Totuuden omistamattomuudesta viisaaseen totuuteen
Evankeliumissa, tarkemmin Vuorisaarnan lopussa meitä kehotetaan noudattamaan sitä käytännöllistä totuutta ja viisautta, jonka mukaan kalliolle on parempi rakentaa kestävä rakennus kuin hiekalle, jossa vesi ja tuuli vievät pohjan pois (Matt. 7:24-29). Totuus ei kuitenkaan näytä olevan kovin suosittua nykyisin. Nähdään jopa ansioksi, jos henkilö tai instituutio pitää liki korkeimpana arvonaan, että totuutta ei voi omistaa. Voidaan jopa uhmakkaasti sanoa, että juuri tämä on varma totuus. Tulee keskustella ja etsiä, mikä sinänsä on toki hyvä asia. Silti jos tähtäyspiste on hämärä, voidaan päätyä keskusteluun keskustelun vuoksi etenemättä juuri mihinkään.
Totuuden kavahtamisella on nykyisessä asenneilmapiirissä juuret kaukana Euroopan historiassa, vaikka tietysti voidaan sanoa, että jo paratiisissa käärme kuiskutteli: onko Jumala todella sanonut? ja Pilatus kysyi, mikä on totuus?. Hahmottelen tähän taustaksi karkein vedoin joitakin kehityslinjoja. Yhtenä käännekohtana oli verinen 1600-luvun 30-vuotinen sota, joka oli aluksi uskonnollisesti motivoitu ja joka edisti vakaumusta, jonka mukaan valtion tulee olla uskonnollisesti neutraali. Toinen käännekohta oli järkeä palvova, erityisesti katoliselle kirkolle vihamielinen Ranskan vallankumous, joka pyrki aloittamaan pisteestä nolla ajanlaskua myöten ja kitkemään näin kristinuskon vaikutuksen pois. Vallankumous kuitenkin söi lapsensa ja Napoleon palautti osaksi katolisen kirkon aseman Ranskassa.
1800-luvulla valistuksen ja romantiikan ajatukset sekä tieteen löydöt jatkoivat tapahtumaketjua, joka eriytti yhteiskuntaa osasiin, niin että uskonnolle varattiin lopulta paikka yksityiselämässä ja sunnuntaina. Ajateltiin, että tieteessä voidaan erottaa tosiasiat ja arvot toisistaan ja saavuttaa varmoja totuuksia. Uskontoa arvostettiin moraalin lähteenä, mutta se ei saanut sekaantua poliittiseen päätöksentekoon. Sen paikan julkisessa elämässä ottivat erilaiset aatteet, ideologiat. Niiden vaikutusta tehosti tekniikan, liikennevälineiden ja joukkotiedotusvälineiden kehitys. Teollistuminen lisäsi vaurautta, jos kohta kurjuuttakin. Elintason nousun ja teknisen elämänhallinnan tehostumisen myötä vallitsi yleinen kehitysoptimismi ja uskonnon tarve väheni.
Maalliset pelastussuunnitelmat eivät kuitenkaan lunastaneet lupauksiaan paratiisista. Parempaa huomista kansoille lupaavat aatteet innoittivat vallankumouksiin ja lopulta myös maailmansotiin. Raunioiden keskellä sitten heräsi syviä epäilyjä niitä kohtaan, jotka sanoivat, että tiede auttaa ihmistä kehittymään paremmaksi. Kehittyvä teknologia oli tähän mennessä tuottanut enemmän kuolonuhreja kuin millään muulla vuosisadalla sitä ennen.
Tiede oli siinä mielessä ihanteensa mukaan itseään korjaavaa, että sen uudet löydöt (suhteellisuusteoria, kvanttimekaniikka) myös suhteellistivat varmuuden ideologiaa. Tämä osaltaan edisti yleistä kulttuurin muutosta, joka valmisti tietä ajattelun muuttumiselle varmoja totuuksia ja suuria tarinoita kaihtavaksi, kun itäblokkikin tuli tiensä päähän 80-90-luvun taitteessa. Monista näytti nyt siltä, että käytännöllinen talouslähtöinen ajattelu ja kuluttamisen kulttuuri olisivat tie onneen. Välillä oli rikkansa rokkaan tuonut myös 60-luvun ajattelumuutos, joka merkitsi liberaalin demokratian nousua vähitellen johtavaan asemaan ja länsimaisen kulttuurin johtotähdeksi.
Tämä eurooppalaisen kulttuurin vaikutuspiirissä olevan maailman osan hellimä ajatus ei kuitenkaan näytä avaavan portteja onnen valtakuntaan sekään. Puhutaan demokratian kriisistä. On myös sanottu, että Euroopan kriisi, joka nykyisin on näkyvimmillään talous-sellainen, on ennen muuta arvojen eroosiota tai hengellinen kriisi. Oli pysäyttävää kuulla ateistisen kasvatuksen läpi maailmaa katsovan brittihistorioitsija Niall Fergusonin toteavan, että pelottavin uhka Euroopalle ei ehkä olekaan ympäristökatastrofi talouskriisistä puhumattakaan vaan se, että olemme kääntäneet selkämme omalle menneisyydellemme ja kulttuurimme kantaville perusarvoille. Euroopan taantuessa kristinuskon kasvukeskukset muilla mantereilla ovat muunkin toimeliaisuuden keskuksia. Entäpä jos sittenkin vanhassa on vara parempi?
