Kenenkäs poikia sitä ollaan? Tai oletkos sinä sen ja sen tyttö? Näinhän sitä tapaa varttuneempi väki lapsilta ja nuorilta kysyä. Kun tietää ja tuntee isän tai äidin, on jonkinlainen mielikuva kenestä on kysymys. Mielissä elää sananlaskun oppi: ”Ei omena kauas puusta putoa.” Näin siitä huolimatta, että nykymaailmassa perheen ja suvun merkitys on jäänyt monesti yksilön korostamisen varjoon, vaikka toisensuuntaisiakin pyrkimyksiä ilmenee. Joulun evankeliumi korostaa lapsen syntyneen nimenomaan Daavidin kaupungissa. Daavidin, Israelin kansan historian tarunhohtoisen kuningashahmon, psalmilaulujen tekijän, kaupungissa. Yhteisö oli arvossaan. Oikeastaanhan koko Israelin kansa oli se ”sinä”, joka mainitaan Aaronin siunauksessa: ”Herra siunatkoon sinua”. Nähtiin, että yksilö on aina yhteisön jäsen.
Yhteisöllisyys on tärkeää, mutta se voi saada myös yksilöä tukahduttavia muotoja. Saatetaan myös ajatella, että kun on saanut onnen syntyä jonkun tietyn perheen, kansan tai kaupungin asukkaaksi ikään kuin hopealusikka suussa, tämä oikeuttaa mitä tahansa. Onkin hyvä huomata, että kukin on myös ainutkertainen persoona, vaikka ihmisyyteen kuuluu aina suhteessa oleminen toisiin ihmisiin, luomakuntaan ja ennen muuta Luojaan. Kristillinen usko painottaa samanaikaisesti sitä, että olemme nimeltä kutsuttuja ja sitä, että olemme kutsuttuja nimenomaan Jumalan perheväen joukkoon joulun lapsen tähden.
Joulun evankeliumi kytkeytyy Vanhan testamentin perintöön siinäkin mielessä, että kaikki tapahtuu keskellä historiaa, elävässä elämässä – ”siihen aikaan”. Historia saa merkityksensä Jumalan historiana. Näkyvässä todellisuudessa läpikuultaa myös salattu näkymätön todellisuus, Jumalan kunnian ja armon valo. Salatulla tavalla pienessä ja hennossa lapsessa oli kunnian kuningas läsnä. Kolmiyhteinen Jumala ilmoittaa itsensä lähelle tulevana, jokaiselle tilaa antavana Jumalana, joka ei toimi väellä ja voimalla vaan rakkauden hiljaisen mahdin kautta. Syntyminen seimessä, kun ei ollut tilaa majapaikassa, on tästä osoituksena – samoin pakoretki Egyptiin. Läsnä on taivaallinen sotajoukko ylimaallisessa voimassaan, mutta mitä se laulaakaan: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa ja maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” Tuo rauha tulee keskelle sodan, kärsimyksen ja kyynelten maailmaa. Se on kaiken keskiössä, mutta ei läheskään aina näkyvällä tavalla silmin ja korvin nähtävissä. Kyse ei ole idealismista vaan uskon luottamuksesta, joka jo alkavasti tulee todeksi ystävällisyydessä, anteeksi antamisessa ja rakkauden teoissa, lahjan todeksi elämisessä. Betlehemin nykyiset rauhattomuudet muodostavat huutavan kontrastin ja profeetallisen huudon.
Joulun sanoma on ja pysyy, vaikkakin ulkoiset tavat viettää joulua muuttuvat. Juuri oli lehdessä artikkeli, jossa kerrottiin, miten vasta kansakoululaitos kuusijuhlineen 1800-luvun lopulta alkaen oikeastaan vakiinnutti nykyisiä joulunvieton muotoja Suomeen. Piispa Huoviselta ilmestyi äskettäin kokoelmateos hänen selityksistään jouluevankeliumin sisällöstä sana sanalta. Kirjan nimi on Joulun pitkä ilo. Evankeliumi Jeesus-lapsen syntymästä on ehtymätön ilon ja rauhan lähde. Se saa erilaisia muotoja eri aikoina ja eri paikoissa sanan tullessa yhä uudelleen lihaksi.
Mikä olisi suomalaisista suomalaisin jouluperinne? Ehkäpä se hyvinkin voisi olla joulusauna. Luin jokin aika sitten, miten oli pohdittu suomalaista versiota retriitille, hiljaisuuden viikonlopulle tai yleensä hengelliselle ohjaukselle. Tällöin keskustelussa nousi esiin sauna hetkirukouksen paikkana. Aamu-, keskipäivä- ja iltasauna voisi hyvinkin luonnistua ainakin joillekin suomalaisille. Kirkkoherramme Heikki ”Inssi” Nurmiranta lienee tässä mielessä edelläkävijä. Hänhän on innokkaana saunojana jo pitkään harrastanut saunarukouksia mm. rippikoululeireillä.
