Sama Jumala, joka loi kaikkeuden aikojen aamussa, lähetti Poikansa ihmiseksi tuomaan meille toivon särkymättömästä elämästä ja rakkaudesta, joka säilyttää voimansa kaiken kadotessa. ”Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa. …Hän tuli omaan maailmansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.” Syvällä sisimmässä jokainen meistä kaipaa sitä toivoa ja armon lämmintä henkäystä sydänten kylmään ja pimeään. Silti meidän on vaikea ottaa vastaan sitä valoa, joka näyttää meidät, pimeyteen tottuneet, kirkkaassa valossa.
Menneisiin jouluihin liittyy monilla useita hyviä muistoja, joiden pohjalla on aito kokemus eikä pelkästään ajan kultaava vaikutus. Koskaan ei silti ole ollut täydellistä ihannejoulua, vaan aina on jouduttu kohtaamaan inhimilliset rajoitukset juhlan keskellä. Joulun sanoman vastaanottaminen edellyttää lapsen mieltä. Ilman lasten välittömyyttä ja vastaanottavaisuutta me aikuiset jäämme paljosta paitsi tai ainakin joulu on erilainen. Voivathan sitä aikaihmisetkin viettää rauhallista ja hyvää joulua myös keskenään. Tärkeintä on halu ottaa toinen ihminen kauniisti huomioon. Vaikeinta lienee niillä yksinäisillä, jotka tuntevat olonsa yksinäiseksi hiljaisuudessa ja kuvitellessaan ehkä, miten mukavaa perheellisillä on. Kuten tiedämme, myös perheille rauhoittuminen ja ajan viettäminen yhdessä voivat olla vaikeita aikoja. Selvittämättömät asiat pulpahtavat näet pintaan joskus sopimattominakin aikoina.
Siinä ei ole mitään uutta, että näytetään meidän ihmisten rajallisuus. Todellisena haasteena on nähdä todellisuus joulun valossa: realistisesti mutta pohjimmiltaan valoisasti. Jumala on näet kaiken hyväksi luonut. Tänä vuonna vuorossa oleva Johanneksen jouluevankeliumi muistuttaa meitä siitä, että kaikki on Sanan kautta luotu. Sanan, joka tuli lihaksi Jeesuksessa Kristuksessa. Hänessä, joka oli läsnä jo luomisen aamussa, itse Luoja tuli luomakunnan keskelle – ainosyntyisessä Pojassaan. Tämä merkitsi sitä, että syntiin langenneen maailman keskelle tuli toivo, joka välittää meille yhteyden Jumalan kirkkauteen ja kunniaan tavalla, joka on kätkeytynyt inhimilliseen heikkouteen, pienuuteen ja vähäisyyteen.
Jokaisesta ihmisestä löytyvät ne heikot puolensa ja hetkensä. Ei ole mikään maineteko osoittaa niitä sormella – varsinkin, jos tuo sormi on pilkallinen ja ivallinen. Herkullisinta on yleensä osoitella niitä, jotka väittävät olevansa jotakin muuta kuin ovat. Joskus kuitenkin ollaan jo lähtökohtaisesti ylenkatseellisissa ähäkutti-tunnelmissa ja oletetaan, että vaikkapa kristityksi tunnustautuvat katsoisivat olevansa jotenkin muita parempia. Niinhän ei asia ole, jos kirkon olemus mielletään armahdettujen syntisten yhteisöksi. Kritiikki on toki paikallaan, jos joku ei myönnä heikkouksiaan. Kohtuuttomaksi ja tarkoitushakuiseksi arvostelu muuttuu kuitenkin silloin, kun näyttää olevan pakonomainen tarve löytää jotakin ivan aihetta hyvistä tarkoitusperistä. Kristillisen uskomme ydin on juuri armon ja totuuden samanaikaisuudessa. Evankeliumissa sanotaan Kristuksesta: ”Hän oli täynnä armoa ja totuutta”.
Pyrkimystä kuolevaisuuteemme muistamiseen ilmentää jo se, että jokaisen jumalanpalveluksen alussa on synnintunnustus. Se ei ole tahallista surkeilua vaan pyrkimystä juuri siihen, että itsetuntemus voisi lisääntyä ja että armon valossa voisimme menetellä viisaammin niin itseä kuin toisia ihmisiä kohtaan. Se, että käsi on hidas auttamaan, rikkoo yhtälailla omaa kuin toisenkin ihmisyyttä vastaan. Muutos ei käy kädenkäänteessä eikä tämän elämän aikana ole täydellinen, mutta kyllä Jeesus-lapsi ja hänen mukanaan tuomansa lahjat voivat olla entistä syvemmin läsnä sydämessä, kun häneen yhteyttä pitää. Aina hänen läsnäolonsa kuitenkin säilyy lahjana, johon itsellä ei perimmältään ole osaa eikä arpaa. Olemme lupauksen ja laupeuden lapsia. Meille kuitenkin annetaan evästä ja voimaa myös arkeen laskelmoimattomaan toisen ihmisen kohtaamiseen lähimmäisenä, joka tarvitsee minua lähimmäisenä yhtä paljon kuin itsekin tarvitsen lukemattomien ihmisten työpanosta ja joskus suoranaista hätäapuakin.
