Nykykeskustelussa käsitellään toisinaan kuvausta Jeesuksen syntymää edeltäneistä tapahtumista sekä hänen lapsuuteensa ja ihmisyyteensä liittyviä kysymyksiä ikään kuin suorina historiallisina toteamuksina nykyisistä perhe- tai tasa-arvopoliittisista oloista ja tältä pohjalta luodaan kannanottoja, jotka usein kertovat enemmän niiden esittäjästä kuin kyseessä olevan raamatunkohdan ydinsanomasta. Vaikuttaa, ettei nähdä metsää puilta tai aitaa aidanseipäiltä.
Monesti nämä kysymykset eivät olleet ongelma menneen ajan ihmisille, vaan ne ovat syntyneet vasta sen myötä, kun ihanteeksi nousi tietynmallinen historiankäsitys, jossa ajateltiin saavutettavan lähdeaineiston pohjalta historiallinen totuus sellaisena kuin se on ollut. Nyttemmin vakaumus lopullisten historiallisten totuuksien saavuttamisesta on hälvennyt, kun on havaittu, etteivät edes matematiikka ja fysiikka ole niin täsmällisiä tieteitä kuin aiemmin uskottiin. Myös niiden tulokset ja teoriat muuttuvat aikojen saatossa. Lisäksi tietynlaiseen historiannäkemykseen sitoutuminen usein kaventaa näkemystä ja on siten myös tieteen näkökulmasta huono asia, koska asian todellisen luonteen kannalta olennaisia piirteitä voi näin jo etukäteen tehtyjen rajausten perusteella jäädä huomaamatta.
Raamatun tulkinnassa onkin jälleen vahvistunut se jo Lutherin vaalima lähtökohta, että antaa tekstin puhua omilla ehdoillaan. Raamattu on uskomme mukaan Jumalan puhetta meille – sellaisessa muodossa kuin meidän vastaanottokykymme on sallinut ja sallii. On toki hyvä tietää sellaisia historiallisia taustatietoja, jotka vaikuttavat tekstin ymmärtämiseen, mutta on myös nähtävä se, että asian ydin on Jumalan puhuttelussa tekstin eri tasojen kautta. Raamattu on ennen muuta hengellinen kirja, Jumalan armon välikappale, joka ohjaa meitä myös itsetutkisteluun ja vastuulliseen elämäntapaan itseämme ja muita kohtaan – Jumalan kasvojen edessä.
Päivän evankeliumissa voidaan kyllä nähdä myös sellaista sanomaa, joka ohjaa vastuulliseen käyttäytymiseen myös miehenä, naisena ja perheenä. Joosef näytetään myötätuntoisena ihmisenä, joka kuitenkin halusi menetellä niin kuin laki sanoo tilanteista, jolloin morsian on raskaana ennen avioliiton vahvistamista eikä sulhasella ole asiaan osaa eikä arpaa. Nykyäänhän usein tuodaan esiin se, että vain miehellä oli tuolloisessa, ja usein vielä nykyisessäkin, Lähi-idän kulttuurissa oikeus jättää vaimonsa kevein perustein. Tällöin ei kuitenkaan samalla vakavuudella useinkaan pohdita sitä, onko sitten parempi, kun molemmat voivat erota kevein perustein ja ehkä vielä useammat joutuvat kärsimään. Nyt ei oltu sitä paitsi ehditty vihille astikaan.
Joosef ei kuitenkaan hylännyt Mariaa kaikessa hiljaisuudessa, jotta tämä olisi välttänyt julkisen häpeän ja sen ankarat seuraamukset, vaan hän teki vieläkin vastuullisemman ratkaisun ja avioitui Marian kanssa kaikesta huolimatta. Kyse ei ollut pelkästä poikkeuksellisesta vastuuntuntoisuudesta vaan vastauksesta Jumalan puhutteluun. Herran enkeli rohkaisi Joosefia unessa ottamaan Marian vaimokseen, koska ”se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä”. Tapahtunutta tulkittiin Jesajan kirjan 7. luvun profetian valossa: ”Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja hänelle annetaan nimeksi Immanuel – se merkitsee: Jumala on meidän kanssamme.”
