Nyt Betlehemiin! Jouluevankeliumin paimenet toimivat Marian ohella esimerkkeinä siitä, minkälainen on kristityn tehtävä joulun suuren sanoman vastaanottamisessa. Ei tarvinnut sinänsä tehdä kovin ihmeellisiä asioita, kun ihme oli jo tapahtunut ja siitä oli saatettu tieto paimenille varmasti kaikkein kyynisintäkin yksilöä puhuttelevalla tavalla. Kaikki sanoivat kuin yhdestä suusta nuo sanat: Nyt Betlehemiin! Tehtävänä oli siis mennä lapsen seimen äärelle todistamaan Herran Kristuksen syntymää. He eivät siis lähteneet vain pelkän uteliaisuuden tähden, vaan Jumalan enkeli ja sitä kautta Kaikkivaltias itse heitä kehotti sanojen te löydätte lapsen, joka on kapaloituna seimessä myötä.
Kovin pitkää matkaa ei paimenten ilmeisesti tarvinnut taivaltaa. He olivat kaiketi kaupungin ulkopuolisella kedolla laumaansa kaitsemassa. Vielä joulun evankeliumin aluksi ensin on puhetta Joosefista ja hänen virallisesta velvollisuudestaan kirjoittautua veroluetteloon Betlehemissä, kun hän kerran oli Daavidin huonetta ja sukua. Nyt, kun on siirretty julkishallinnollisista asioista lapsen syntymän ihmettelyyn, etualalle nousee Maria. Olihan hän meidän luterilaistenkin mukaan jumalansynnyttäjä. On luontevaa, että hän on jo tästä läheisestä äiti-lapsi-suhteesta johtuen nousee etualalla Joosefiin nähden.
Joosef oli Jeesuksen varhaislapsuuden sosiaalinen isähahmo, mutta kun tuli aika lähteä julistamaan sanomaa taivaan Isästä ja hänen valtakunnastaan, oli Joosef ilmeisesti jo kutsuttu tästä ajasta pois. Näin Maria, joka eli pitkään vielä Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen ja oli tunnustettu vaikuttaja ensimmäisten kristittyjen ja seurakuntien elämässä, nousee ainoaksi lähilinkiksi rakastettuun Mestariin. Pojan sanoma naisten arvosta seurakuntatyössä miesten rinnalla oli pudonnut hedelmälliseen maaperään ja niinpä Jeesusta kutsuttiin Marian pojaksi. Olisi ollut varsin nurinkurista puhua Joosefin pojasta, jos ja kun hänen ihmeellinen syntymänsä oli tiedossa. Maria nousee kaikkien kristittyjen hengelliseksi ohjaajaksi näyttäessään esimerkkiä sanan mietiskelevästä tallettamisesta sydämeen. Paimenten kerrottua enkelten välittämästä ilosanomasta Maria näet Luukkaan mukaan kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä.
Puhutun ja kirjoitetun Jumalan viestin mietiskelemisessä ihmisellä on kylliksi sulateltavaa koko elämän ajaksi. Jos joku kirja tai kirjoitus on monitasoinen ja moniääninen, niin juuri Raamattu. Siksi onkin syytä nähdä se, että hengellisen lukemisen näkökulmasta nykyaikainen pyrkimys etsiä lähdeaineiston seulomisen pohjalta historiallista kuvausta tapahtumista on aivan riittämätöntä. Kirjojen kirjan sisältämä sanoma puhuttelee yli ajan ja paikan rajojen, vaikka joskus me ihmiset haluammekin kaventaa sanoman sellaiseksi kuin me olemme tottuneet ajattelemaan ja jollaisena se on meitä puhutellut. Martti Lutherkin tämän havaitsi korostaessaan historiallisen tiedon olevan tärkeää, mutta että hengellisessä mielessä ratkaisevaa on se, että pyhä kirjamme on Kristuksen kapalot ja seimi. Kaiken keskuksessa on sanoma kolmiyhteisestä Jumalastaan ja hänen rakkaudestaan meitä kohtaan, joka on erityisesti joulun lapsessa tullut ilmi.
