16. su helluntaista, Matt. 6.19-24, Tomi Karttunen

Uutiset ovat talousuutisia. Eikö näin voisi todeta tämän hetken uutisten sisältöä ajateltaessa. Muutaman vuoden ajan on tehty jopa erillisiä talousuutisia. Talous kuntoon, valtionvelka maksuun, valuuttakurssien heilahtelut, ylikuumenemisen hillintä. Siinä tuttuja ilmaisuja menneiltä vuosilta. Tänä kuluvana vuonna on muotisanaksi tullut ”globalisaatio”. Talousasiat ovat näet maailmanlaajuisia aivan uudella tavalla. Ylikansalliset yhtiöt ja sijoitukset ulkomaille, pörssien heilahtelut Kaakkois-Aasian, Japanin tai Venäjän kriisin tähden kuuluvat tämän ilmiön piiriin. Samanaikaisesti on puhuttu kansan jakautumisesta menestyjiin, menehtyjiin ja selviytyjiin, syrjäytymisestä, kovista arvoista. Hätäavuksi tarkoitetuista ruokapankeista näyttää tulleen pysyvämpiä kuin varsinaisista pankeista. Eikö päivän evankeliumi satu erityisen osuvasti meihin tämän ajan ihmisiin? Niin Kangasalla kuin Ilomantsissakin. Me emme voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.
Päivän sana on peräisin Jeesuksen vuorisaarnasta, joka on usein ylistämällä sivuutetaan. On ajateltu, että se sisältää kauniita ihanteita, jotka eivät oikein ole tästä maailmasta. Ne eivät tule koskaan tässä maailmassa toteutumaan. Mutta on maailman parantamista ja maailman parantamista. Ajan henkiselle ilmapiirille on liiankin tunnusomaista ihanteettomuus. Fanaattisuus, joka päätyy väkivaltaan, on toki vaarallista, mutta ihanteita, näkyä paremmasta, jota kohti voimme vähin erin ja osittaistavoitteita asettamalla realistisesti pyrkiä tarvitaan. Tuloksiakin syntyy. Näin kai voidaan kahden tuhannen vuoden jälkeen todeta. Ei Meidän Herramme vuorisaarna aivan ilman vaikutusta ole jäänyt. Jos ei ole käsitystä, mihin ollaan menossa ja vain ajaudutaan sinne tänne tarttumatta edes vastaan tuleviin mahdollisuuksiin, ei varmastikaan olla oikealla tiellä.
Mitä sitten kuuluu oikealla tiellä vaeltamiseen? Evankelista Matteuksen korostuksiin kuuluu kiinnittää huomiota ihmisen käytännöllisiin tekoihin: Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, vaan taivaaseen. Charles Dickensin joulusadussa kerrotaan vanhasta saidasta, yksinäisestä miehestä – Roope Ankan esikuvasta – joka joulun aikaan näkee unen, jossa hänelle näynomaisesti näytetään menneet joulut, jotka hän on pilannut niin itseltään kuin muilta. Joulu on kertomuksessa ilmeinen vertauskuva Jeesuksen sanojen muistamisesta: ”Autuaampi on antaa kuin ottaa.” Paha ei antanut paljostaankaan ja jätti käyttämättä tilaisuutensa auttaa, kun hänellä olisi ollut siihen erinomainen tilaisuus ja ruhtinaallisesti varaa. Pihistäminen rakkaudesta rahaan koitui kiroukseksi niin hänelle itselleen kuin muillekin. Mutta kuten sadut yleensä, tämä kertomus päättyi onnellisesti. Jla armossaan sai miehen tekemään parannuksen – Jeesus-lapsi syntyi hänen sydämeensä sinä jouluna.
Säästäväisyys voi kertoa väärästä kiintymisestä mammonaan, mutta niin kertoo myös ylenpalttinen kuluttaminen. Teidän varttuneemman väen nuoruudessa säästäväisyys oli aivan eri tavalla arvostettua kuin nykyisin. Se oli välttämätön hyve, jos mieli perheen elättää ja rakentaa parempaa tulevaisuutta jälkipolville. Nykyisin eletään noidankehässä: pitää kuluttaa, jotta talouselämän pyörät pyörisivät. Kysynnän ja tarjonnan laki on kunnioitetuin lakipykälä. Vastuullinen taloudenhoito on käytännöllisen järjen asia. Tulee kuitenkin aina tehdä kriittinen kysymys: Mitä ja ketä tämä hyödyttää? Voisinko omalla panoksellani varsin kivuttomasti auttaa muitakin? Verot ovat ns. pakollista rakkautta, mutta kun niitäkään ei voi korvamerkitä, ja keinoista edistää yhteistä hyvää vallitsee erimielisyys. Jäljistä voidaan ainakin joitakin johtopäätöksiä vetää – osattomien, köyhien ja syrjäytyneiden määrä ei ole vähäinen. Henkilökohtaista parannuksentekoa tarvitaan asiassa jos toisessakin.
