Päivän evankeliumi on monille muodostunut itsetutkisteluun johtavaksi lain sanaksi. Tuntoa piinaa se, että itse ei näytä pystyvän antamaan anteeksi niille, jotka ovat itseä vastaan menetelleet epäoikeudenmukaisesti. Sielu vapisee. Toisaalta itse kukin voi havaita sisimmässään, miten ihminen rikkoo itseäänkin vastaan, kun hautoo sydämessään katkeruutta tai saattaa toisen kovasydämisesti hätää kärsimään, vaikka olisi voinut hänelle ojentaa lähimmäisen auttavan käden ja antaa hänen ehkä ymmärtämättömyyksissään tekemänsä teon anteeksi. Anteeksiantoon liittyy oikein tekeminen. Kyse ei ole vain pelkästä puheesta vaan lahjasta, joka meissä elää ja vaikuttaa tehden mahdolliseksi sydämen hyvän olon heijastamisen omassa elämässä – myös suhteessa muihin.
Jos-lauseet evankeliumissa – jos te annatte anteeksi, niin teillekin annetaan anteeksi – eivät kuitenkaan merkitse anteeksiannon ehdollisuutta vaan sitä, että anteeksiantoa ei oikeastaan ole edes otettu vastaan, jos se ei meissä elä. Anteeksianto ei ole näet koskaan yksipuolinen suhde vaan molemminpuolista sitoutumista uuteen, vaikkakin elämässä voi taas uudestaan tulla vastaan uusia lankeemuksia. Sitoutumisen voima kasvaa siitä vapauttavasta olosta, jonka taakkojen nostaminen harteilta synnyttää. Se ei ole pinnistelyä ja väkisin vääntämistä vaan eloon heräämistä pimeyden voimien lamauttavasta otteesta. Kyse on Jumalan työstä meissä, joka saa vahvistusta sanasta, pyhällä ehtoollisella ja rukouksen tarjoaman kanavan myötä.
Jeesus havainnollistaa tätä evankeliumikohtaa vertauksellaan armottomasta palvelijasta. Palautetaanpa se mieliin: ”Silloin Pietari tuli Jeesuksen luo ja sanoi: ’Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? Peräti seitsemän kertaako? ’Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentä seitsemän kertaa’, vastasi Jeesus.
’Taivasten valtakunta on kuin kuningas, joka vaati palvelijoiltaan tilitykset. Kun hän alkoi tarkastaa niitä, hänen eteensä tuotiin palvelija, joka oli hänelle velkaa kymmenentuhatta talenttia. Miehellä ei ollut, millä maksaa, ja niin kuningas määräsi, että hänet, hänen vaimonsa ja lapsensa ja koko hänen omaisuutensa oli myytävä ja velka maksettava. Silloin palvelija heittäytyi maahan hänen eteensä ja pyysi: ’Ole kärsivällinen! Minä maksan sinulle kyllä kaiken.’ Kuninkaan tuli sääli palvelijaansa, ja hän päästi miehen menemään ja antoi velan anteeksi. Mutta kun palvelija meni ulos, hän tapasi toisen palvelijan, joka oli hänelle velkaa sata denaaria. Hän kävi mieheen käsiksi, kuristi häntä kurkusta ja sanoi: ’Maksa, mitä olet velkaa!’ Mies heittäytyi maahan ja pyysi: ’Ole kärsivällinen! Kyllä minä maksan sinulle.’ Mutta toinen ei suostunut siihen. Hän meni ja toimitti työtoverinsa vankilaan, kunnes tämä maksaisi velkansa.
’Muut palvelijat näkivät, mitä tapahtui, ja panivat sen pahakseen. He menivät kuninkaan luo ja kertoivat hänelle kaiken. Silloin kuningas kutsutti palvelijan luokseen ja sanoi: ’Sinä kelvoton! Minä annoin sinulle anteeksi koko velan, kun sitä minulta pyysit. Eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa työtoveriasi, niin kuin minä armahdin sinua?’ Vihoissaan kuningas pani palvelijansa ankaraan vankeuteen, kunnes tämä maksaisi koko velan. ’Näin tekee minun taivaallinen Isäni teille, jos te ette kaikesta sydämestä anna kukin veljellenne anteeksi.'”.
