Tämä evankeliumikohta on samalla kertaa armollinen ja kova. Toisin sanoen se yhdistää armon ja totuuden. Kuvatessaan taivasten valtakuntaa nuotaksi, jossa on monenlaisia kaloja, se ohjaa meitä olemaan tuomitsematta toinen toisiamme, jotka olemme samassa veneessä, kastettuja kirkon jäseniä. Toisaalta tuodaan esiin se tosiasia, että pelastus ei ole saavutettu etu, johon kukaan ei voi puuttua – tuli mitä tuli. Kuten ei pelastanut Israelin kansan jäsenyyskään automaattisesti, ei pelasta kirkon jäsenyyskään, jos annettuja lahjoja ei ole otettu käyttöön siinä mielessä kuin Elämän antaja on tarkoittanut. Jumalan lapseuteen kuuluu hengellisen elämän hoitaminen, yhteydenpito ylöspäin, sekä myös lähimmäisenrakkaus. Usko ei ole vain ikään kuin elämänvakuutus vaan pikemminkin matkalippu tai passi elämään yhdessä toisten kanssa pahan tuhovoimien viimeisestä otteesta vapautettuna.
Päivän evankeliumi haastaa meitä arvioimaan elämäämme: kestävätkö ratkaisuni päivänvalon ja ovatko ne eduksi paitsi itselleni myös muille. Tämä on tarpeen ihan päivittäinkin, mutta tiettyinä aikoina elämässä tulee vastaan kausia, jolloin nämä kysymykset ovat erityisen ajankohtaisia. Kyseessä voi olla aika, jolloin koulun jälkeen etsitään omaa paikkaa työelämässä ja muutenkin aikuisten maailmassa, työttömyyden keskellä, aviokriisin tai läheisen kuoltua tai niissä niin kutsutuissa viimeisissä kiusauksissa, kun elämä on selvästi kääntynyt kalkkiviivoille esimerkiksi vaikean sairauden tai onnettomuuden myötä. Tällainen arviointi on monesti paikallaan ja terveellistä, vaikka se on usein myös raskasta. Toisaalta kriisi on mahdollisuus – mahdollisuus nähdä myös se, että kun ihmisen mahdollisuudet loppuvat, Jumala on väsymättä ja horjumatta läsnä muuttumattomana rakastavana Isänä, joka Pojassaan toi meille uuden alun, joka avaa uusia uria myös tänä päivänä ja kääntää katseen toivon tulevaisuuteen.
Arviointi on toisaalta saanut nykypäivänä varsin kielteisiäkin sävyjä, kun kaikkea pitää jatkuvasti arvioida eikä mikään tunnu riittävän: koskaan ei ole hyvä sellaisenaan, vaan aina tulee kehittyä ja muuttua ajan haasteiden ja kilpailukyvyn niin vaatiessa. Muuten on oma paikka vaarassa. Eikä sekään vielä ehkä riitä, vaikka onnistuisikin, koska sattuu tekemään työtä sellaisessa maassa, jossa kustannukset ovat korkeammat kuin jossain muualla. Risto Saarinen kirjoittikin taannoin Kotimaa-lehden kolumnissaan, miten viimeisellä tuomiolla sentään tehdään kerralla ratkaisu eikä joudu jatkuvaan arviointikiirastuleen, niin kuin esimerkiksi tämän päivän yliopistomaailmassa, jossa tuloksentekotavoitteet, kansainvälistä tasoa mittaavat pisteytykset ja ulkoisen varainhankinnan paineet hiostavat jatkuvasti.
Saarisen kommentti oli tietysti tuntojen ilmaisemista räväkän rinnastuksen keinoin, mutta varmasti jotakin yleisemminkin puhuttelevaa ja kristillisen uskon näkökulmasta avautuvaa kriittistä näkökulmaa nykyajan menoon siitä avautuu. Jeesuksen nuottavertauksessahan korostetaan, että erottelu tehdään vasta aikojen lopulla. Ihmiset ovat inhimillisessä rajoittuneisuudessaan kykenemättömiä toisiaan tuomitsemaan, koska kaikki me olemme saman Jumalan armon varassa. Voidaan toki rakkaudellisesti kantaa huolta siitä, jos joku ei näytä löytävän paikkaansa seurakunnan yhteydessä, mutta viimeisten sanojen sanominen ikuisuusasioista on vääränlaista itsekorotusta ja Kristuksen tuomiovallan ottamista omiin käsiin.
