Joukossa tyhmyys tiivistyy, mutta yhteistyö on voimaa. Miten tämä ristiriitaiselta vaikuttava yhtälö on selitettävissä? Tiedämme, että joukon mukana meneminen tuntuu usein helpoimmalta ja turvallisimmalta ratkaisulta. Ei välttämättä tarvitse paljon ajatella omilla aivoilla tai vaivautua puolustelemaan poikkeavaa käytöstä. Riittää kun tekee niin kuin muutkin. Tällöin kuitenkin ihmisen yksilöllisyys pysyy piilossa. Saattaa olla, että oma persoona ennen pitkää alkaa yhä enemmän näivettyä ja sulautua ikään kuin osaksi joukon sielua. Ihminen turtuu ja arvioi entistä vähemmän kriittisesti sitä, mitä yhteisö päättää tehdä. Tällainen massoittunut lauma ihmisiä voidaan helposti johdattaa myös tekemään tyhmyyksiä. Pelko, jatkuva propaganda ja poikkeavien mielipiteenilmaisujen tukahduttaminen kuuluvat diktaattorien keinoihin tehostaa tätä ilmiötä ja valjastaa näin joukkovoima palvelemaan omia tarkoitusperiä.
Yhteistyö taas edellyttää omaa persoonallista panosta yhteisen päämäärän hyväksi. Kullakin on tällöin jotakin annettavaa omalla paikalla ja kun osaajia on enemmän, kukkii myös luovuus paremmin ja saadaan parempia tuloksia kuin jos vain yksi henkilö ideoisi, päättäisi ja toteuttaisi. Joskus tarvitaan voimakasta yksilönkin panosta, mutta hänkin on aina laajassa mielessä osa yhteistyökumppanien verkostoa. Esimerkiksi hyvä maalivahti voi jääkiekossa olla puoli joukkuetta, mutta jos puolustajat laiminlyövät tehtävänsä eivätkä hyökkääjät tee maaleja, on aika toivoton tilanne toteuttaa joukkueen päämäärä eli pelin voittaminen. Nykyään korostetaankin kuulemma sitä, että vaikkapa juuri jääkiekkojoukkue rakennetaan tarkkaan harkituille paikoille sijoitetuista roolipelaajista. Samaa pätee myös nykyiseen johtamiskulttuuriin ja työntekijävalintoihin.
Jokainen meistä on yksilö ja jokaisen nuoren kehitystehtäviin kuuluu tuleminen yhä enemmän omaksi itsekseen erotuksena vanhempiin, isovanhempiin tai vaikkapa kaveripiiriin. Tämä kehitys jatkuu läpi elämän suhteessa työyhteisöön, naapurustoon, toisiin kansoihin jne.. Toisen puolesta ei voi tämän elämää elää. Niinpä jokaisen tulisi oppia tulemaan toimeen myös omillaan. Yksilöksi tuleminen ei kuitenkaan merkitse sitä, että sitten pitäisi linnoittautua ylhäiseen yksinäisyyteen ja tehdä kaikki yksin muista välittämättä ja apua pyytämättä tai että toinen voitaisiin jättää noin vaan oman onnensa nojaan. Oman minän tuntemiseen kuuluu omien voimavarojen ja rajoitusten tunnistaminen sekä luonteva suhtautuminen toisiin ihmisiin ja omien lahjojen käyttäminen omalla paikalla yhteiseksi parhaaksi – avun antaminen ja pyytäminen tarvittaessa.
Myös meidän miesten ja poikien tulisi myöntää se tosiasia, että joskus pitää ja on viisasta pyytää myös apua, vaikka se miehille ehkä enemmän kunnian päälle ottaakin. Avun pyytäminen ei toisaalta auta, jos ei apua edes yritetä antaa. Meidän päiviemme valitettaviin ilmiöihin kuuluu sellainen linnoittautuminen oman itsen ja yksityisyyden kuoreen, että apua ei noin vain anneta. Ei välttämättä toteudu se, mitä laulussa sanotaan: ”Jokainen joka apua saa, sitä joskus tajuu myös antaa.” Valtiolle, kunnalle, seurakunnalle ja yhdistyksille kuuluu toki merkittävä osuus auttamisesta ja tukemisesta, mutta turvaverkkoja on aika paha tilkitä, jos oma vastuu unohdetaan.
