Vuosien takaa muistan jo lapsena pohtineeni Messukylän tiilisen uuden kirkon ja kiehtovan vanhan kivikirkon ohi ajaessamme, mistä tämän alueen nimi mahtaa olla peräisin. Sittemmin alkoi valjeta, että sana ”messu” viittaa sekä kaupalliseen esittelytapahtumaan että ehtoollisjumalanpalvelukseen. Molemmat merkityksethän lienevät myös Messukylän alueen nimen takana. Katolisella ajalla kiertelevät munkit pitivät messua tällä vanhalla markkinapaikalla, jota jo ainakin 1400-luvun puolivälissä kutsuttiin Messukyläksi.
Messukylän nimi ja kivikirkko koko kaupungin ainoana keskiaikaisena rakennuksena kertovat alueen juurevasta menneisyydestä ja kristinuskon pitkästä vaikutushistoriasta näillä main. Tänne matkasivat ensimmäiset kristinuskon lähettiläät jo liki tuhat vuotta sitten. Saman Vapahtajan kutsumia, lähettämiä ja varustamia olemme tänään kohdatessamme päivänpolttavia haasteita. Yhtenä esimerkkinä on päivän kolehtikohde: nuorten aikuisten vahvistaminen kirkon jäseninä. Sanoman historialliset lähtökohdat palautuvat kauas, mutta muuttumattoman sanoman on määrä tulla lihaksi eli kohdata elävänä ihmiset kunakin aikana ja kussakin paikassa yhä uudelleen. Nöyrä kamppailu tämän asia kanssa on pysyvä haaste, joka on yhä uudestaan otettava tosissaan vastaan, jotta voitaisiin palvella evankeliumin asiaa parhaalla mahdollisella tavalla tässä ja nyt. Tämä kysymys oli varhaiskirkon kysymys ja yhä edelleen se on meidän kysymyksemme kristillisenä seurakuntana.
Päivän evankeliumi puhuu avoimesti ja rehellisesti seurakuntatyön todellisuudesta, arjen edellyttämästä kärsivällisyydestä, nöyryydestä ja rohkeudesta, mutta se avaa myös rohkaisevan näkymän siihen, että pohjimmiltaan seurakunnan elämä ja työ on hyvän Jumalan kädessä. Herramme vakuuttaa: ”…joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt.” Voidaankin sanoa, että lähetettynä oleminen arjen palvelukseen ja lähettäjän luo palaaminen uutta voimaa ammentamaan ilmentää kristillisen uskon ja elämän perussykettä: rukousta ja työn tekemistä. Tämä tulee näkyviin myös ehtoollisjumalanpalveluksen eli messun nimessä. Nimitys messuhan on peräisin jumalanpalveluksen lähettämisen sanoista Ite, missa est eli ”Lähtekää, palvelus on päättynyt”. Kristillinen elämä, jota elämme omana persoonana osana seurakunnan yhteisöä, on matkantekoa, jossa arki ja pyhä seuraavat toistaan, mutta ne ovat myös yhteen kietoutuneita. Sitähän se oikeastaan tarkoittaa, että rukous ja työnteko kuuluvat yhteen. Messusta lähetetään palvelemaan Jumalaa ja lähimmäistä arjessa, mutta kutsutaan myös taas uutta voimaa ammentamaan sanan ääreen.
Kaikkien meidän lahjoja ja panosta tarvitaan kirkon työssä. Pohjimmiltaan tuoreus ja puhuttelevuus syntyvät kuitenkin siitä, että kolmiyhteinen Jumalamme on rakkaudessaan läsnä ja siihen, että hän Pyhän Hengen kautta kirkastaa meille Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa välittämänsä armon. Tämä sanoma tarjoaa avun uupuneelle ja elämänuskossaan horjuvalle, nurkkaan joutuneelle yhtä hyvin kuin sille, joka on saanut elää suhteellisen tasaista elämää. Uskottavuus tulee siitä, että ihminen otetaan vakavasti juuri sellaisena kuin hän on. Siellä missä seurakunta on joutunut ahtaalle ja se on joutunut tiivistämään rivejään ja kilvoittelemaan tosissaan sanojen ja tekojen ristiriidan silloittamiseksi, ollakseen lähellä sekä ihmistä että Jumalaa, on myös sen sanojen paino ollut suurin. Esimerkiksi Tampereella oltiin vahvasti mukana silloin, kun seurakuntien diakoniatyö etsi uusia keinoja vastata ihmisten hätään 90-luvun alussa. Syntyi Mummon kammari jne. Tämä puolestaan vahvisti yleisemminkin mielikuvaa siitä, että kirkossa pyritään aidosti olemaan lähimmäisen asialla, niin kuin Vapahtajamme meitä kehotti.
