Päivän evankeliumi kuvaa Jeesuksen saamaa nihkeää ja jopa väkivaltaista vastaanottoa pienessä kotikaupungissaan ja laajemminkin Israelin kansan keskuudessa. ”Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan.” Tämä sanahan on jäänyt elämään nykyäänkin aika usein käytetyssä sanonnassa. Kun ihminen tunnetaan hyvin, hänen hyvät ja huonot puolensa, tämän henkilön on vaikea toimia ikään kuin ulkopuolisena ravistelijana. Vähän sama ilmiöhän on kyseessä, kun kutsutaan konsultti selvittelemään työyhteisön ongelmia tai tekemään pohjaesitys organisaation muutostarpeista. Ulkopuolisen sanaa kuunnellaan usein jo silkasta uteliaisuudesta vähän aikaa tarkemmin kuin omaa tuttua ja arkista. Vierailevalla tähdellä on monesti lainakarismana uutuudenviehätys.
Tämä mies oli kuitenkin profeetta ja enemmänkin. Hän oli Totuudenpuhuja isolla t:llä. Myös hovinarri, älykkökriitikko tai vilpittömät lapset voivat kertoa kiusallisia totuuksia keisarista, jolla ei ole vaatteita. Jeesus ei vain halunnut paljastaa ihmisten valheellisuutta vaan ennen muuta hän halusi pysäyttää ihmiset Jumalan eteen: näkemään, että Jumala toimii tässä ja nyt. Hän antaa päivänsä paistaa jokaiselle ja kutsuu hyvyydessään myös niitä luokseen, jotka ihmiset mielellään sulkisivat ulkopuolelle. Tällä kertaa hän toimi kuitenkin ainutlaatuisella tavalla: tulemalla itse keskuuteemme. Kaikki tapahtui jokapäiväisen elämän keskellä tavallisen ihmisen kautta, joka samalla oli Jumalan Poika. Kaikki tapahtui näin, koska kyse oli ja on koko ihmisestä ja hänen pelastuksestaan, ihmisen ja koko luomakunnan lunastamisesta turmeluksen orjuudesta. Jumala herättelee meitä keskellä elävää elämää tarkastelemaan itseämme ja yhteisön elämää ja häiritsee tällöin joskus sovinnaista ajattelua. Rauhanhäiritsijät ovat kiusallisia etenkin niille, jotka ovat päässeet arvokkaille, turvallisiksi kokemilleen paikoille.
Pelko oman turvallisuuden, omaisuuden ja muiden totunnaisten oikeuksien menettämisestä näyttää aina synnyttävän myös ääri-ilmiöitä, fanaattista ja harkitsematonta käytöstä massan mukana. Massan voima ja karismaattinen johtaja tuo turvallisuuden tunnetta ja luo harhakuvan oikotiestä onneen, kadotettuun paratiisiin. Niin tapahtui natsi-Saksassa ja yleisemminkin 1930-luvun Euroopassa. Niin vaikuttaa tapahtuvan nytkin turvattomuuden kasvaessa: helppoja ratkaisuja vaikeisiin ongelmiin tarjoavat äärioikeistolaiset liikkeet ovat kasvattaneet suosiotaan Euroopassa. Amerikka vastaa terroriin massiivisella väkivallalla ja Lähi-idän kriisissä kostot seuraavat toisiaan puolin ja toisin. Ei suotta ole kyselty, onko 30-luku tulossa tai jo tullut takaisin.
Päivän evankeliumin tilanteessa moite kohdistuu siihen, että Israelin kansa on liiallisesti tuudittautunut oman hengellisen erityisaseman tuomaan itsetyytyväisyyden tunteeseen – ennen ja nyt. Menneisyyden merkkihahmoista nostetaan esimerkkinä esiin ensinnäkin profeetta Elia, jota ei nälänhädän aikana viety Israelin leskien avuksi vaan Sarpatin lesken luo sekä toiseksi profeetta Elisa, joka ei parantanut Israelin spitaalisia vaan syyrialaisen Naamanin. Näin näyttää tapahtuvan tälläkin kertaa, kun juutalaiseksi syntynyt Jeesus Nasaretilainen ei olekaan vain Israelin vaan koko maailman Vapahtaja. Israelin kansalla on eittämätön paikkansa Jumalan pelastustekojen historiassa. Tämä erityisasema ei kuitenkaan oikeuta mitä tahansa. Lain henkeä ja kirjainta tulisi myös Jumalan omaisuuskansan noudattaa. Lain, jonka ydin on rakkaus. Jumalan rakkaus kohdistuu kaikkiin maailman kansoihin ja koko luomakuntaan. Se ei nosta jotakuta hemmoteltuun erityisasemaan, jossa lellikkiä eivät koskettaisi yleiset säännöt. Yksin Herrasta on kerskaaminen.