Joskus köyhempinä aikoina jouluna koettiin konkreettisesti se, että Vapahtaja syntyi, jotta meillä olisi elämä ja yltäkylläisyys. Niukkaan arkeen saatiin jotakin juhlistusta vähän parempien ruokien ja kukaties yksinkertaisten lahjojen myötä. Nykyisin useimmissa perheissä ruokaa on riittämiin muulloinkin. Nyt ainoastaan vaalitaan jouluperinteitä juhlatunnelman luomiseksi. Äskettäin julkaistussa kyselyssä todettiin, että aika useat eivät pidä joulua kovin kristillisenä juhlana. Meidän kulttuurissamme se kuitenkin on lähtökohtaisesti kristillinen juhla, vaikka lähtökohdat olisivatkin painuneet unholaan. Yksi esimerkki on joulupukki-kulttuuri, jonka taustalla olevaa pyhän Nikolauksen hahmoa on jälleen palautettu muistiin. 300-luvulla elänyt piispa Nikolaushan antoi omastaan hädänalaisille eikä tehnyt auttamisestaan suurta numeroa. Hänen perimästään rikkaudesta köyhät rikastuivat, kuten me kaikki Kristuksen syntymästä ja uhrista.
Vaikka kymmenessä käskyssä meitä ohjataan älä-sanan voimalla olemaan tekemättä pahojamme, tärkeintä ja todellista kiltteyttä ei kaiketi ole vain kielletyn tekemättä jättäminen vaan hyvän tekeminen. Siksi Jeesus summasi käskyt Vanhan testamentin ytimeen viitaten: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Tämä on laki ja profeetat. Siksi Lutherkin käänsi selityksessään käskyt myönteiseen muotoon eli kehotti pohtimaan sitä, mitä käsky sitten kehottaa tekemään, jos se tietynlaisen käytöksen kieltää elämää särkevänä.
Jumala itse noudatti tätä käskyä tullessaan Pojassaan seimen lapseksi. Mielikuvat jumaluudesta heittivät kuperkeikkaa. Korkein syntyi pieneksi vauvaksi ja vieläpä eläinten syöttökaukaloon. Itsensä kaiken kriteeriksi asettavalle järjelle on käsittämätöntä, että ihminen voi samalla olla Jumala. Kyse ei ole vain logiikasta vaan siitä, että Jumala on astunut keskellemme ymmärryksemme tuolta puolen ja sitoutunut ihmiskuntaan sekä koko luomaansa todellisuuteen, niin että aikojen alussa hyväksi luotu voisi kerran jälleen nauttia täysin rinnoin Jumalan lasten vapaudesta ja kirkkaudesta. Kyse on koko ihmisyyden omaksi ottamisesta. Siksi ei järki sitä voi ymmärtää. Emmehän me voi astua rajoitustemme ulkopuolelle ja katsoa asioita Jumalan tavoin. Tiedämme hänestä vain sen, mitä hän on meille ilmoittanut; hän on ilmoittanut meille tärkeimmän: ”Älkää pelätkö!” Minun varsinainen olemukseni on lahjoittava rakkaus.
”Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa.” Tämä raamatunkohta on perinteisesti kuulunut luettavaksi messun jälkeen. Sanaa Kristuksesta mietiskellessämme hän on yhä tänään sanassa läsnä ja luo uutta. Joulusaarnassaan vuodelta 1519 Luther otti lähtökohdaksi kuvan äitinsä sylissä olevasta Kristus-lapsesta, jota mietiskelemällä pääsemme sen todellisuuden äärelle, että Jumala on tullut meitä äärimmäisen lähelle, tuttua tutummaksi. Päätän Lutherin sanoihin: ”Minusta näyttää, että koko ihmissuvulle ei ole annettu vaikuttavampaa lohdutusta kuin tämä, että Kristus on kaikessa ihminen, poika, lapsi ja että hän tämän tyttösen sylissä leikkii… Kuka on sellainen, joka käsittää tämän kuvan eikä tule lohdutetuksi. Jo on synnin, helvetin ja piinaavan omantunnon mahti murtunut, kun pakenet leikkivän lapsen luokse. Usko vain, kun sinulle sanotaan, ettei tämä lapsi ole tullut tuomitsemaan, vaan parantamaan meidät.”