On sanottu, että maanviljelijä elää lähellä Luojaansa, koska hän saa silminnähtävästi ja käsin kosketeltavasti havaita sen, että säiden ja ilmojen Säätäjä suo kasvun maan sadolle. Toisaalta on myös sanottu, että tämä näköala ja yhteys on kadonnut tai ainakin hämärtynyt koneistuneen tehomaatalouden myötä. Tunneperäinen yhteenkuuluvaisuus viljellyn maan kanssa olisi vaihtunut etääntyneeksi järkiperäistetyksi maaperän hallinnaksi peltikuorten myötä. Varmasti muutoksia on tapahtunut ja itsestä riippumattomat, ulkoa päin tulevat vaatimukset näyttävät pakottavankin ajattelemaan pitkälti tuottavuuden ehdoilla. Siitä on toimeentulo riippuvainen. Silti asiat eivät kaiketi ole aivan näin radikaalisti muuttuneet, vaikka tuottavuus yleisesti ottaen on kasvanut eikä halla niin herkästi enää koko satoa viekään. Riippuvaisuus luonnonolosuhteista tuli esiin, kun pari vuotta sitten vettä satoi niin, että pellot upottivat ja nyt tänä vuonna kuivuus on koetellut. Pahempaakin pelättiin.
Raamatussa sadon vaihtelevuus runsaiden ja katovuosien välillä pääsee jopa pelastushistorialliseen rooliin. Israelin kansa oli ennen Egyptin vaihetta ollut pääosin paimentolaiskansaa. Joosefin saaman näyn perusteella egyptiläiset osasivat olla tarpeeksi säästäväisiä ja suunnitelmallisia viljan käytössään ja varastoivat seitsemänä lihavana vuotena viljaa varastoon, niin että myös ympäryskansat saivat ostaa sieltä viljaa seitsemän laihan vuoden tullen. Lopulta Jaakob ja Joosefin veljetkin siirtyivät Egyptiin, missä Joosef oli päässyt hyviin asemiin. Osaksi seemiläisen hyksos-kansan faaraoiden hallitessa Egyptiä he saivat elää rauhassa Niilin suistossa viljelemillään alueilla. Sorron kausi alkoi, kun uusi hallitsijadynastia alkoi rakentaa hallituskaupunkia suistoseudulle ja pakottivat israelilaiset ja muut muukalaiset päivätöihin rakennustyömaille. Uusi pääkaupunki Ramses oli lähellä Goosenin maakunnasta israelilaisille annettuja viljelys- ja laidunalueita.
Kuten tunnettua, Mooses onnistui lopulta pääsemään kansansa kanssa liikkeelle vitsausten koettelemasta Egyptistä, vaikka faarao pyristeli vastaan viimeiseen asti. Kansa oli tottunut elämään runsassatoisella Niilin suistomaalla niin sanotusti lihapatojen ääressä eikä enää ollut kokemusta vaeltaa erämaassa entiseen tapaan. Silti täälläkin, kuolleelta vaikuttavan erämaan keskellä, Jumala kuitenkin ruokki kansansa. Ruokkimisihmeet osoittivat, keneltä kaikki elämän perustarpeet lopulta ovat lähtöisin ja kenen kädessä koko luomakunta sekä sen päällä elävät kaikki tyynni ovat.
Ensin kansa sai illalla ravinnokseen viiriäisiä. Pitkästä Välimeren ylittävästä lennostaan uupuneet viiriäiset olivat muuttomatkallaan helppoa saalista israelilaisille, jotka pyydystivät niitä luultavasti heittämällä painoilla varustetun peitteen lintuparven päälle. Nämä maukkaat riistalinnut muuttivat syksyisin Euroopasta Arabian niemimaalle, Pohjois-Afrikkaan ja varsinkin Egyptiin.
Aamulla he saivat mannaa, jota ei saanut varastoida. Mannan saannin löytyy myös luonnollisia syitä, mutta se ei vähennä tapahtuman vertauskuvallista puhuttelevuutta siinä mielessä, että ihminen ei voi omilla teoillaan elämäänsä loppuun saakka varmistella vaan hän on aina Jumalan ja hänen armonsa varassa. Mannalla lienee tarkoitettu tamariskipuun syötäväksi kelpaavaa valkoista tai kellertävää pihkaa, jota tihkuu erään hyönteisen puun kuoreen pistämistä rei’istä. Mannan tavoin tätä makeaa pihkaa voi kerätä tamariskipensaista vain aamuisin. Siinain beduiinit keräävät sitä aamuvarhaisella, säilyttävät sitä tiiviissä astioissa ja keittävät siitä puuroa. Tuohon aikaan tamariskeja oli enemmän kuin nykyään ja pihkan erittyminen oli ilmeisesti poikkeuksellisen runsasta, koska sitä pidettiin Jumalan ihmeenä.
