Missa est – on lähetetty. Seurakunta on lähetetty maailmaan sen valoksi ja suolaksi. Nuo latinankieliset sanat missa est ovat vanhat ehtoollisen päätössanat, joista on messun eli ehtoollisjumalanpalveluksen nimitys tullut. Ne eivät siis ole tuulesta temmatut vaan keskittyvät olennaiseen uskomme ulottuvuuteen: lähetettynä olemiseen Herran asialla, jotta maailma uskoisi. Matkaa ei tehdä yksin, vaan sen voiman kantamana, että Kristus on meissä uskon kautta läsnä ja hänessä on Isän Jumalan valta ja voima läsnä Pyhässä Hengessä. Siksi kirkon missio eli lähetys onkin osanottamista kolmiyhteisen Jumalan itsensä perimmältään tekemään pelastavaan työhön luomakunnassaan luotujensa pelastukseksi.
Jeesus rukoilee kirkkonsa puolesta sanoen: ”… että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa.” Kristilliseen uskoon sisältyy koko maailmaa koskettava eli katolinen tehtäväksianto. Koska Jumala on yksi ja hänen ainut Poikansa on käskenyt viedä evankeliumia kaikkialle maailmaan, kutsumus koskettaa jokaista maata ja kansaa. Vanhaan aikaan ajateltiin, että kun Välimeren seutu tai Rooman valtakunta on saatu evankeliumin vaikutuspiiriin, kutsumus on suoritettu. Sitten maailmankuva alkoi avartua kansainvaellusten ja valloitus- sekä löytöretkien myötä. Syntyi islam ja havaittiin, että idässä on suuria vanhoja uskontoja ja erilaisia luonnonuskontoja on kaikilla mantereilla. Uuden ajan alun yhtenä merkkinä oli Amerikan löytäminen, meritien löytäminen Australiaan ja vihdoin Afrikan mantereen kartoittaminen 1800-luvulla sekä napajäätiköiden valloittaminen. Koko maapallo on ollut tunnettu vasta varsin vähän aikaa, jos suhteutetaan asioita ihmiskunnan historiaan. Tätä ei nykyisenä, nykyhetkeen keskittyvänä aikana ehkä aina tulla ajatelleeksi.
Kiina, Keskusvaltakunta, oli 1800-luvulle asti eurooppalaisille pitkälti suljettu maa. Tosin jo 1200-luvulla fransiskaaniveljet lähtivät tehtävänään ”parantaa, mikä murtunut on, ja ohjata oikeaan, mikä menee harhaan” aina Kiinaan asti. 1700-luvun alussa Venäjän ortodoksitkin tekivät pienimuotoista lähetystyötä Pekingin tienoilla. Suuremmassa mittakaavassa lähetystyötä kuitenkin alettiin käynnistää sielläkin vasta 1800-luvun alussa. Koska henkilökohtaisesti ei saanut maassa oleskella, suunniteltiin aloitettavan raamattulähetystyötä. Robert Morrison-niminen pappi lähetettiin kuitenkin Lontoosta vuonna 1807 Kiinaan kääntämään Raamattua kiinan kielelle. Joitakin alkuja tähän suuntaan oli tehty jo 1700-luvulla. Työ oli vaarallista. Morrisonin tulkki piti aina mukanaan myrkkyä, jottei joutuisi maanmiestensä kidutettavaksi, jos olisi sattunut joutumaan kiinni; kiinan kielen opettamisesta ulkomaalaiselle oli säädetty kuolemanrangaistus.
Vuonna 1814 oli kuitenkin saatu Uusi testamentti käännettyä kiinaksi ja 1824 koko Raamattu. Kun sinologi tohtori James Legge tuli englantilais-kiinalaisen koulun johtajaksi, laitos osoittautui arvokkaaksi pioneerilähetystyölle. Se siirrettiin Hongkongiin, josta käsin myös tänä päivänä on voitu antaa arvokasta tukea suuren Kiinan nopeasti kasvavan kristillisen kirkon työntekijöiden kouluttamiseksi. Työ eteni hitaasti. Hitaasti jauhavat Jumalan myllyt. Niinpä sitkeästi ulkomaisilta vaikutteilta sulkeutuneessa maassa oli 1800-luvun puolivälissä vain 1200 kristittyä, vaikka kapinoiden tiimellyksessä näytti, että olisi mahdollista hetkessä saada jopa puolet kansasta kääntymään kristinuskoon. Patojen avautuminen siirtyi meidän päiviimme asti. Sahalahdella on osaltaan saatu olla tukemassa Vuokko Krannilan tärkeää työtä tänä tärkeänä murroskautena.
