Jouluaatto, Jes. 11:1-5, Tomi Karttunen

Tuttu jouluevankeliumi kertoo meille, miten Jumalan persoonallinen rakkaus tulee keskelle elämää. Jumala itse ottaa ihmisen osan, elämän alkuhetkien epävarmuutta, pienuutta, heikkoutta ja kasvukipuja myöten. Jopa niin, että hänen perhettään kohdeltiin moraalisesta keskiarvon alapuolelle jäävänä. Olihan tuohon aikaan ainakin melkein yhtä vaikeata uskoa ja ymmärtää neitseellistä sikiämistä kuin nykyään. Vaikka uuden fysiikan teoriat ovatkin järkyttäneet käsitystä mekaanis-automaattisista luonnonlaeista. Olennaisin kysymys tuolloin ja tänäänkin on, KUKA oli ja on tuo seimen lapsi ja mikä hänen merkityksensä on meille. Tärkeintä ei ole ratkaista kysymystä, joka on pohjimmiltaan salaisuus ja jää kaiken ihmistiedon ja ymmärryksen yläpuolelle. Niihin kuuluu uskontunnustuksen kohta ”sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta”.
Meidän ajallemme – tehokkuusyhteiskunnalle – on tyypillistä itsekäs yksilö- tai ryhmäkeskeisyys, johon liittyvät epäpersoonalliset ihanteet. Itsekkyys ei ole mitenkään persoonallista. Se on kaikkien tämän päivän nimipäiväsankarien eli Aatamin ja Eevan jälkeläisten yhteinen luonto. Filosofi Maija-Riitta Ollila toteaakin, että ”aikaamme kuvaa hyvin Robert Musilin 1930-luvulla kirjoittama teos Mies vailla ominaisuuksia. Musilin kirjan miehellä on kaikki ajateltavissa olevat ominaisuudet – toisin sanoen ei lainkaan omia ominaispiirteitä. – Nykyaika ihailee miehiä vailla ominaisuuksia. Aikamme sankari on dynaaminen, kielitaitoinen, koulutettu… Mutta mikä on se erityinen ominaislaatu, joka tekee hänestä juuri hänet? Semmoista ei ole. – Määrittelemme itsemme liike-elämän termeillä, ja teemme siinä tyhmästi. Dynaamisuudesta ja kielitaidosta ei ole paljon iloa elämän kriiseissä.”
Kuka kukin on-teos määrittelee ne, jotka ovat jotakin tämän maailman mittareilla. Myös antiikin maailmassa oli omat mittarinsa. Palvottiin olympiasankareita, sotapäälliköitä, filosofeja, runoilijoita ja ennen muuta keisaria, jolta oli käynyt käsky, joka liikuttu koko tunnettua maailmaa: ”koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano”. Tähänastisista itsevaltiaista suurimman antama käsky merkitsi sitä, että aika oli täyttynyt. ”Iisain kannosta nousee verso, vesa puhkeaa sen juuresta ja kantaa hedelmää. Hänen ilonsa on toteaa Herraa. Hän ei tuomitse silmämitalla eikä jaa oikeutta korvakuulolta vaan antaa heikoille oikean tuomion ja ajaa vakaasti maan köyhien asiaa.” Kuningasten kuninkaan oli määrä syntyä historiaan, ikuisuuden tulla aikaan. Voittamattoman auringon juhla oli saava todellisen sisältönsä maailman valon, ristiinnaulitun ja ylösnousseen synnyttyä keskellemme Marian pojassa, seimen lapsessa.
Voimme hyvin nähdä, mikä läheinen ja syvä merkitys erityisesti juutalaiskristityille kätkeytyy ilmaisuun ”Iisain kannosta nousee verso”. Se kertoo varsin pitkälti, kenestä oli tässä enkelten ilmoittamassa kysymys. Iisai oli näet Daavidin, tuon ehkä suurimman Israelin menneen kulta-ajan kuninkaista, isä. Se, että puhutaan Iisaista eikä Daavidin pojasta vaan ainoastaan kaiken tapahtuneen Daavidin kaupungissa kirjoitusten mukaan, korostaa, että tämä kuningas oli suurempi kuin Daavid. Daavidhan ei ollut tunnetusti moraaliltaan täydellinen, kuten VT meille kertoo. Tämä tuleva tulee kuitenkin toteuttamaan Jumalan tahdon. Jo hänen ensi hetkensä kertovat, miten valta, voima ja suuruus on turhuutta ja tuulen tavoittelua, jos sillä ei ole Jumalan siunausta. Jla toimii useinkin pikemminkin kuin vieno tuulen henkäys kuin maat ja mannut kääntävä myrskytuuli. Hän itse on Luoja ja toteuttaa kyllä suunnitelmansa parhaaksi katsomallaan tavalla.