Kerätkää itsellenne aarteita taivaaseen. Tämäkin voidaan ymmärtää lainomaisesti ja itsekkäästi – tai hurmahenkisesti. Myös juutalaiset rabbit saattoivat puhua aarteista taivaassa ja ajattelivat silloin hyviä tekoja, jotka kirjattaisiin muistiin. Onkin sanottu, että ”kaikki riippuu siitä, kuinka tämä lause ymmärretään, sillä yhtä itsekkäästi ja ahneesti voi takertua taivaassa oleviin aarteisiin kuin maallisiinkin. Ei olekaan kyse millään tavoin ihmiselle hyvitettävistä ansioista tai vastaavista, vaan varoituksesta olla kiinnittämättä sydäntään maallisiin aarteisiin. Tässä ei siis opeteta mitään keinoa taivaallisten aarteiden perimiseen ja taivaallisen tilin avaamiseen, vaan kysytään ihmiseltä, missä hänen sydämensä on. Jeesukselle tärkeintä on sydämen suuntautuminen Jumalaan ja hänen valtakuntansa.” Maallisia aarteita voidaan laskelmoiden kerätä keinoja kaihtamatta, mutta loppu tulee aikanaan. Todellisia taivaallisia aarteita ei voi kerätä laskelmoidusti. Iäisyysasiat ovat näet korkeammassa kädessä. Rakkaus antaa teoille ja aarteille katoamattoman arvon. Ei voi rakastaa yhtä aikaa pyyteettömästi ja itsekkään laskelmoivasti. Siksi haastetaan kysymään, mihin olen turvani laittanut ja sitooko jokin minua väärällä tavalla. Onko kenties omaisuus – tuo ihmisen ehkä kaikkein yleisin epäjumala – sellainen asia. Kysymys on ihmisen elämän perussuunnasta.
Hengellisyys voi saada epäterveitä, hurmahenkisiä piirteitä, kun unohdetaan, että vaikka sydämen pitäisi olla taivaassa, jalkojen pitäisi samanaikaisesti olla maassa. Viime päivinä on ollut esillä Mika Waltarin kirjallinen tuotanto. Hänen Sinuhe, Egyptiläinen – kirjassaan kuvataan faaraota, joka pakenee tästä maailmasta Atonin, auringonjumalan palvontaan. Hänen sotapäällikkönsä lausahtaa kuitenkin viisaasti: ”On paha uskoa liian paljon, mutta vielä pahempi on uskoa liian vähän.” Paljolla uskolla tarkoitetaan nimenomaan sielullisia piirteitä, saanut, ihmislähtöistä ja – keskeistä uskonnollisuutta. Jlan valtakunta, jonka tulemusta rukoilemme, mitä se on? Virrestä löytyy tiivistä, painavaa sanaa myös tässä kysymyksessä – käytännöllinen vastaus: ”Missä leipää murretaan, köyhää lasta ruokitaan, Herra toimii päällä maan armossaan ja voimassaan…Missä vieras, suojaton, heikko hoivan saanut on, Herra toimii päällä maan armossaan ja voimassaan.” Tässä Jlan valtakunta ymmärretään käytännöllisesti, heikon asialla olemisena. Mutta ei valtakunnan todellisuus pelkisty yksin hyväntekeväisyyteen. Se on yksi kuva Jlan armon todellisuudesta, pelastuksen läsnäolosta. Elämästä, jota Pyhä Kolmiyhteys rakentaa toimiessaan kirkossaan armonvälineiden kautta, Sanassa ja sakramenteissa. Missä on Jla ja hänen armonsa ja anteeksiantamuksensa, siellä on hän ja valtakuntansa läsnä.
Tätä kulunutta vuosisataa on kutsuttu kirkon vuosisadaksi, koska uudella tavalla on ruvettu toimimaan kirkon ykseyden ja kirkkojen välisen yhteyden rakentamiseksi. Jeesuksen ylimmäispapillisen rukouksen mukaisesti: että he yhtä olisivat, että maailma uskoisi. Uskaltaisinpa jopa sanoa, että ystävyysseurakuntatoiminta on yksi muunnelma tästä teemasta. Kristittyjen yhteyden hoitamista tarvitaan myös lähipiirissä. Vaikkapa Kangasalan ja Ilomantsin seurakuntien välillä. Tänään juhlitaan kautta maailman KMN:n 50-vuotissyntymäpäivää. V. 1967 kyseisen järjestön raportissa Jumala luonnossa ja historiassa todetaan Jlan valtakunnasta: ”Saamme uskoa, että työtämme Kristuksen kirkossa ja kulttuurisaavutuksiamme käytetään Jlan valtakunnan rakennuskivinä. Kaikilla teoilla ja saavutuksilla, jotka auttavat maailmaa yhä suurempaan vapauteen, ihmisyyteen ja rakkauteen Jlan tarkoitusten mukaisesti, on tällainen jatkuvuuden ulottuvuus.” Jlan valtakunta eli hänen herruutensa saapuu kuitenkin näkyvänä hänen toimestaan eikä ihmisten ponnistelujen tuloksena. Jeesuksen risti on murrospiste, jossa tuleva on jo kätketysti läsnä. Hän, Ylösnoussut, kutsuu meitä syntisiä tänäänkin armossaan seuraansa uusiutumaan – yhteyden ja kiitoksen aterialle.