Opetuslapsi Tuomas on leimattu siksi epäileväksi Tuomakseksi; hän on saanut, ihmisten tarkoitusperistä riippuen, joko epäilyttävän tai sankarillisen henkilön aseman. Ei Tuomas päivän evankeliumissa silti mikään varsinainen epäilijä ole. Hänhän toimii kuin hyvä oppilas ainakin ja tuo muiden puolesta rohkeasti esiin huolensa ja epätietoisuutensa siitä, mikä on oikea tie taivaan kotiin. Näin Jeesus pääsee antamaan tarkentavaa opetusta siitä, mikä tai oikeastaan kuka on oikea tie taivaan kotiin. Oli ymmärrettävää, että oppilaat eivät halunneet luopua Herransa seurasta, kun hän nyt oli ylösnousemuksen jälkeen kerran ilmestynyt heille ja oli läsnä uuden toivon ja rohkeuden tuojana. Tehtävä evankeliumin julistamiseksi kaikkeen maailmaan ei kuitenkaan sallinut oppilaiden ottamista ajasta iankaikkisuuteen ennen aikojaan.
Nuorille ihmisille sana ”taivasikävä” saattaa tuntua kaukaiselta ilmaisulta. Onhan teini-ikäisellä elämää vielä ehkä jopa 80 vuotta edessään. Ei kuitenkaan kaikilla. Joku onkin sanonut, että kirkko on ikään kuin vakuutuslaitos. On hyvä, että on vakuutus, koska vahinko ei tule kello kaulassa. Vakuutuksethan perustuvat asiakkaan näkökulmasta elämän riskien realistiseen arviointiin ja mahdollisten vahinkojen aiheuttamien kielteisten taloudellisten vaikutusten minimointiin. Tältä pohjalta on ajateltu, että on tärkeää jo se, että kirkko on. Vanhoissa kyläyhteisöissä koetaan olo paljon turvallisemmaksi, kun pappilassa palaa valo ja kirkko seisoo keskellä kylää. Omalla tavallaan tämäkin kertoo siitä, että turva viime kädessä on Jumalassa, vaikka asiasta ei sen suurempaa numeroa tehdäkään. Usko on näin ajateltaessa ehkä perinteistä ja tiettyyn elämäntapaan sitoutunutta, mutta se ei ole siinä mielessä kuollutta, että turvaa haetaan kaikesta huolimatta kirkon Herralta. Silti tulee muistaa, että perinteet tahtovat rakoilla vähän kaikkialla.
Uskossa on kyse muustakin kuin oman mielenrauhan ja taustan turvaamisesta. Se myös lähettää liikkeelle, kuten ensimmäiset oppilaat aikoinaan. Siksi olisikin väärin sanoa, että uskossa on vain ikään kuin huumetta, joka tekee turraksi arjen ongelmille ja tehtäville. Asia on pikemminkin päinvastoin. Se avaa näkemään oman elämän ja todellisuuden armon ja rakkauden valossa. Kun ei tarvitse koko ajan erilaisilla tempuilla varmistella omaa paikkaa kirkkauden kodossa tai omistautua yhä rajumpien hengellisten elämysten etsimiseen, voi keskittyä varsinaiseen kutsumukseensa täällä maan päällä.
Kaikki eivät ole kutsutut seurakunnan työntekijöiksi, mutta jokaisella meistä on oma tehtävämme, jossa olemme kutsun saaneita Jumalan työtovereita arjen askareissa yhteistä elämää pyöritettäessä. Usko ei ole vain sunnuntaita tai iankaikkisuutta varten, koska siinä on kyse elämästä tässä Jumalan maailmassa yhteydessä taivaalliseen Isään, Jeesuksen Kristuksen kautta Pyhässä Hengessä. Vasta perillä usko on muuttunut näkemiseksi. Se on yhdysside ajan ja iankaikkisuuden välillä; uskon voimana on Vapahtajan läsnäolo meissä. Oman kokemuksen tasolla se voi näyttäytyä turvana turvattomuudessa, mutta kyse ei ole vain siitä, koska asian ydin on se, että synnin aikaansaama itsekkyyden kuori on murrettu ja tehty tilaa Luojan kuvalle meissä. Luoja taas toimii aina maailman elämän puolesta ja kutsuu meitä talkoisiin mukaan.