Jesaja profetoi, että tuleva kuningas ”antaa heikoille oikean tuomion ja ajaa vakaasti maan köyhien asiaa”. Mitä tämä meille kertoo? Tässä kuluneena vuotena on esiintynyt epäilyksiä poliitikkojen ohella kotoistakin oikeuslaitosta kohtaan. En tiedä koko totuutta, mutta osaltaan kohu johtuu varmastikin sinänsä hyvästä asiasta: lisääntyneestä avoimuudesta, joka voi olla kuitenkin näennäistä ja pinnallista. Vedetään liian pikaisia johtopäätöksiä asioista ja etenkin henkilöistä -julkisuudessakin. Lyhytjännitteisenä aikanamme ei jakseta eikä ehditä kovin perusteellisesti paneutua asioihin. Silti voimme edelleen olla kiitollisia siitä, että meillä on perusrakenteeltaan riippumaton oikeuslaitos. Aina on kuitenkin tilausta terveeseen itsekritiikkiin, jottei tulisi sokeaksi omille ja elinyhteisönsä virheille. Kun erehtyväisiä ihmisiä olemme. Arvioinnin kriteerinä Paavalin ohje: Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Näin rakkaus toteuttaa koko lain. Lain ja oikeuden tulisi kohdata.
Kysymyksiä herää, kun tässä joulun alla uutisoitiin sen kehityskulun laman jälkeen vahvistuneen, että rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Laman henkiset vauriot alkavat tulla näkyviin ei vain kaikkein heikoimmissa vaan myös vahvuuteen sairastuneissa uupujissa. Me jos ketkä tarvitsemme joulun sanomaa edellytyksettömästä, suorituksia vaatimattomasta hyväksymisestä suureen joukkoon, Kristuksen seuraan. Yksi suurimmista suomalaisista virsirunoilijoista, Abraham Achrenius runoili valistuksen vuosisadalla 1700-luvulla näin: ”Seimeltä alkaa tie ja Golgatalle vie, Se johtaa ristin vaivaan, Vaan virvoitusta taivaan On seuraajilla Herran, He kruunun saavat kerran. Lauma jos heikko on, Niin armo rajaton On varattuna sille. Hän, Jeesus, etsiville Lahjansa kalliit tuhlaa. Siis viettäkäämme juhlaa.”
Joulun Herra meihin lahjansa kalliit tuhlaa. Hukkaanko menee? Ei, koska me tarvitsemme suuren parantajamme kättä päivästä päivään läpi ajan. Valoa, jota meillä luoduilla ei itsessämme ole. Voimme vain aavistella sitä vaikkapa siinä hyvässä mielessä ja tunnelmassa, jota joulun valot, tuoksut, ystävien ja perheen seura, laulu ja jouluruuat tuovat tullessaan. Kaikki me tarvitsemme armoa armon lisäksi. Armoa, joka ei ole halpaa alennusmyyntitavaraa vaan joka kutsuu seuraamiseen. Jeesus meille armon toi – uskon, toivon ja rakkauden. Lahjat tulisi ottaa käyttöön eikä jättää hyllyyn lojumaan saati sitten kauniin joulupaperin sisään. Yhteiseksi hyväksi – mikään ei loppujen lopuksi ole aivan ikiomaa. Ei edes elämämme. Ainoastaan se, että olemme nimeltä kutsuttuja Jlan seuraan.
Joulun lahja ja tehtävä on ytimekkäästi sanottu 1 Joh. 4. luvussa, jonka äsken kuulimme: ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme.” Ainakin osan tästä merkityssisällöstä tavoittaa ajatus ”Jumalan solidaarisuus meitä kohtaan kutsuu meitä solidaarisuuteen toisiamme kohtaan.”
Mika Waltari kirjoittaa kertomuksessaan ”Joulu, ihmeellinen, palaamaton” eräästä lapsuutensa joulusta: ”Lapsen orpouden tunteesta on katkerien vuosien kuluessa, ihmisen yksinäisyyden voittamiseksi, kehittynyt kaikkien pettymysten ja kuvitelmien uhalla jonkinlainen elämänkatsomus: Pyrkimys suvaitsevaisuuteen ja inhimillisyyteen, ihmisten keskinäiseen solidaarisuuteen toisiaan kohtaan ihmisinä, riittävään yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen, joka ihmisiä tappamatta voisi tehdä jo meidän aikanamme ihmisten suurelle joukolle elämän edes hiukan helpommaksi elää ja samalla jättäisi vähäsen tilan maailmassa myös kauniille turhuudelle, orjuuttamatta sitä pelkästään hyödyn palvelukseen.” Näin Waltari. Toisen huomaaminen vaikka lahjan muodossa ei ole turhaa, mutta rajansa kaikella. Ainoastaan armo on rajaton. Koska meillä ei muuta mahdollisuutta ole uskoon, toivoon ja rakkauteen – Jumalan tahdon tielle.