Totuus ei kristillisessä, raamatullisessa kielessä ole kirkasotsaista idealismia tai todisteiden aukottomuuteen vaan Jumalaan ja Kristukseen Jumalan Viisautena nojaava nöyrä totuus, totuutta viisautena, joka katsoo maailmaa Jumalan maailmana, etsii ja kolkuttaa. Totuuden ja harhan pyhän kuvaus toteaa: Kristitty joutuu elämässään kamppailemaan erottaakseen totuuden valheesta ja oikean väärästä. Jumalan tunteminen ja hänen tahtonsa kyseleminen ohjaavat häntä totuuteen. Itse kunkin tulee katsoa peiliiin ja nähdä, miten on osallinen tästä kaikesta. Olemme oman kulttuurimme lapsia. Kaikki ei siinä ole suinkaan huonoa. Paljosta saamme olla kiitollisia.
Etsittäessä yhteistä hyvää ja tasa-arvoa ei voida kieltää totuudellisuuden merkitystä, jos yhteistä kestävää perustaa etsitään. Voidaan toki tunnistaa ja tunnustaa, että käsitettä totuus ja totuuden omistaminen voidaan käyttää niin, että ei muisteta tervettä nöyryyttä meitä itseämme suurempien asioiden edessä vaan muututaan totuuden torviksi tai alastomalla totuudella lyöjiksi silloin, kun totuuden ja armon tulisi käydä käsi kädessä ja kun tulisi tutkia ennen kuin hutkitaan. Luterilainen jokapäiväisen parannuksenteon haastava ja armollinen ajatus kutsuu uusiutumaan ja kyseenalaistamaan omia tekoja ja ajatuksia.
Kymmenessä käskyssä totuus kytkeytyy selkeimmin kahdeksanteen käskyyn: Älä todista valheellisesti lähimmäistäsi vastaan tai älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi. Totuus rakentaa yhteyttä ja luottamusta. Totuus edellyttää toisen rinnalle asettumista, mutta samanaikaisesti myös yhteyden etsimistä rakkauden ja armon sanoman suuntaisesti ja siitä eläen. Rukouksen henki on yhteyden henki ja rakkauden olemus on väsymättä etsiä yhteyttä. Totuuden henki on rakkauden henki ja pyhyyden henki. Sellaisena se on samalla tiedon ja ymmärryksen, järjestyksen ja luovuuden henki. Se vapauttaa menneisyyden taakoista ja vääristä sidoksista, kun voi olla rehellisesti oma itsensä ja silti kelvata ja jatkaa eteenpäin kohti parempaa ja kestävämpää.
Etsittäessä kristittyjen yhteyttä ja ihmisten yhteyttä yleensä – olennaista on paitsi kunnioitus toista kohtaan myös juuri totuudellisuus. Jos yhteisessä rakennuksessa jotkin perustavat osat eivät sovi yhteen, ei rakennus kestä, kun se joutuu rasitukselle alttiiksi. Siksi pitää osat saada rehellisesti sopimaan, jotta rakentaminen etenee kohti tavoitetta. Kristinuskon mukaan kohti totuutta liikutaan, kun nähdään, että totuus emme ole me ilman Jumalaa ja hänen suhdettaan luomaansa todellisuuteen. Siksi psalmissa rukoillaan: Sinä tahdot sisimpääni totuuden ilmoita siis minulle viisautesi! (Ps. 51:8). Jumalan Viisaus puolestaan on Isästä iankaikkisuudessa syntynyt ja neitseestä lihaksi tullut Jumalan Sana, Kristus Jeesus. Raamattu osoittaa kohti häntä ja avautuu kohti Jumalan totuutta Hengessä hänen, armon Herran kautta.
Jumala on kallio ja Jeesus Kristus on kulmakivi. Pyhän Hengen tehdessä työnsä meistä tulee sanan ja pyhien sakramenttien kautta eläviä kiviä tässä rakennuksessa Jumalan seurakunnassa. Raamatullisesti, viikon VT:n tekstin mukaan (Jer. 7:1-7), totuudenvastaisuus merkitsee tietä erilleen Jumalasta kohti pahaa, epäoikeudenmukaisuutta, vierasheimoisten, orpojen ja leskien sortamista ja väkivaltaa syyttömiä kohtaan. Tyhmyys on hiekalle rakentamista, totuudenvastaisuus kalliolle rakentamisen pilkkaamista ja tuhoamista. Viisaus on pyhään mutta armolliseen Jumalaan turvaamista, joka on rakkaus ja joka etsii meitä kestävän elämän ja kehityksen tielle. Pyhyyden kaipuu ei katso ihmiseen ja kulttuuripiiriin. Rakasta lähimmäistäsi, naapuriasi ja Jumalaa yli kaiken on universaali käsky. Ehkä joskus on hyvä kääntää asian konkretisoimiseksi englannin kielen tapaan tuo sana lähimmäinen: naapuri siinä lähellä. Yksin emme kukaan osaa ja jaksa, mutta totuuden Henki opettaa ja auttaa meitä Kristuksessa ja Kristuksen luo.