt tahallisen huomiota herättävästi. Muistan tunteen, joka sisimpääni nousi. Se oli syvä inho tuota miestä kohtaan. Tunne oli ihan suhteeton ja järjetön tilanteeseen nähden. Se oli jokin alkeellinen primitiivireaktio. Ihan kuin hän olisi ollut, joku spitaalinen, josta olisi voinut saada tartunnan, jota vastaan oli suojauduttava.
Maailma inhoaa Jeesusta ja hänen oppilaitaan. Niin tein minäkin. Tuon tavallisen näköisen ihmisen julkinen rukous oli mielestäni häpeällistä. Siinä oli jotakin sellaista, että ajattelin miehen luopuneen kaikesta itsensä kunnioittamisesta. Pian selvisi syykin hänen rukoukseen. Jonkin matkan päässä miehestä kulki Hare krishna -lahkon edustajia värikkäissä puvuissaan, pienet rummut käsissään ja päät kaljuksi ajeltuna. Minun tapani ravistaa yltäni tuon uskovaisen tartuntavaara oli jutella Hare-krisnatyyppien kanssa halusin osoittaa ylemmyyttäni ja suvaitsevaisuuttani.
Koko tilanteen huvittavuus on siinä, että minä olin juuri hankkinut Raamatun ja inhosin häntä joka olisi voinut minua tuota Raamattua opettaa tuntemaan. Haluan tällä kertomuksella sanoa sen, että ihminen joka elää maailmassa tuntee vihaa ja inhoa Jeesusta kohtaan.
Evankeliumi puhui murheesta (lype) ja ilosta (kharan). Kristityt kokevat kumpaakin. Mutta maailman, joka halveksii uskoa ja evankeliumia, on helpompi nähdä heidän murheensa, koska se ei voi käsittää heidän iloaan.
Kristityn ilon taustana on murhe. Kristitty murehtii vaikeuksia joihin joutuu uskonsa tähden. Murhetta tuo hänelle maailma. Murhetta tuo hänelle myös hänen oma vanha luontonsa. Tämä murhe on nimeltään synninsurua. Se on tietoisuutta omista lankeemuksista ja synneistä, mutta ennen kaikkea se on tietoisuutta siitä, että Jumalan Poika, Jeesus on joutunut kärsimään minun syntieni tähden.
Tämän murheellisen puolen kristityssä maailmallinen ihminen tunnistaa ja sitä se halveksii. Joskus hän ilmaisee sen siteeraamalla virttä, jonka tänään lauloimme. Minä vaivainen vain mato matkamies maan, monet vaellan vaikeat retket. Nämä virren sanat nostetaan silloin esiin, kun haukutaan luterilaista uskoa. Sen sanotaan olevan tylsää ja harmaata elotonta, nöyristelevää, ihmisvihamielistä ja pessimististä.
Silti tämän virren sävel on hyvin kaunis. Mutta ennen kaikkea usko, joka siinä ilmenee, on luja ja voimakas. Se on ankkuroitunut niin lujasti Kristukseen ja Raamatun lupauksiin, että se voi katsoa valoisin mielin jopa omaa kuolemaansa kohti ja sen yli tavalla, jota muissa virsissä ei tapaa: tämä ruumis kun kylmäksi jäähtyvä on ja kun kuolema silmäni sulkee, ilo taivaassa lahjoita loppumaton, pyhät minne sun tielläsi kulkee. Onko tämä sitten masentavaa ja synkkää. Enemmän tämän virren halveksijat kertovat omasta itsestään ja uskon puutteestaan kuin siitä uskosta, jota he halveksivat.
Virsi osoittaa meille ilon lähteen ja uskon perustuksen. Se ei ole meissä ihmisissä eikä missään täällä maan päällä. Ei maan päällisissä iloissa ja asioissa. Ei ihmisissä, joita rakastamme ei lapsissa, ei työssä ei kodissa, ei kokemuksissa. Maailmassa meillä kristityillä on murhe. Maailman asiat tuottavat surua ja murhetta. Mutta meillä on olemassa myös kestävä ilo, jota maailman murheet eivät voi kumota eivätkä riistää. Maailma häviää kerran ja maailman murheet sen mukana. Mutta kristityn ilo jää. Se on syvempi murheita, se on kestävämpi tuskaa. Se johtuu juuri siitä, että se ei ankkuroidu tämän maailman katoaviin iloihin, vaan Kristuksen. Maanpäälliset ilot häipyvät hetken kestettyään, mutta se ilo on loppumaton, joka on peräisin taivaasta. Siihen iloon meitä kutsutaan jo nyt. Iloa pelastuksesta, anteeksiantamuksesta ja armosta meidät ei tarvitse odottaa. Tämä katoamattoman ilon lähde voi täyttää mielemme ja sydämemme jo nyt.
Murhe muuttuu iloksi, kun Kristus kohtaa ihmisen ja Pyhä Henki saa tehdä työtään hänessä. Ihminen tajuaa, minkä katoamattoman aarteen haltija hän on. Mutta maailman ilo on se, joka hetkessä katoaa ja kristityn ilo taas pysyy. Sitä ei voi heiltä kukaan riistää. Se ilo johtuu siitä, että meidän syvimmät kaipauksemme täyttyvät. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.
Kristuksessa meillä on ilo, jota maailma ei voi antaa siinä on myös ilo, jota maailma ei voi riistää. Täydellisenä tämä ilo valtaa meidät taivaan kirkkaudessa, mutta nyt me jo saamme siitä voiman kulkea loppuun asti tämän elämän murhelaakson.