21. su helluntaista, Matt. 22:1-14, Tomi Karttunen

Sitä tultiin jo vuosikymmeniä sitten kotikirkon alttarin ääreen varsin nuorena parina. Molemmat tahtoivat osoittaa toisilleen uskollisuutta ja rakkautta myötä- ja vastoinkäymisissä. Sulhanen pujotti kädet hieman vapisten kultaisen sormuksen nuorikkonsa vasemman käden nimettömään. Pappi julisti heidät aviopuolisoiksi pienen tai suuremman todistajajoukon läsnäollessa. Vielä heidät varustettiin Raamatun ja tutun virren sanoin yhteiselle matkalle, pyydettiin yhteisessä rukouksessa Herran siunausta ja kohta uusi elämänvaihe alkoi tutun häämarssin sävelten siivittämänä
Se oli ikimuistoinen hetki. Monen silmäkulma on kostunut ja kostuu yhä vieläkin noita avioliittoon vihkimisen näkyjä katsellessa. Olen usein miettinyt, mitä nuo läsnä olleiden kyyneleet ovat siinä hetkessä sisältäneet. Olisi varmaankin liian hätäistä todeta niiden olleen pelkkiä ilon kyyneleitä. Kenties monen vanhemman läsnäolijan mieleen on palautunut oma avioliiton solmimisen hetki, jolloin luvattiin osoittaa rakkautta ja uskollisuutta aina kuolemaan asti. Lupaus toteutui kuitenkin kovin epätäydellisesti. Nuoruuden onni vaihtui myöhemmin arjen harmauteen ja monenlaiseen elämän tuskaan. Kunpa ei näillekin kävisi samoin, kunpa heidän onnensa ja rakkautensa kestäisi – toivotaan ja rukoillaan; siksi pala nousee väkisinkin kurkkuun…
Vihkiparin vanhempien ja isovanhempien kyyneleet ovat puolestaan useinkin kertoneet siitä, kuinka oma nuoruus on jo karannut kauas. On tullut aika siirtyä taaemmaksi ja antaa enemmän vastuun taakkaa kannettavaksi uudelle sukupolvelle. Aika kuluu, mutta elämä jatkuu!
Mutta varsin moni – niin uskon – on vihkitilaisuudessa salaa kuivannut silmiään, kun on tuntunut selvästi siltä, että tässä on todellakin itse Pyhä Jumala läsnä. Hänen siunaustaan ja huolenpitoaan on nuorelle avioparille rukoiltu ja haluttu jättää heidän koko elämänsä kaikkivaltiaan käsiin. Kyyneleet ovat tuolloin olleet todellakin ilon ja toivon kyyneleitä!
Luterilainen kirkkomme on kiinnittänyt huomiota ajallemme tärkeisiin kysymyksiin, kun se on uudessa jumalanpalvelusjärjestyksessä pannut tämän päivän aiheeksi kodin ja avioliiton. On siis kysymys tämän ajallisen elämämme tärkeimmistä kysymyksistä. Kirkko ei suinkaan ole turhaan huolissaan siitä, mitä kodin ihmisille kuuluu. Jo tilastot kertovat karua kieltään siitä, miten paljon kodeissamme on aineellisen hyvinvoinnin keskellä henkistä pahoinvointia.
Päivän evankeliumiteksti panee meidät pohtimaan vakavasti avioliiton pysyvyyttä. Asia on monelle arka ja kipeä. Ehkäpä juuri siksi tämä tämänpäiväinen Raamatun sana ei koskaan aikaisemmin ole ollut kirkkokäsikirjassa saarnatekstinä. Mutta joskus vaikeitakin haavoja pitää yrittää hoitaa, vaikka se tekisi kuinka kipeää tahansa. Onkin hyvä, että yhä enenevässä määrin on yhteiskunnassamme ja seurakunnissamme alettu keskustella kodin yhteiselämästä.
Kysymys avioliitosta ja avioerosta oli Jeesuksen ajan juutalaisuudessa vilkkaasti pohdittu, ja se oli tärkeä asia myös alkukristillisessä kirkossa. Ei ole aivan helppoa määrittää, mitä Jeesus asiasta itse opetti ja miten hänen sanojaan on alkukirkon eri puolilla tulkittu ja sovellettu.
Tekstimme kertoo fariseusten koetelleen Jeesusta kysymyksellään, saako mies hylätä vaimonsa. Tällainen kysymyksenasettelu on epämääräisyydessään ollut todellinen ansa. Vastasipa Jeesus myöntävästi tai kieltävästi, hänen kannanottoaan voisi helposti arvostella. Jeesus kuitenkin vastasi vastakysymyksellä. Se, mitä Mooses on käskenyt, merkitsee Jumalan tahtoa tässä asiassa. Mitä siis Mooses on säätänyt? Vastauksessaan fariseukset käänsivät kuitenkin VT:n selvän käskyn kysymykseksi, mikä on sallittua?