Onpa sanoitettu erityinen saunavirsikin. Siinä rukoillaan näin: ”Oi, Jeesus Herrani, mun siunaa saunani. Itseni pesen kyllä, vaan sieluuni en yllä. Puhdista minut aina, mä kylven lauantaina. On sieluin ylpeä, se tahtoo kylpeä. Voimaansa itse luottain, ja mielihyvän tuottain. Jos et sä Jeesus auta, on eessäin sielun hauta. Saunani löylyssä, on hyvä kylpeä. Se mielen rauhoittaapi, murheissa lohduttaapi. Nyt istun hiljaa tässä, Herraani kiittämässä.” Olisiko niin, että saunassa vertauskuvallisesti nousevat esiin niin lain vaatimus kuin evankeliumin tuoma lohdutus ja rauha.
Joulu kertoo tästä maailmasta toisen maailman valossa – tai oikeastaan se avaa elämän syvimmän merkityksen ja mielen. Seimen sanoma ei ole vangittavissa ahtaisiin ajatusrakennelmiin. Kaiketi juuri siksi siinä niin moni asia kääntyy ikään kuin ylösalaisin: suurin tulee pieneksi, kuningasten Kuningas ei mahdu majapaikkaan, sanomasta kuulevat ensimmäisenä paimenet eikä kuningas Herodes. Tämä kasvattaa meitäkin avaramielisyyteen ja avoimuuteen, kärsivällisyyteen ja toivoon, joka jaksaa nähdä päiväkohtaisten tapahtumien yli. Jumalan hyvän suunnitelman toteutumista ei mikään luotu voi estää. Hän avaa portteja niille, jotka ihmiset ahtaudessaan haluaisivat sulkea pois. On syytä kuitenkin pitää mielessä, että tästäkään ei voida tehdä ehdotonta periaatetta, jonka mukaan mitä maailmojasyleilevämpi on, sitä paremmin on evankeliumin ymmärtänyt. Aina on kyse perimmältään Jumalan työstä. Tarvitaan nöyryyttä kysellä ja odottaa. Siksi kristillinen usko pitääkin sisällään myös paradokseja, joiden välistä jännitettä ei pidä laukaista kevytmielisesti. Yksi näistä on se, että Jumalan sana on sekä lakia että evankeliumia.
Omin voimin ihminen jää aina vaatimusten tasolle. Siksi joulun sanoma – armo – on aina uusi ja tarpeellinen. Se on leipä nälkään nääntyvälle, happi tukehtuvalle, lämmin valo pimeydessä viruvalle ja eksyneelle, kiinni ottava käsi tai syli putoavalle. Tämä sanoma antaa tilaa keskeneräisyydelle. Siksi sen varassa ja valossa on turvallista myös pysähtyä, kuunnella omaa ja läheistensä elämää. Kyse on sovinnon sanomasta, perustasta, joka rohkaisee jättämään orjuuttavat ja ahdistavat huolet edes hetkeksi vähemmälle – kiireen, toistemme ohi puhumisen, vaatimukset, moninaiset riippuvuudet, paineet ja stressin. Totta on, että vauhtiin kiinni kasvaneelle hiljentyminen on vaikeaa. Onhan tottumus toinen luonto ja informaatioyhteiskuntamme monesti niin yliärsykkeinen. Jokainen kuitenkin tarvitsee myös kiireettömyyttä, hiljaisuutta ja lepoa.
Meitä kaiketi herätellään näkemään, että tarvitsemme yhteistä aikaa useamminkin, jotta oppisimme kuuntelemaan ja keskustelemaan. Silloin joulun sanoma voisi kantautua paremmin myös arkeen. Rauha ei syvimmältään merkitse elämän äänten puuttumista vaan perustan kunnossa olemista. Kun voi luottaa siihen, että on rakastettu, uskaltaa paremmin antaa tilaa myös toiselle. Suvaitsevaisuus ei merkitse välinpitämättömyyttä vaan rohkeutta, kärsivällisyyttä ja kunnioitusta toista ihmistä kohtaan. Kunnioittaminen taas ei ole vain etäistä arvon antamista vaan molemminpuolista huomaamista ja väsymättömyyttä työn tekemisessä rauhan eteen – armon sanomasta elämistä ja oikein tekemistä joulun Herran rakastavan läsnäolon kantamana.