Kristillinen usko ei siis ole vain vakuutus vaan armon varassa elämistä päivästä päivään. Kyse on hyvässä mielessä armopaloista. Niitä ei kuitenkaan pudotella ylhäältäpäin pöydältä kuin koirille, vaan Jumala alensi itsensä Pojassaan. Hän tuli syvyyteen ja alhaisuuteen, jotta me voisimme kävellä omilla kompuroivillakin jaloillamme elämän tiellä eteenpäin lopullisesti putoamatta ja hukkumatta syvyyden pyörteisiin omassa itsekkyydessämme, pahuudessamme ja avuttomuudessamme. Tästä kumpuaa syvä ilo, joka voi näkyä ja kuulua, mutta useimmiten se näyttäytyy vain hiljaisena rauhana ja turvallisena luottamuksena, joka saa jaksamaan elämässä eteenpäin. Tämä ilo ei ohjaa katsetta pois tästä näkyvästä todellisuudesta vaan antaa rohkeutta kohdata elämän haasteet sellaisina kuin ne ovat. Maailman murheet ja huolet asetetaan oikeisiin mittasuhteisiin. Kun saa elää luottavaisesti, on helpompi olla kärsivällinen ja sitä myöten viisas elämän haasteita kohdatessa.
Kristitty ei ole parempi kuin muut, mutta hänellä on korvaamaton apu, opas ja hyvyyden lähde käytössään. Luottamus tähän apuun voi silti horjua. Silloin on hyvä, jos saa jonkun kulkemaan rinnallaan ja avaamaan näköaloja Jumalan läsnäoloon omassa elämässä. Elämän Herra ei ole hallittavissamme, mutta hän ei meitä petä. Rukous, ehtoollinen ja hyvän sanan saaminen sanoin tai sanoin ja sävelin keskellä kristillistä seurakuntaa ovat korvaamatonta matkaevästä. Ne on meille annettu hengellisen elämän virkistämistä ja hoitamista varten, jotta oppisimme elämään elämämme kanssa niin, että kaiken pohjavireenä voisi olla kiitollisuus siitä, että kivet todellakin vierähtävät pois sydämeltä ja saa olla oma itsensä armollisen Jumalan edessä, kaikkeuden Luojan ja Lunastajan, Herran ja eläväksi tekijän kasvojen edessä.
Iän painamat tai sairauden piinaamat ymmärrettävästi ikävöivät ajoittain elämästä jo pois. Usein puoliso ja suurin osa ikätovereista sekä ystävistä ovat jo edeltä menneet. Nuori ihminen kokee ikävää ehkä korkeintaan ollessaan ensimmäisiä kertoja pois kotoa tai menettäessään rakkaansa. Muulloinkin hän kyllä voi tuntea syvää ikävää kohti parempaa, hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemista kokiessaan epäonnistuneensa. Lapseksi ei voi enää tulla ja maailman vaatimukset ovat kovat. Pienentyminen armon vastaanottajan paikalle Jumalan kasvojen edessä voi merkitä aikuistumista suhteessa vaikkapa kouluasioihin ja kaveripiiriin. Ei ole maailmanloppu, vaikka ei omistakaan kaikkia merkkituotteita, hienoimpia ja uusimpia kännyköitä tai käy monta kertaa vuodessa ulkomailla. Silti voin olla hyvä tyyppi, tärkeä ja arvokas. Jumalan omaa ei kukaan voi lopulta anastaa.
Kasteeseemme kätkeytyvän armon varassa eläminen merkitsee vilvoittavien taivaan tuulien henkäystä vaatimusten helteessä ja lämpimän valon kajoa pimeyden varjojen ahdistaessa. Elämällä on mielekkyytensä ja tarkoituksensa, koska Jumala on meidät jokaisen luonut ja tahtoo meidän elävän täydesti jokaisessa päivässä liikaa murehtimatta huomisesta. Riittää, kun teemme osaksemme tulleet tehtävät mahdollisimman hyvin, kaveriakin muistaen. Aina eivät omat suunnitelmat toteudu. Missään tehtävässä ei aina ole kivaa. On silti syytä miettiä, sopivatko juuri minun lahjani tähän kutsumukseen vai tarvittaisiinko minua kipeämmin jossakin muualla. Kristillinen usko ei tarjoa aina yksiselitteisiä vastauksia, mutta se opettaa valoisaa realismia suhteessa itseen ja muihin. Maallinen elämä on Jumalan hyvä lahja, mutta se on rajallinen. Rajallisuus on tunnustettava samalla kun annetuissa rajoissa pyritään omia lahjoja käyttämään. Raja on kuitenkin myös murrettu. Ihmisen matkan lopullinen päämäärä on valmistettu Isän kotiin, jossa on monta asuinsijaa. Veljemme ja Herramme, Jeesus Kristus, on avannut meidän käydäksemme armon, vapauttavan totuudellisuuden ja sanoinkuvaamattoman riemullisen päämäärän tien, jolla hän itse toimii oppaana ja avuntuojana armon Hengen kautta.