Valkea joulu on meille suomalaisille tärkeä asia – eikä vain herkän kauniin tunnelman vuoksi. Kun vesikeli ja vihreänmusta harmaus muuttuvat vitivalkeaksi ja sinihohtoiseksi kuulakkuudeksi, on muutos valon määrässä heti tuntuva. Valoa kaipaamme. Siksihän moni myös nykyään käyttää tilaisuutta hyväkseen ja katkaisee kaamoksen etelän auringossa tai pitää kirkasvalolamppua palamassa aamutuimaan. Ihminen on kokonaisvaltainen olento. Kun on fyysisesti kurjaa, on henkisen vireydenkin ylläpitäminen hankalaa.
Joulun juhlinta liittyy yhtäältä ikiaikaiseen tapaan, joka on kytköksissä siihen hetkeen, kun valo voittaa pimeyden ja päivä alkaa jälleen pidentyä. Uusi kevät on tulossa; jo tieto siitä tuo uutta voimaa niveliin ja kääntää katseet toiveikkaasti kohti tulevaa. Toisaalta tuleva on aina myös pelottanut. Siltä on haluttu suojautua keinolla jos toisella. Näissä tunnoissa on jotakin tuttua, jos miettii Sahalahden ja sahalahtelaisten tilannetta kuntaliitoksen alla. Kunta sulautuu isompaan, mutta kappeliseurakuntajärjestely säilyttää seurakunnalla olennaisen osan toiminnallisesta itsenäisyydestä. Jo vuosisatoja on täällä kokoonnuttu omaan, itsenäisen seurakunnan kirkkoon ja eletty tietoisina omasta kotiseudusta. Kappeliseurakunta Sahalahti on ollut ennenkin. Perinne ei katkea. Kukaties uusi tilanne tarjoaa mahdollisuuden uudelle, myönteiselle kotiseututunteelle Kangasalan osana.
Silti tilanne on ainutkertainen meille tämän sukupolven ihmisille. Se on ainutlaatuinen myös laajassa mielessä. Koskaan ei maailma näet ole ollut samanaikaisesti niin pieni ja toisaalta pirstaleinen, vaikeaselkoinen. Internetin, kännyköiden ja muiden avulla voidaan pitää yhteyttä reaaliajassa maailman toiselle puolelle ja työpaikatkin näyttävän usein siirtyvän kotikulmilta kauas Aasiaan asti. Maapalloistuminen samankaltaistaa ja asettaa paineita suurten yksikköjen syntymiselle. Vastapainoksi sitten omannäköiset harrastusryhmät, nostalginen menneisyys, oma historia ja suku sekä kotoiset perinteet kiinnostavat. Meikäläisessä joulunvietossa elävät rintarinnan uudet kaukovaikutteet ja omien vanhojen jouluperinteiden löytäminen uudestaan.
Joulussa yhdistyvät tuttuus, turvallisuus ja menneisyyteen katsominen sekä toisaalta valoisa alusta alkaminen ja tulevaisuudenusko. Kysehän on syntymäjuhlasta. Pyhän yön keskuksessa on pieni seimen lapsi, joka vahvisti Jumalan lupauksen tulevaisuudesta ja toivosta kaikille maailman kansoille. Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, saa nähdä suuren valon. Kuoleman varjon laakson maassa asuville loistaa kirkkaus.
Mitä on se valo, jota me tämän ajan ihmiset tarvitsemme elämäämme. Vaikka ajat ovat toiset, ihmisten elämäntunnot eivät syvimmältään varmastikaan ole muuttuneet aikojen saatossa. Me kaikki tarvitsemme elämällemme omia voimiamme lujemman perustan. Tarvitsemme valoa pimeään, ystävällisen sanan, leipää, vaatteita ja asunnon. Eilen juuri uutiset tiesivät kertoa, että hämmästyttävän monet Suomessa näkevät nälkää: eivät vain työttömät vaan myös opiskelijat ja pienituloiset lapsiperheet. Joulun sanomalla on siis edelleen töitä aivan perusasioissa.
Tärkeät asiat ovat hyvin yksinkertaisia, mutta yksinkertaisuuden arvon ymmärtäminen on jo vaikeampi juttu. Usein ne, jotka ovat juuri saaneet oppia jotakin uutta, ovat voimansa tunnossa ja tietävät tai ainakin luulevat tietävänsä paljon asioita. Toisaalla markkinointi luo aina uusia tarpeita ja uusia rahanreikiä syntyy. Lopulta kuitenkin kyllästyminen ja tiedon lisäämisen synnyttämä tuska ja kyynistyminen uhkaavat. Onkin sanottu, että Vanhan testamentin Saarnaajan kirja, jossa puhutaan turhuuksien turhuudesta, kuvaa hyvin aikamme hengenmaisemaa.
Aikaa myöten yleensä oppii näkemään, että moninaisista ei kannata niin ylemäärin huolehtia. Se on kaiketi sitä lapsen kaltaiseksi tulemista, mihin Herramme viittasi. Hän itse oli viisaan lapsenkaltaisuuden perikuva. Hänen ei tarvinnut pullistella, koska hän oli Jumalan Poika. Hän osasi olla nöyrä mutta samalla rohkea. Hän oli uskollinen tehtävälleen ja oli kuuliainen Jumalan tahdolle, vaikka se ei ollut helppoa. Loppua kohden hänen taipaleellaan vastamäki jyrkkeni jyrkkenemistään ja tie oli nousta pystyyn. Heiniltä härkien kaukalon tie johti ristille rakkauden suurimman tähden.
Vaikeaksi tilanne muuttuu, kun periaatteessa yksinkertaisia asioita, kuten rakkautta, pitäisi elää todeksi omassa elämässä – koko ihmiskunnasta nyt puhumattakaan. Yhä uudelleen joudumme huomaamaan oman puutteenalaisuutemme. Siksi sanoma armosta ei koskaan vanhene. Sitä tarvitaan jokaiseen päivään. Joulu tuo hyvää mieltä arkeen, mutta se on vielä enemmän. Muuten olisi ”kaikki sitä samaa”, kuten elämäntuntoja peilaavassa, yhdessä kuluneen vuoden laulussa sanotaan.
Syvässä mielessä joulun sanoma on elämän perustan luomista uudelleen. Meidän on vaikea hahmottaa asioiden suuruusluokkaa, mutta kyse oli koko luomakunnan elämästä ja kuolemasta. Pienen lapsen ensi parkaisu Betlehemin seimessä kertoi toivosta, joka yltää tähtitarhojen taakse kaikkeuden horisontissa. Meidän puolestamme on tehty kaikki mahdollinen, jotta voisimme viettää joulua armon ja kaikista kahleista vapauttavan toivon juhlana. Jumala puhui viisaudessaan pienen ihmisen kieltä, koska me emme hänen kirkkauttaan sellaisenaan kestäisi. Ajoittain on vaikea ymmärtää, että vielä on pimeää ja valo vain loistaa. Joskus on uskoa verrattu majakan valoon. Aavalle ulapalle myrskyn eksynyt ymmärtää, että pieni ja kaukainenkin valo voi pimeyden ja uhkan keskellä löydettynä olla suuren ilon ja levollisuuden lähde. Lapsi on syntynyt meille. Seurakunnan yhteydessä olemme hänen perheväkeään, rakkaitaan ja ystäviään nyt ja aina.