Nuoruus ja vanhuus kohtaavat päivän evankeliumissa vähään samaan tapaan kuin vanha vuosi ja uusi vuosi kohtaavat tämän päivän ehdittyä iltaansa ja kellojen alkaessa kaiuttaa uuden armon vuoden alkua. Mennyttä vuotta muistellaan ja arvioidaan sekä käännetään katseet tulevaan ajastaikaan, sen tarjoamiin mahdollisuuksiin ja uhkiinkin. Vanha vuosi on kuin kumara vanhus ja uusi vuosi kuin vastasyntynyt lapsi.
Raamatun maailmassakin vahvasti läsnäoleville Lähi-idän yhteisöllisille kulttuureille iän mukanaan tuoman viisauden sekä siten vanhan ihmisen kunnioittaminen on tänäkin päivänä tunnusomaisempaa kuin täällä monesti yhä yksilökeskeisimmiksi tulleissa länsimaissa. Hieman yllättäen päivän evankeliumissa kunnianarvoisaan ikään ehtineet Simeon ja Hanna kunnioittavat silti juuri syntynyttä lasta, nuorinta. Selitys piili siinä, että kiitos kohdistui Jumalalle, kun hänen lupauksensa olivat nyt viimein täyttymässä. Oli koittanut kaivattu ilon päivä. Siksi niin Simeon kuin Hannakin ylistivät Jumalaa. Viisauden todellinen olemus paljastuu, ei oman arvon pönkittämiseksi ihmisten edessä, vaan kunnian ja kiitoksen antamiseksi Korkeimmalle ja nöyryydeksi tulevan edessä. Tämän maailman olemuksen sisimpään Jumalan valaiseman ymmärryksen valossa näkevä vanha ja viisas Simeon puolestaan näki siunauksen ja kivun rinnakkaisuuden tämän lapsen kohtalossa ja äidin tulevan tuskan Pojan kohtalon näyttäessä synkältä.
Ihmiskunnalle oli silti koittanut uusi aamu; aamu on aina iltaa viisaampi, koska asiaa on tällöin tullut harkittua ja koska Luojan suunnitelmat ainakin käsillä olevan päivän alun suhteen ovat aamun valjettua enemmän näkösällä kuin edellisillan pimeydessä. Nuo kaksi vanhaa israelilaista olivat tutkistelleet näitä asioita jo lähemmäs sata vuotta, mutta vasta nyt heidän odotuksensa täyttyi, kun Herran aika koitti lapsen syntymän myötä. Jumalan antaman pitkän iän ja siihen liittyneen jumalaapelkäävän elämänasenteen kunnioittaminen tulee näkyviin siinä, että juuri nämä kaksi ovat asian merkittäviä todistajia ja tulkkeja. Heidän sanaansa voitiin luottaa. Ei ollut olennaista se, että Hanna oli nainen ja Simeon mies. Molemmat olivat tunnustettuja hengellisiä suunnannäyttäjiä.
Naisprofeetta Hanna rinnastuu etenkin Vanhan testamentin naisprofeetta Hannaan, joka pitkään kärsi lapsettomuudesta yhteisössä, jossa naisten elämään kuului erottamattomasti synnyttäjän tehtävän hoitaminen keskeisenä osana elämäntehtävää, ja jossa häntä lapsettomana naisena nöyryytettiin. Lopulta Herra Sebaot kuuli Hannaa, kun tämä temppelissä rukoili ja lupasi: ”Jos sinä näet palvelijasi hädän ja muistat minua etkä unohda minua, vaan annat minulle poikalapsen, niin minä luovutan hänet sinulle koko hänen elämänsä ajaksi, eikä veitsi milloinkaan ole koskettava hänen hiuksiaan.” Hannan rukous kuultiin ja hän synnytti Samuelin, Israelin kansan huomattavimpiin kuuluneen profeetan, joka aikanaan voiteli mm. Daavidin kuninkaaksi.
Päivän evankeliumi ei asiaa suoraan kerro, mutta iäkkään naisprofeetta Hannan luostarimainen elintapa, eli eläminen temppelissä sieltä poistumatta yötä päivää rukoillen ja paastoten, kallistaa ajatukset siihen suuntaan, että hän saattoi hyvinkin olla lapseton. Ei hän ainakaan mikään tyypillinen isomummu ollut. 1. Timoteus-kirjeen 5. luvussa todetaankin, että ”aivan yksin jäänyt leskivaimo panee toivonsa Jumalaan ja rukoilee hellittämättä yötä päivää.” Hanna toteutti tämän kutsumuksen tunnollisesti. Samalla kirkastui se ajatus, että luvattu pelastus ja elämän jatkuminen ei itse asiassa perimmältään ollut kiinni lapsista vaan Jumalan lupausten ja pelastussuunnitelman toteutumisesta.