Tämä kritiikki Israelin kansaa kohtaan on kuitenkin nimenomaan rakkautta sitä kohtaan. Välinpitämättömyys ja oman onnen nojaan hylkääminenhän se pahinta olisi. Jumala herättelee, jotta me pysyisimme hänen sanassaan ja huutaisimme hädän päivänä avuksi taivaallista Isäämme. Tämän raamatunkohdan perusteella ei siis voida missään nimessä tehdä antisemitistisiä, sinänsä juutalaisvastaisia johtopäätöksiä. Kyse ei ole Israelin kansan erityisestä kurittomuudesta ja niskoittelusta. Omia lapsia sitä yleensä helpommin nuhdellaan kuin ventovieraita – ainakaan, jos näistä toisista ei ole itselle välitöntä haittaa. Mitä sitä nyt suotta energiaa muihin tuhlaamaan, kun omissakin on tarpeeksi ja ties mitä syytöksiä ja viranomaisia sitä saa päälleen, jos puuttuu, saatetaan ajatella. Kylä ei enää ole kasvattaja, kuten joskus aiemmin. Asiattomasti ja rakkaudettomasti ei tietysti pidä toisten elämään puuttuakaan.
Nyt oli tullut Israelin kansan aika murtautua kapeasta kansallismielisestä ajattelusta laajempiin ympyröihin. Se ei kuitenkaan tapahtunut ilman uuden uskonnon syntyä, kuten tiedämme. Juutalaisten ja kristittyjen välinen sanailu on sapekasta historiaa. Juutalaiset vainosivat ensin kristittyjä, sitten toisinpäin. Tänäkin päivänä ajankohtaista on se, että oma erityisasema ei oikeuta ylpistymään ja sortamaan heikompia. Aina tulisi olla valmiutta itsetutkisteluun: olenko ja olemmeko me oikealla tiellä vai pitäisikö meidän tehdä parannusta synneistämme nöyrtymällä tunnustamaan virheemme ja pyytämään anteeksi Jumalalta sekä sopimaan veljiemme kesken. Ilman nöyrää totuuden etsintää ja armon henkeä ei luottamusta ja sovintoa synny. Sen lisäksi edellytetään vielä lakia ja järjestystä, jotta sopimukset voitaisiin pitää. Pohjana on kuitenkin tahto nähdä myös toinen ihminen lähimmäisenä, Jumalan rakkauden kohteena, veljenä. Viholliskuvien vaaliminen ei johda muuhun kuin katkeruuden virtaan, joka imeytyy luihin ja ytimiin myrkyttäen ihmisten elämää.
Siihen aikaan tapahtui niin ja Jeesuksen maanpäällisen vaelluksen aikaan niin. Mikä on sitten meidän etsikon aikamme? Yksi keskeinen ravistelun aihe siis näyttäisi olevan ylpistymisen ja väärän itsetyytyväisen nurkkakuntaisuuden kritiikki – niin kirkossa kuin yhteiskunnassakin. Toisia ei pitäisi sulkea pois vaan rakastaa joukkoon. Oven pitäisi olla auki tielle päin, sanoo vanha tunnuslause. Kirkon ja seurakunnan sekä yksityisen kodinkin tulisi olla kuin lämmin tupa, johon käydä sisään. Katon ollessa korkealla ja seinien leveällä on kuitenkin vaarana lopulta se, että taloa ei ole ollenkaan. Rajat ovat kadonneet; ulkoinen ja sisäinen maailma ovat samastuneet toisiinsa. Tällöin ei enää olla maailmassa, mutta ei maailmasta. Raja tulee joskus vastaan. Siitä tulee olla tietoinen, vaikkakaan ihminen ei lopullista jakolinjaa voikaan tehdä.
Luterilaisen käsityksen mukaan kirkkoon kuuluvat laajimmillaan kaikki kastetut. Jollekin riittää jo se etsikon aika, jolloin sai kasteessa syntyä uudesti Jumalan lapseksi. Sillä paikalla on saanut kasvaa ja kompastella tähän päivään asti. Toisen on levoton ajan henki vienyt mukanaan ja sisällön etsiminen elämään hakeutuu moneen suuntaan tai hän ei ole koskaan rakkauden Jumalasta kuullutkaan. Mistä sitten löytää Jumalan? Muuta kolmiyhteisen Jumalan pelastavan läsnäolon paikkaa meille ei ole osoitettu kuin Jumalan Sana, kasteen vesi, ehtoollisen leipä ja viini – Kristuksen ruumis. Niissä ja niiden kautta hän itse läsnäolevana sanoo kaikille etsiville: Älä pelkää, minä olen sinut nimeltä kutsunut. Kasteessa jo otin sinut omakseni. Sitä joka minun luokseni tulee, eli tunnustaa sydämestään armon ja rakkauden tarpeensa, minä en aja pois.