Vertauksessa siis Jumala antoi ensin anteeksi ja näytti mallia sille, miten meidän tulisi menetellä toisiamme kohtaan. Joskus kuitenkin tulee esiin tilanteita, jolloin heikompi osapuoli on joutunut kestämään suorastaan rikollista kohtelua ja on saanut siitä pysyviä vaurioita persoonallisuudelleen. Tällöin vääryyttä kärsineen tie anteeksiantoon ei ole helppo eikä lyhyt. Se voi merkitä vuosien työtä omassa itsessä, sielunhoitajan ja psykiatrin kanssa työskentelyä jne. Anteeksianto ei merkitse pahan teon hyväksymistä vaan jokaisen ihmisen ihmisarvon kunnioittamista. Vääryyttä ei tarvitsekaan hyväksyä. Vääryys tulisi tavalla tai toisella oikaista. Anteeksiannossa ei ole kyse pahuuden pois selittämisestä ja kaiken pyhittämisestä vaan siitä, että jokaiselle ihmiselle annetaan arvo ihmisenä. Jokainen meistä on oikeutettu uuteen alkuun. Sen on Jumala itse osoittanut valmistaessaan meille Pojassaan pelastuksen. Anteeksianto ei ole velttoa suvaitsevaisuutta vaan rikkomuksia vähättelemättä niiden yli ihmistä katsovaa rakkautta syntisraukkaa kohtaan. Nyky-yhteiskunnassa tähän liittyy uutta rakentava työ ihmisen elämän eteen niin rangaistuksen muodossa kuin henkisen, hengellisen ja materiaalisen tuen kautta.
Kuninkaan antamassa rangaistuksessa on vaikea nähdä takana ajatusta ihmisen kuntouttamisesta yhteiskuntakelpoiseksi. Pelotevaikutus sillä toki on. Rangaistus kuvaa sitä, että Jumala ei anna toisen ihmisen tehdä loputtomasti pahaa toisille ihmisille ja rikkoa rakastavaa tahtoaan vastaan. Tällaiselle ihmiselle tulee seinä eteen viimeistään ajan rajan tuolla puolen. On syytä itsetutkisteluun myös silloin, jos oma hurskaus näyttää tekevän itsestä kovasydämisen toisia ihmisiä kohtaan. Jeesuksen vertaus opettaa, että huoli iankaikkisen sielun pelastumisesta ei aitona huolena ole mikään itsekkyyden osoitus, vaan siihen liittyy keskeisesti kaipuu ehjään yhteyteen Jumalaan ja hänen luomaansa maailmaan. Tämä yhteys on rakkauden yhteyttä, joka saa käyttövoimansa Kaikkivaltiaalta.
Antakaa toisillenne anteeksi. Tämä ajatus ei ole lapsellisuutta vaan syvintä viisautta ja käytännöllistä järkevyyttä ajateltaessa elämää pitkällä tähtäimellä. Vihan lietsominen synnyttää vain uutta vihaa patoutuneen raivon purkautuessa niin sanallisena kuin ruumiillisenakin väkivaltana. Voimankäytöllä ei pahaa voida kukistaa, jos tuo voima on vain inhimillistä sapelien kalistelua. Kaikki se hyvä, mitä maailmassa saadaan aikaan, koittaa vasta rauhan rakentamisen myötä. Joskus tosin joudutaan tarttumaan aseisiin suojeltaessa ihmisyhteisölle elintärkeitä arvoja, mutta silloinkin haavojen parantelu kestää pitkän aikaa puolin ja toisin. Puhdasta sotavoittoa ei ole olemassakaan, jos ihmishenkiä on jouduttu uhraamaan selkkauksen tähden. On kuitenkin syytä huomata, että joskus oikein tekemisen edellytys on myös syyllisyyteen suostuminen, rokin ryvettyminen, jotta elämisen edellytykset voitaisiin inhimillisesti katsoen turvata.
Ihmisten välisen keskinäisen kanssakäymisen edistäminen on sen edellytys, että ei muodostu tekaistuja kuvia pelottavasta toiseudesta, joka koetaan uhkaksi omalle elämälle. Siksi on hyvä tutustua eri maihin ja kulttuureihin sekä paikan päällä että naapurustossa – omana itsenä, oman uskonnon ja kulttuurin lähtökohdista käsin. Omilla jaloilla seisominen tekee mahdolliseksi tasavertaisen kohtaamisen. Meilläkin on jo ainakin pääkaupunkiseudulla merkkejä siitä, että eri ihmisryhmät ovat lokeroitumassa eri asuinalueille entistä selvemmin. Tämä ei ole hyväksi keskinäisen tuntemisen ja kunnioituksen edistämisen kannalta. Armon ja anteeksiannon sanoma on pohjimmiltaan se aarre, mikä meillä luterilaisilla suomalaisilla on maailman kansoille tarjota ja johon omankin elämämme arvo ja mielekkyys perustuu.