Jeesuksen rukous kristittyjen ykseyden puolesta alettiin ymmärtää meitä syvästi velvoittavaksi tehtäväksi vasta lähetystyössä saatujen kokemusten perusteella. Ei ole mitään mieltä siinä, että hajotetaan voimia yhteisen suuren tehtävän hoitamisessa. Meillä on omat uskonnolliset perinteemme ja tunnustus, johon sitoudumme, mutta se ei saa olla esteenä tilan antamiselle muille kristityille ja rannattoman tehtäväkentän mielekkäälle jakamiselle. Etenkin ehkä me protestantit olemme saaneet havahtua siihen, että on hyvä ottaa huomioon paikallinen kulttuuri myös myönteisenä kosketuspintana ja Luojan valmistavana työnä evankeliumin vastaanottamiselle. Jumala on aina jo käynyt paikalla ja on läsnä, kun me sinne saavumme.
Ei silti ole muuttumattomia kulttuureja, jotka tulisi museoida, vaan vuorovaikutus erilaisten ihmisten kanssa kuuluu elämän luonteeseen. Silti on hyvä oppia kunnioittamaan sitä hyvää, mitä toisilla on omissa perinteissään – erityisesti omassa kielessä. Monen kansan kirjakielen luominen onkin lähetystyön hedelmää. Toisaalta kristillinen usko kuitenkin auttaa näkemään inhimillisen toiminnan varjopuolet, synnin vaikutuksen elämässä. Evankeliumi on myös kulttuuria uudistava ja puhdistava voima. Se on näkynyt meilläkin esimerkiksi lapsien, naisten, sairaiden ja yleensä ihmisen arvon tunnustamisessa. Tämä kaikki ei ole käynyt täälläkään käden käänteessä ja alituisesti saamme olla valppaina, ettemme luopuisi tästä kristillisestä uskosta nousevasta arvoperustasta imiessämme sisimpäämme ajan henkeä, joka ei aina ole hyvä henki.
Mitä on sitten se ykseys, jonka puolesta Jeesus rukoilee. Se on ennen muuta uskon ykseyttä. Ei ole olemassa mitään näkymätöntä ylikirkkoa, joka olisi erillään historiallisesta todellisuudesta. Usko toteutuu aina osana yhteisöä ja tässä maailmassa Kristuksen omien joukko on jakautunut lukuisiin kirkkokuntiin, jotka tosin ovat myös lähentyneet toisiaan ekumeenisen työskentelyn myötä erityisesti toisen maailmansodan jälkeen. Eräs saksalainen pappi kertoikin, että vielä ennen toista maailmansotaa hänen kotikylässään evankeliset ja katoliset olivat esimerkiksi koulussa pitkälti omissa kaveriporukoissaan, mutta sodan jälkeen rajalinjat ovat murtuneet. Meillä Suomessa on solmittu hyvät suhteet toisen kansankirkkoomme ortodokseihin ja vähin erin myös muihin kristillisiin kirkkokuntiin. Voidaankin sanoa, että evankelis-luterilaisen kirkkomme suhteet ovat hyvät kaikkiin kirkkokuntiin. Olemme sama kirkko joka suuntaan. Luterilaisesta tunnustuksesta käsin haluamme ankkuroitua vanhan kirkon edustamaan klassiseen kristinuskoon, josta pyhä Raamattu todistaa Jumalan ilmoituksena. Ytimessä on usko kolmiyhteiseen, rakastavaan Jumalaan, joka armossaan antoi Poikansa tulla meidän veljeksemme, Herraksemme ja Vapahtajaksemme.
Kristuksen rukouksen näkökulmasta kristittyjen ykseys on hyvä tavoite ja velvoite, koska hajaannus merkitsee vammaa Kristuksen ruumiissa. Tärkeintä on ykseys rakkaudessa. Ajatuksiltamme me ihmiset olemme erilaisia. Seurakunta on uskon yhteisö, jonka Herra itse on luonut sanan ja sakramenttien kautta. Monenlaisille ihmisille on tilaa, vaikka tiettyihin perusarvoihin olemmekin sitoutuneet, kuten uskoon kolmiyhteiseen Jumalaan ja sanaan sekä sakramentteihin hänen armonsa välikappaleina sekä rakkauteen ja toivoon tuon uskon hedelminä. Koska kristinusko on armouskonto, ovi on aina auki myös parannuksenteolle sille, joka kokee elämässään epäonnistuneensa. Suojatoimien tarkoituksena on ainoastaan suojella kirkon aarretta eli evankeliumia Jumalan armosta Kristuksessa. Kirkon perustus ei ole lähtökohtaisesti ihmisissä vaan evankeliumin sanassa: ”Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua”.