Yhtä kaikki nämä Israelin hurskaat vanhukset tuovat monen nuoremman ja vanhemman mieleen varmasti myös oman lähipiirin hengelliset isät ja äidit. Omalla kohdallani varsinkin isänisä ja äidinäiti olivat tällaisia hengellisiä vaikuttajahahmoja, joiden perintö on ainakin osittain kantautunut itselleni asti. Usein hengelliset ohjaajat ovat saaneet tunnustetun asemansa juuri iän ja elämänkokemuksen sekä pitkän hengellisen matkan tuoman arvovallan myötä. Ei vain ortodokseilla ole ohjaajavanhuksia tai katolisilla rippi-isiä ja luostari-isiä ja -äitejä. Etenkin protestanttien parissa ovat pappien ohella myös maallikot toimineet opastajina hengellisellä matkalla. Oikeastaanhan tämä tehtävä jo kasteen hetkellä annetaan vanhempien ohella myös ja erityisesti kummeille.
Ei ole sattumaa, että kun jo pitemmän aikaa on kukoistavan talouselämän ja kilpailuyhteiskunnan vastapainona haettu uutta yhteisöllisyyttä nykyelämänmenoon, myös henkiset ja hengelliset asiat ovat herättäneet uutta kiinnostusta. Myös kristinusko on varsin yhteisöllinen uskonto, vaikka se samalla alleviivaa yksilön arvoa Luojan ainutkertaisena taidonnäytteenä. Kun kansalliset rajat eivät enää ole yhtä kiveen hakattuja, myös etsintä suuntautuu tosin laajemmalle – varsinkin, kun televisio, musiikkiteollisuus ja internet välittävät käsittämättömän määrän kaikenlaista informaatiota maailman joka kolkalta kauimmaiselle maaseudullekin asti.
Kaikki eivät kuitenkaan käy kalastamassa merta edempänä. Menneellä viikolla nostettiin esiin mm. sukututkimuksen uusi nousu. Pirstaleisen nykyajan vastapainona halutaan etsiä yhteyttä suvun ja perheen juuriin. Suurten ylikansallisten kulttuurien vyörytyksessä on terveellistä tuntea ja tunnistaa se, millaisesta maaperästä itse on imenyt vaikutteita – henkisesti ja hengellisestikin. Jos perinne on jäänyt heikosti siirtymättä, tunne eksyksissä olemisesta on usein voimakkaampi ja sitä myöten elämän merkitys ja mieli on hakusassa ja erilaiset korvikkeet tekevät kauppansa. Onnellisuus piilee kuitenkin tasapainoisissa ihmissuhteissa.
Ihanneyhteisöä ei täältä maan päältä löydy. Juuri siksi on kristillinen kirkko armahdettujen syntisten yhteisenä ja profeettojen välittämien Jumalan lupausten toteutuminen sen julistuksen lähtökohtana niin ensisijaisen tärkeää. Armo antaa mahdollisuuden mahdottomallekin ja rohkeutta elää myös keskeneräisenä. Se ei aseta vaatimuksia ja ehtoja, vaan armo annetaan lahjaksi. Muuta vaihtoehtoa ei tosiasiallisesti olekaan. Usko ei kuitenkaan ole mikään taikatemppu. Myös kristillisessä elämässä tarvitaan kasvua ja suunta, niin juuret kuin siivet, so. terve perusta ja siitä nousevia päämääriä, jotta voimme yksilöinä toteuttaa vastuullisesti sitä kutsumusta, joka meille kullekin on annettu tässä elämässä, jossa tulevakin elämä jo pilkottaa ainakin ajoittain. Siksi päivän lukukappale Kolossalaiskirjeestä kehottaa:
”Kun kerran olette ottaneet omaksenne Herran Kristuksen Jeesuksen, eläkää hänen yhteydessään. Juurtukaa häneen, rakentakaa elämänne hänen varaansa ja vahvistukaa uskossa sen mukaan kuin teille on opetettu. Kaikukoon kiitoksenne runsaana. Pitäkää varanne, ettei kukaan houkuttele teitä harhaan tyhjillä ja pettävillä viisauden opeilla, jotka nojautuvat ihmisten perinnäisiin käsityksiin ja maailman alkuvoimiin eivätkä Kristukseen. Hänessä on jumaluus ruumiillistunut koko täyteydessään, ja hänen yhteydessään myös te olette tulleet tästä täyteydestä osallisiksi. Hän on kaikkien valtojen ja voimien pää.”