Vastuu on tärkeää, mutta tärkeintä on kuitenkin vapaus elää ja hengittää. Muuten ei jaksaisi vastuutakaan kantaa. Vapaus vaatimuksista, taakoista, mahdottomista suorituksista ja tekopyhästä oman erinomaisuuden esittämisestä kuuluu kristillisen uskon ytimeen. Jeesus Kristus on ennen muuta Vapahtaja eikä vastuunkantaja – vaikka myös sitä. Jos hän olisi pelkkä vastuunkantaja, ottaisi hän meiltä vastuun pois ja samalla veisi mahdollisuuden persoonalliseen elämään omana itsenämme onnistumisinemme ja epäonnistumisinemme.
Elämään kuuluvat silti myös rajat – oikea ja väärä. Kristillinen vapaus ei tarkoita sitä, että se antaisi lupakirjan tehdä mitä sattuu ja olla leväperäinen. Tästä näkökulmasta Jeesuksen vertaus paimenista, lampaista ja oikeasta portista on aina ajankohtainen. Kristillinen kirkko on yhteisö, jossa kuullaan Kristuksen sanaa. Tänään vietetään myös raamattusunnuntaita. Piplian kautta meille välittyy Jumalan puhe – laki ja evankeliumi. Viime kädessä Kristuksen sana. Hän on Raamatun kuningas ja Herra. Evankeliumia on se, mikä ajaa Kristusta armon tuojana syntiselle ja meitä rakkaudellisesti kohti hyvää, totta ja oikeaa kaitsevana Paimenena. Jumalan sana koskettaa koko ihmisyyttämme. Niinpä puhutun ja kirjoitetun sanan rinnalle kuuluu sakramentti, jonka kautta koko olemuksemme – henkemme, sielumme ja ruumiimme – pääsee osalliseksi hengellisestä ravinnosta.
Jumalan on paitsi vapauden myös järjestyksen Jumala. Tarvitaan ikään kuin aitaus eli turvapaikka, mutta jos vain aitauksessa aikaa vietettäisiin, loppuisi ravinto piankin. Sitä voitaisiin tosin tuoda kauempaa, mutta se olisi taas oma vaivansa ja vähintäänkin laskisi lampaiden elämän laatua, kun se estäisi niitä elämästä omaa elämäänsä täysipainoisesti ja luontonsa mukaisesti. Laitumelle pääsy keväällä ahtaista sisätiloista on meillä täällä Suomessa yhtä juhlaa, kuten karjanhoitajat tietävät. Aivan erityisesti ihmisyyteen kuuluu persoonallinen vapaus, joka täydesti toteutuu vain elävässä yhteydessä Jumalaan. Näin siksi, että rakkaus vapauttaa kahlitsevasta pelosta ja itsekkyyden orjuudesta.
Jeesus sanoo päivän evankeliumissa olevansa portti lammastarhaan. On vain yksi oikea reitti, jota pitkin lampaiden oikea paimen kulkee, joka johdattaa omansa varmasti laitumen ääreen. Kristus on sekä portti että paimen. Hän on avannut tien Isän luo. Samalla hän myös ohjaa meitä oikeaa tietä, niin että löydämme ravinnon äärelle. Tästä portista saa vapaasti tulla ja mennä. Kyse ei kuitenkaan ole välinpitämättömyydestä, vaan siitä että tämän lauman lampaiden elämässä paimenen rakkaus ja huolenpito on läsnä, niin ettei niiden tarvitse olla peloissaan. Hän ei kaikkoa vaaran uhatessa, vaan on kanssamme kaikki päivät maailman loppuun asti. Pyhän Henkensä kautta hän johdattaa meitä käyttäen välineinään sanaa ja sakramentteja.
Lähtö ja paluu, meneminen ja tuleminen, toteutuvat myös siinä, kun meidät sunnuntaina tai muuna sopivana ajankohtana kutsutaan jumalanpalvelukseen ja lähetetään jälleen arkeen antamaan panoksemme. Meille on annettu vapaus tulla ja mennä. Kaste on portti seurakuntaan, koska se on kaste Kristuksen ja hänen kirkkonsa jäsenyyteen. Sanan ja sakramentin sekä kristittyjen yhteyden kautta saamme osallisuuden suuren Paimenen lahjoista ja niiden mukanaan tuomista tehtävistä: huolehtia toinen toisistamme ja kutsua myös muita Hyvän Paimenen joukkoon, niin ettei heille kävisi huonosti.