21.6.2014 Juhannuspuhe Myrskylässä ja Pukkilassa
Suomalaisin suomalainen on juhannussuomalainen.
Juhannuksena suomalainen hakeutuu kansallismaisemaansa, mikä usein miten on lopulta se lapsuusmaisena.
Perinteinen, kaikkia suomalaisia yhdistävä valokuva on kuva valoisasta kesäyön järvimaisemasta, jossa palaa juhannuskokko.
Jokaisella kansalla on oma sielunmaisemansa. Kiinalaisilla se on avara vuoren ja veden maisema, italialaisilla vaikkapa kuutamo Napolin lahdella, norjalaisia vuono, venäläisillä Volga-joki.
Sielunmaisema on paikka, joka yhdistää siinä maisemassa syntyneet ja kasvaneet yhdeksi kansaksi.
Samassa kansallismaisemassa elävien sielu tuntee samoin. Tavat ovat yhteiset, puhe on ymmärrettävää, vaatetus on yhdenmukainen, liputus on sama.
Kansakuntien jäsenet hakeutuvat aika ajoin kansalliseen paikkaan tai tilaan, jossa voi tuntea olevansa yhtä omiensa kanssa. Kuten me teemme juhannuksena.
Kirkollisessa kalenterissa juhannus on Johannes Kastajan juhla. Johannes juhannuksen hahmona on erikoinen, jopa sopimaton. Johanneksen muisto näet poikkeaa perheen ja kansan perinteitä vaalivan juhannuksen hengestä.
Poikkeaman lähtökohta oli jo nimenantaminen.
Kun tuli aika antaa nimi Sakariaan ja Elisabetin pojalla, niin muut tahtoivat antaa hänelle isän mukaan nimeksi Sakarias, mutta hänen äitinsä sanoi: Ei, hänen nimekseen tulee Johannes.
Johannes-nimi ei ollut Sakariaan suvun perinteen mukainen. Nimen tausta oli Sakariaan kokemassa enkeli-ilmestyksessä: vaimosi Elisabet synnyttää sinulle pojan ja sinä annat hänelle nimeksi Johannes.
Enkeli ohjasi Sakariaan ja Elisabetin ulos suvun perinnenimimaisemasta.
Kaikenlaiset perinnemaisemat ovat osa meitä. Niissä olemme kotona. Perinnemaisemasta poistuminen koetaan poikkeamaksi. Mutta onko se sitä?
Ilman ulosmenemistä, toisen omaan maisemaan asettumista ihmisen mieli sulkeutuu, torjuu, kieltää muiden oikeuden. Ihminen tarvitsee rajat ylittävää jatkuvaa liikettä ei vain poikkeamana.
Kristillisen kirkko ei syntynyt vain kansallisvaltioiden tai muiden rajattujen ryhmien sisäiseksi hengeksi. Menkää kaikkeen maailmaan oli jo ensimmäinen julkilausuttu kirkon olemisen tapa. Myöhemmin, milloin enkeli-ilmestykset, milloin hengellisen heräämisen merkilliset ajat ovat ajaneet ihmisiä yli rajojen.
Rajojen purkautumisten yhteydessä on Paavalin tavoin toistettu vapauden merkitystä: Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen.
Kuluneen parin viikon aikana sain tavata lähetystyöntekijäkauteni aikaisia työtovereita Hong Kongista. Hongkongilaiset työtoverit ja kristityt muistuttivat muistuttamasta päästyään lähetystyön merkitystä heidän elämässään. Ilman ulkopuolelta tulleita kielipuolia vierasmaalaisia heidän elämänsä kumous olisi jäänyt tapahtumatta.
Toisten suomalaisten lähetystyöntekijöiden kanssa emme jaksaneet olla ihmettelemättä heidän viestiään. Mitä siellä oikein pääsi tapahtumaan? Lähetystyöntekijän taidosta ja osaamisesta kun ei ole voinut olla kysymys.
Vapautumisen kumouksellisia tapahtumia tapahtuu siellä, missä ylitetään rajoja. Johanneksen nimen antaminen on yksinkertainen esimerkki siitä, kuinka arkisesta tapahtumasta on kysymys.
Johannes sai nimessään kutsun julistaa Jumalan valtakunnan tulemista tavalla, jota Sakariaan nimenperintöä vaaliva ei olisi voinut nähdä. Oli mentävä perinnerajan yli, jotta pystyi näkemään ja näyttämään.
Meidät on nimeltä mainiten kutsuttu ja kastettu Kristuksen seuraajiksi. Meidän oikeutemme on nauttia oman perheen, suvun ja kansan perinnemaisemasta. Mutta samalla meidät on kutsuttu siirtymään toisiin maisemiin.
Kristityn tehtävä on kohdata toisessa maisemassa elävä lähimmäinen. Vain se mahdollistaa vapauden kumouksen.
Jumalan valtakunta ei ole rajattu. Jumala lähetti Poikansa taivaan maisemasta luotujen maisemaan. Tapahtui vapautumisen kumous. Se on mahdollista yhä. Armon ja sovituksen sanoma Kristuksesta ylittää rajat ja lahjoittaa ilon ja vapauden.