Paimenet siis toivat ensimmäisinä hyvän uutisen Kristuksen syntymästä. He noudattivat kaikkien sananjulistajien perussääntöä eli kuuntelivat ensin Jumalan puhuttelua ja lähtivät sitten liikkeelle sen mukaisesti kuin heille oli kerrottu. Seimen äärellä he sitten välittivät sanoman eteenpäin Marialle, Joosefille ja mahdollisille muille läsnäolijoille. Lähdettyään he kiittivät ja ylistivät Jumalaa. Paimenet evankeliumin julistajina seimen äärellä sekä kiittämässä ja ylistämässä hyvää Jumalaa. Tässä on kuva myös jumalanpalveluksesta parhaimmillaan. Siinäkin Sana tulee keskellemme ja me saamme uskon silmin katsella sen kirkkautta sanassa ja ehtoollispöydässä. Papin arvonimi pastori ei sattumalta tarkoita paimenta. Takana on juuri noiden lammaspaimenten antama esimerkki sen ohella, että Jeesus kutsui itseään hyväksi paimeneksi ja lähetti apostolit Jumalan valtakunnan asialle.
Mikä on tämän kaiken sanoma meille tänään talvisessa Suomessa? Sitä eivät tietysti sanat pysty tyhjentävästi selittämään. Onhan kyse Jumalan ihmeestä. Jo enkelien ylistyslaulun sanat kertovat paljon ajateltaessa tätä ihmisten maailmaa. Esille nousevat sanat kunnia ja rauha. Kunnian tekeminen jollekin liittyy maallisessa protokollassa käden vetämiseen sotilaspäähineen lippaan. Se osoittaa alamaisuutta ja uskollisuutta sille, jolla on käskyvalta. Kunniavieraalle varataan parhaat paikat, jos ei nyt aivan punaista mattoa levitetä maahan. Kunniakasta on voittaa urheilu-, tiede- tai taidekilpailussa tai muuten tuoda menestyksensä kautta maalleen tai kotipaikkakunnalleen kunniaa. Kunniakasta on edelleen pitää lupauksensa ja välttää kaikkea sellaista kunniatonta, mikä saattaisi tahrata kilpeä.
Vanha sananlasku sanoo kuitenkin: sic transit gloria mundi, katoavaista on mainen kunnia. Kaikesta näki Jeesuksen elämässä ja toiminnassa, että hän ei etsinyt itselleen sellaista mainetta ja kunniaa, jota me ihmiset tavoittelemme. Hän ei edes ollut tarkka omasta kunniastaan paremman väen keskuudessa, koska hän lähestyi myötätuntoisesti myös syntisinä ja alaluokkaisina pidettyjä ihmisiä ja vietti aikaa heidän parissaan. Kyse ei ollut ylä-, keski- tai edes alaluokkaisesta kunniasta. Kyse oli taivaan läsnäolosta maan päällä hänen persoonassaan. Jumalan kunnian ja armon evankeliumi on näet sanoma syntisen ja jumalattoman vanhurskauttamisesta eli pelastumisesta Kristuksen tähden.
Tämä armon evankeliumi tuo myös rauhan meidän ihmisten kesken. Ei sanota, että maan päällä rauha ihmisten kesken vaan maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa. Rauha on sisäistä rauhaa, joka syntyy oman pahuuden ja kaiken siitä seuraavan ikävän ottamisesta ainakin hetkeksi pois sekä päiväkohtaisia tilanteita ja inhimillisiä voimavaroja kestävämmän perustan antamisesta elämälle. Se rauha opastaa katsomaan elämää kiitoksen näkökulmasta. Läsnä oleva rauha, joka on ihmisillä, heijastuu kyllä sitten myös ihmisten keskinäisiin suhteisiin. Kun saa elellä tyytyväisenä kaikessa rauhassa, ei ole tarvetta rähinöidä.
Pyrkimys kunnialliseen elämään on toki hyvä ohjenuora ja monet siinä aika hyvin onnistuvatkin. Kun katsotaan asioita pintaa syvemmältä ja juurta jaksain, havaitaan aina kyllä sekin, että täydellisyyttä ei maan päältä löydy. On inhimillistä vajavaisuutta ja on sellaista pimeyttä, jolle emme omassa voimassamme kykene tasapäisesti vastaan panemaan. Tarvitaan sitä Jumalan armoa eli rakkauden, toivon ja uskon avaamaa näkymää elämään, joka antaa rohkeutta kohdata elämän tosiasiat niin itsessä kuin muissa siten, että armo ja totuus käyvät samaan tahtiin ja yhtä matkaa. Ei tarvitse kurkotella taivaalle vaan kiinnittää katse Jumalan läsnäoloon maailmassa ja eritoten pyhässä sanassa ja alttarin sakramentissa. Taivas tulee meidän keskellemme. Pelastajamme on läsnä veljenämme. Siksi yhteen, Herransa eteen kokoontunut seurakunta on joulumaailma jos mikään.