Jeesus tosin sanoo, että ”minä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaassa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu” (Matt. 16:19), mutta se ei tarkoita sitä, etteikö kirkko, herätysliike tai muu kristillinen yhteisö voisi olla erehtyväinen. Juuri tässä oli yksi uskonpuhdistuksen keskeisistä kysymyksistä. Kirkon perimmäinen auktoriteetti on Kristus ja hänen rakkautensa meitä ihmisiä kohtaan. Syntien sitomisen oikeutuksena voi olla vain se, että ihminen saataisiin havahtumaan oman tilansa huomaamiseen ja näin tuettaisiin häntä Kristuksen armon vastaanottajaksi. Kirkon ja seurakunnan ainut intressi on palvella ihmisiä sillä tiellä, joka Kristuksen oppilaille on valmistettu ja jolla Pyhä Henki armon, totuuden ja rakkauden henkenä johdattaa.
Aina tulee olla avoin sille, että jokainen meistä tarvitsee parannuksentekoa ja viisautemme on rajallinen. Siksi luterilaisessa perinteessä on asia ilmaistu niinkin, että myös kirkko tarvitsee joka päivä päänsä, Kristuksen, armoa ja anteeksiantamusta. Niinpä Johanneksen ilmestyksen 3. luvun jakeessa 7 sanotaan: ”Näin sanoo Pyhä ja Tosi, Daavidin avaimen haltija, hän, jonka avaamaa ovea ei kukaan sulje, hän, jonka sulkemaa ovea ei kukaan avaa…”. Paavali sanoo itse asiassa saman asian kirjoittaessaan Roomalaiskirjeen 8. luvussa: ”…ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.”
Varhaisessa kristikunnassa juuri Jeesuksen tämän päivän evankeliumissa esittämä kuva kirkosta ja seurakunnasta nuottana, joka ”kerää kaikenlaisia kaloja” ja jonka kesken vasta lopuksi suoritetaan erottelu, oli keskeisellä sijalla, kun etsittiin raamatullisia perusteita opille kirkosta pyhien yhteisönä. Kirkkoisä, Hippon piispa Augustinus loi tälläisellä linjanvedollaan pohjaa paitsi roomalaiskatoliselle, myös luterilaiselle kirkko-opille. Augustinuksen peruslähtökohta on se, että koska Jumalan on rakkaus, myös kirkko on ennen muuta rakkauden yhteisö. Tähän taas kuuluu olemuksellisesti ajatus ykseydestä rakkaudesta. Rakkaus on kekseliäs ja kärsivällinen eikä etsi omaansa vaan ennen muuta myös niitä kadonneita lampaita.
Augustinuksen mukaan Hengen ja rakkauden erottaminen johtaa aina skismaan. Oikeaoppisuus ja moraalinen ehdottomuus voivat olla ylistettäviä, mutta jos ei ole rakkautta, on ihminen vain ”kumiseva vaski tai helisevä symbaali”. Niin kutsuttuja donatolaisia vastaan, jotka halusivat varjella kirkkoa nuhteettomien yhteisönä, Augustinus korosti, että kirkko on sekoittunut ruumis eli pyhistä ja syntisistä koostuva yhteisö. Donatolaiset olivat hänen mukaansa oikeassa sanoessaan, että aito kirkko on pyhä ja vailla tahraa, mutta he olivat väärässä etsiessään tätä yhteisöä historiallisen kirkon ulkopuolelta.
Luther liittyi monelta osin tähän linjanvetoon, kun hän opetti kirkon olevan Kristuksen valtakunta, joka tässä elämässä ei vielä tule ilmeiseksi, vaan on ristin kätkemä. Luther kirjoittaa: ”Kristuksen valtakunnan kunnia ja voima on niin kätketty, ettei sitä voida tietää muutoin kuin se ilmenee kuulolle julistetussa sanassa, koska se ilmenee silmille mitä suurimmassa määrin vastakohtanaan, häväistynä, heikkona, nöyryytettynä ja äärimmäisessä alennuksessa kaikissa uskovissa.” Näin uskonpuhdistaja halusi alleviivata armon evankeliumi kirkon kalleimpana aarteena ja että vain Kristuksen voimassa ja myötävaikutuksella kirkko on rakkauden yhteisö, jotta oikea kristillinen nöyryys mutta myös rohkeus ja toivorikas toimeliaisuus antaisi suunnan kristillisessä elämässä.