Tapahtumien ja sanoman ydin tulee esiin nimessä ”Immanuel” – Jumala on meidän kanssamme. Jumala ei siis ole vetäytynyt vain korkeuteen ja pyhyyteen, vaan Jeesuksessa hän on sitoutunut ihmisiin ja koko luomakuntaan syvällä ja vankkumattoman luotettavalla tavalla. Jo Vanhassa testamentissa on merkkejä siitä, miten Jumala vie eteenpäin pelastussuunnitelmaansa. Päivän 1. lukukappaleessa 1. Mooseksen kirjasta tuodaan esiin, miten Luoja täytti lupauksensa uskon esikuvalle isä Abrahamille ja tämän puolisolle Saaralle. ”Herra piti huolen Saarasta, kuten oli sanonut, ja täytti antamansa lupauksen. Saara tuli raskaaksi ja synnytti Abrahamille hänen vanhoilla päivillään pojan. Se tapahtui juuri siihen aikaan, jonka Jumala oli ilmoittanut.”
Pääasia ei siis ole vaikkapa siinä, että myös iäkkäillä tulee olla oikeus lapsiin. Kyse on sen osoittamisesta, että Jumala ei petä lupaustaan, jonka tähtäyspisteenä on pelastuksen valmistaminen maailman kansoille Kristuksessa. Jumala voi luoda uutta kuihtuneeseenkin ihmiskehoon – voihan hän herättää kuolleetkin eloon. Vanhan liiton pyhät olivat ennakoivasti osallisia uskosta Kristukseen uskoessaan Jumalan lupaukseen, jonka huipentuminen alkoi Marian tultua raskaaksi. Ensimmäisessä tapauksessa ongelma oli Saaran kuihtuminen, toisessa se, että Maria oli koskematon. Kummassakin tapauksessa näin kävi, jotta Jumalan työ keskuudessamme kävisi ilmi ja lupaus toteutuisi.
Päivän 2. lukukappale Heprealaiskirjeestä tiivistää asian: ”Jumala… tahtoi rohkaista meitä, hänen turviinsa paenneita, ja kannustaa pitämään kiinni toivosta, joka on edessämme. Se toivo on elämämme ankkuri, luja ja varma.” Heprealaiskirje korostaa uskon olevan olennaisesti toivoa, joka näkee sen, mitä ei vielä näy, mutta jonka toteutuminen on varmaa. Tämä usko on sama niin miehille kuin naisillekin. Miehen kunnia on syvimmiltään edistää Jumalan kunniaa. Niinpä Joosef sai kunniakkaan osan Herramme synnyinperheen päänä, vaikka hänen kunniansa miehenä näyttikin olevan uhanalainen. Samoin Marian kunnia naisena oli vaarassa, mutta he molemmat nöyrtyivät Jumalan tahtoon ja luottivat hänen toteuttavan hyvät aikeensa. Kyse ei ollut pahuudesta vaan Jumalan syntymisestä maailman pimeyteen hänen hyvyytensä osoituksena, joka kukistaa maailman, synnin ja kuoleman vallan.
Tämä sunnuntai rinnastaa Marian odotuksen ja koko seurakunnan odotuksen siinä mielessä, että me kaikki, luomakunta mukaan lukien, joudumme huokaamaan kuin synnytystuskissa ennen kuin meissä Kristuksen kautta sijaa saava uusi ihmisyys toteutuu täydellisesti. Elämme uskossa, emme näkemisessä. Silti taivasten valtakunta on toisaalta läsnä jo nyt. Ehtoollisella kohtaamme Ylösnousseen mutta hän tulee luoksemme myös kaikissa kärsivissä lähimmäisissä. Se, että meillä on mahdollisuus ja kutsumus auttaa, ei perimmältään ole vaatimus vaan etuoikeus, joka meidän tulisi opetella näkemään, vaikka kehumista ei usein olekaan. Silti arjen ihmeitäkin tapahtuu. Joulun Herra on läsnä siellä, missä leipää taitetaan avun tarpeessa oleville, yksinäistä käydään tervehtimässä ja syntinen saa kuulla armon sanan.
Mitä on siis joulu syvimmältään. Kirkkoa on sanottu joulumaailmaksi, koska sen kallein asia on Jumalan kunnian ja armon evankeliumi. Armon saoman kapalona ovat Raamattu, saarna, kaste, rippi ja ehtoollinen. Kristus on yhä edelleen läsnä kirkossaan, vaikkakaan hänelle ei tänäkään päivänä aina anneta sijaa maailman melskeen keskellä. Adventti tahtoo hidastaa tahtiamme edes kotvan ajaksi, jotta näkisimme tämän kaiken koskevan meitä myös tänään. Voimme turvallisin mielin katsoa eteenpäin. Kaikille katuville Kristus näet sanoo: ”Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.”