Mooses oli antanut miehelle luvan erottaa vaimonsa kirjoittamalla hänelle erokirjan (5 Moos. 24). Tämän avioliittolain tarkoituksena oli alun perin suojella naista. Erokirja selitti hänet vapaaksi menemään uuteen avioliittoon ja lisämääräys, ettei mies saanut uudestaan naida uuden avioliiton solminutta vaimoaan, oli omiaan korostamaan miehen harkinnan vakavuutta.
Avioerot olivat juutalaisessa yhteiskunnassa suuresti yleistyneet. Vaikka virallinen laki edelleen hyväksyi moniavioisuuden, se oli taloudellisista syistä käynyt erittäin harvinaiseksi. Avioeron helppous teki kuitenkin miehelle mahdolliseksi useamman – peräkkäisen – avioliiton. Naisen asema oli todella heikko juutalaisessa yhteiskunnassa; hän ei voinut purkaa avioliittoa (kuin poikkeustapauksissa), mutta hänet voitiin ”hylätä” varsin kevyin perustein. Tosin juuri tästä juutalaiset lainopettajat, rabbit, kiistelivät. Ankarampi Shammain koulukunta vaati, että miehen oli osoitettava syyllistyneen johonkin todella häpeälliseen, ennen kuin hän sai kirjoittaa erokirjan; sitä vastoin Hillelin löyhempi laintulkinta hyväksyi erokirjan kirjoittamisen perusteeksi minkä syyn tahansa, jopa sen, että mies oli löytänyt toisen, kauniimman! Qumranin erakkoyhdyskunta puolestaan tulkitsi Mooseksen lakia perin ankarasti ja selitti miehen uuden avioliiton ensimmäisen vaimon eläessä epäsiveellisyydeksi. – Mille kannalle siis Jeesus tässä kysymyksessä asettuisi – siitä oli nyt kysymys.
Ensiksikin Jeesus tulkitsi Mooseksen lain kohtaa siten, että se tuomitsi eroa harkitsevat miehet eikä suinkaan puolustanut, ymmärtänyt heitä. Fariseusten kovasydäminen ajattelutapa merkitsi siis samalla Jumalan tahdon vastustamista.
Toiseksi Jeesus johti oman avioliittokäsityksensä itse luomiskertomuksesta. Sen yksilöllinen sanonta: ”Jumala loi ihmisen kuvakseen, mieheksi ja naiseksi hän heidät loi”, viittaa yksiavioiseen suhteeseen. Aadamilla ei kerrota olleen muita vaimoja, vain Eeva. Tätä tulkintaa – sillä tulkinnasta tässä on kysymys – tukee toinen luomiskertomus, joka korostaa ensimmäisen ihmisparin ykseyttä: ”Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.” Tämä yksiavioisuuden korostaminen ei ollut täysin uutta juutalaisessakaan lainselityksessä. Mutta näillä sanoillaan Jeesus kuitenkin selitti avioliiton yksiavoiseksi ja erottamattomaksi. Millä perusteella? kysymme. Ei varmaankaan teologisella oppineisuudellaan, vaan näkemyksellään siitä, mitä ihmisen luominen syvimmältään merkitsee. Se oli Jumalan rakkauden teko. Kristillisen käsityksen mukaan avioliitto on kahden ihmisen, miehen ja naisen, liitto, jonka on asettanut rakkauden Jumala. Tätä Jumalan tekoa älköön näin ollen ihminen rikkoko.
Jos siis avioliitossa on kysymys Jumalan rakkaudesta, siinä ei voi olla kysymys mistään uudesta laista. Jeesus ei esiintynyt minään yhteiskunnallisena lainsäätäjänä. Sen perusteella kuinka Jeesus on tulkinnut Jumalan tahtoa, me kaikki olemme lainrikkojia – avionrikkojia. Kristillisen kirkon on toki opetettava avioliitosta ja avioerosta niin kuin Jeesus niistä opetti, mutta se ei voi jäykistää Jeesuksen opetuksen sisältöä ja henkeä lakipykäliksi. Ensi sijaisena on sittenkin kysymys rakkaudesta – Jumalan rakkaudesta.
Uudentestamentin kirjat osoittavat, että Jeesuksen sanat johtivat yhä uusiin sovelluksiin alkukirkon seurakunnissa; kristillisen avioliiton historia on ollut sangen monivaiheinen ihmiskunnassa. Se, että luterilainen kirkkomme vihkii uuteen avioliittoon eronneita, ei ehkä ole niin suuri vamma kuin joskus ajatellaan. Tärkeintä on sittenkin teroittaa mieliimme Jumalan suurta rakkautta ja pitkämielisyyttä meitä langenneita lapsiaan kohtaan. Niinpä saamme entistä innokkaamminkin julistaa Jeesuksen opetusta avioliiton tarkoituksesta ja luonteesta Jumalan rakkauden tekona. – Ja joita hän rakastaa, niitä hän myös armahtaa ja ohjaa oikealle tielle!