Kristillisen uskon peruslähtökohta on hyvä sanoma, usko, toivo ja rakkaus. Näitä hienoja asioita ei ole tarkoitettu vain juhlapuheita varten vaan eväiksi elämän varrelle, sen ilojen ja kipujen keskelle. Ne osoittavat, mistä elämän mieli ja merkitys löytyy, vaikka mielettömyys ja tarkoituksettomuus uhkaa maailman turuilla. Päivän evankeliumin sana ”ei palvelija ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi. Kun te tämän tiedätte ja myös toimitte sen mukaisesti, te olette autuaat” haluaa valaa rohkeutta meihin, jotka ihmisinä ja kristittyinä joudumme kohtaamaan myös elämän nurjat puolet. Usko ei aina ole voittoisaa eikä elo kaikin puolin mallikelpoista. Eivätkä uskonvainotkaan ole maailmasta kadonneet.
On yhtäkaikki syytä olla valpas, rukoilla ja tehdä työtä asioiden parantamiseksi, mutta on syytä tiedostaa myös se vaara, että omista unelmista tehdään liian ehdoton mittapuu, joka enemmän lannistaa itseä ja muita kuin motivoi eteenpäin. On hyvä nähdä se, että Jumala toimii Raamatun kertoman mukaan sellaisten tavallisten ja erehtyvien ihmisten kautta, kuten kieltäjä-Pietari, entinen kristittyjen vainooja Paavali tai yhtä hyvin joku Raamatun naisista. Monesti myös kirkon historian ja kansainvälisen tilanteen tuntemus avartavat näköaloja ja auttavat arvioimaan suuria linjoja mutta sitä kautta myös yksittäisten tapahtumien merkitystä seurakunnan uskolle ja elämälle. Jeesuksen sielunhoidollinen sana pyhästä huolettomuudesta on tarkoitettu myös tälle ajalle, jota tehokkuus- ja mielikuvavaatimukset kuormittavat. Seurakuntana emme ole oman onnemme nojaan jätettyjä, vaan Kristus on kanssamme lupauksensa mukaan työn ja kuormien uuvuttamia kantaen.
Jos itse Mestari kohtasi kiusauksia ja väkivaltaistakin vastarintaa, emme me kristitytkään voi ajatella saavamme nauttia vain helpoista päivistä. Armon sanoma opettaa myös terveesti hyväksymään inhimillisen keskeneräisyyden, jota rakkauden käskyn mukaan elämisessä tosiasiallisesti ilmenee. Luterilainen seurakuntanäkemys luonnehtii seurakuntaa realistisesti ”armahdettujen syntisten yhteisöksi”, vaikka se toisaalta korostaa myös uskon ja rakkauden yhteenkuuluvuutta Kristuksessa, joka uskon kautta sydämessä vaikuttaa.
Kavaltaja-Juudaksen traaginen hahmo muistuttaa siitä, että pelkästään ihmisten henkilökohtaisen moraalin ja järjen varaan ei mitään todella kestävää voi lopulta rakentaa. Juudaksen lähdettyä yhteiseltä aterialta tekemään, mitä hänen tekemän piti, Vapahtajamme vielä kehotti: ”Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne.” Näiden sanojen jälkeen Pietari vakuutti antavansa henkensäkin Herransa edestä. Syvän todellisuudentajuisesti Jeesus kuitenkin sanoi tälle oppilaiden voimahahmolle enteellisesti: ”…ennen kuin kukko laulaa, sinä kolme kertaa kiellät minut. Totuus on kohdattava, ensin itsestä, sitten ihmisistä yleensäkin. Ilman armoa tätä ei kestäisi eikä totuus ja sen tuoma vapaus siten syvällisesti avautuisikaan. Siksi Jeesus näiden sanojen jälkeen ohjaa palaamaan aina neuvottomuuden tullen luokseen armon vastaanottajaksi sanoessaan: Minä olen tie, totuus ja elämä En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne. Hänet kohtaamme tänäänkin Sanassa ja pyhällä ehtoollisella.