Mannaihme oli siis kouriintuntuva todistus Jumalan huolenpidosta, jota riitti lopulta aina perille luvattuun maahan asti, vaikka epäilykset täyttivät välillä koetellun kansan. Viimeisinä aikoina Jumalan oli taas määrä yhtä selvästi osoittaa voimansa. Siksi kapernaumilaiset vaativat Jeesukselta mannaihmettä vastaavaa tunnustekoa. Jeesuksen mukaan manna ei kuitenkaan ollut todellista taivaan leipää, koska se ei antanut maailmalle elämää. Jeesuksen tunnusteko oli paljon suurempi. Hän itse on elämän leipä. Joka syö tätä leipää, on osallinen Jeesuksesta ja saa elää ikuisesti.
Kiinnitän huomiota vielä yhteen seikkaan tuossa ruokkimisihmeessä. Kerrotaan, että kun sitä mitalla mitattiin, ”ei enemmän keränneellä ollut liikaa eikä vähemmän keränneellä liian vähän, vaan jokainen oli saanut kerätyksi sen verran kuin tarvitsi.” Sama ajatushan tulee esiin myös Herran rukouksen pyynnössä ”anna meille meidän jokapäiväinen leipämme”, Herramme ruokkimisihmeissä tai Jeesuksen vertauksessa viinitarhan työmiehistä, jotka saivat työpäivän pituudesta riippumatta kaikki lopulta saman palkan, yhden denaarin.
Tehtäisiin kaiketi vääryyttä kertomusten hengelliselle perussanomalle, jos ruvettaisiin tinkimättömästi tältä pohjalta rakentamaan yhteiskunnan pelisääntöjä. Pakon käytöllä on rajansa. Sen ovat yhteiskuntakokeilut osoittaneet, jos taasen ne ovat osoittaneet myös sen, että rikkaruohot valtaavat penkin, jos ei mitään tehdä. Pian eivät muuten kuki mitkään kukat. Kuitenkin nämä vertaukset osoittavat sen, että Jumalan tahto on pitää omistaan huolta ja jos hän on jokaisen meistä luonut kuvakseen, on tarkoitus meidänkin pitää huolta toisistamme yli senkin, mitä verovarojen ja ammattiauttajien kautta teemme.
Isossa Katekismuksessa Luther sanoo puhuttelevassa Isä meidän -rukouksen neljännen pyynnön selityksessä: ”Tässä ajatuksemme kohdistuu leipäkoriin, oman ruumiimme ja ajallisen elämämme tarpeisiin. … kun puhut jokapäiväisestä leivästä ja rukoilet sitä, pyydät kaikkea, mikä liittyy jokapäiväisen leivän hankintaan ja nautintaan. Toisaalta sinä rukouksillasi myös vastustat kaikkea, mikä on niitä estämässä. …Ajattele peltolakeuksia ja koko maata, joka luo ja suo meille jokapäiväisen leivän ja kaikenlaisen ravinnon. Sillä jos Jumala ei antaisi ravinnon kasvaa, jos hän ei siunaisi eikä varjelisi sitä maan päällä, meillä ei olisi milloinkaan leivän leipää uunista otettavaksi eikä pöytään pantavaksi.”
Luther kohdistaa varsin kovasanaista arvostelua selityksensä lopussa niihin, jotka koettavat Luojan annit pimittää omaan taskuunsa ja suuhunsa. Hän kirjoittaa: ”On ihmisiä, jotka joka päivä mielivaltaisesti rasittavat, kiskovat ja sortavat liiketoimissaan, kaupoissaan ja töissään köyhää kansaa ja riistävät siltä jokapäiväisen leivän. Meidän on tosin pakko sitä kärsiä, mutta heidän on syytä katsoa eteensä, etteivät menetä kirkon rukousten suojaa. Varokoot vain, etteivät saa tätä pientä Isä meidän -rukouksen kohtaa vastaansa!” Uskonpuhdistaja osoittaa näin Raamatun sanan ja sanoman koskettavan koko elämän kirjoa, jonka keskellä, takana ja edessä Jumala on kaiken hyvän antajana, horjumattomana apu pahan valtaa vastaan kamppailtaessa, syntien anteeksiantaja, ruumiin ja sielun varjelija. Hän ei lupauksiaan petä.