9. sunnuntai helluntaista, Matt. 7: 13-14, Martti Vaahtoranta

1.
Siitä on 22 vuotta aikaa, kun olen viimeksi kokenut tällaisen suven, vaikka monta kaunista kesää tähän väliin onkin mahtunut. Asuimme silloin Saksassa, kauniissa Rheinhessenissä, mutta kaukana merestä. Liian kaukana. Sillä merelle teki mieli, kun suviloma lähestyi.
Niinpä isäni otti paatin alleen, sisarensa ja naapurin pojan miehistöksi ja lähti eteläiselle Itämerelle. Niin me saatoimme viettää lyhyen loman merellä ja rannassa ja myös meressä. Matkustimme junalla halki helteisen Saksan, ja Pauha-paatti seilasi merta pitkin Rügenin vesille. Stralsundin kaupungissa tapasimme ja majoituimme puoleksitoista viikoksi veneeseen.
Se oli kuin olisimme paratiisiin päässeet. Parhaimmillaan maista puhalsi 36-asteinen navakka tuuli. Vesi Rügenin matalissa lahdissa oli kädenlämpöistä. Lapset olivat enemmän vedessä kuin veden äärellä, ja varjossa istuen myös me aikuiset ihmettelimme Jumalan luomishyvyyttä, joka meidät ympäröi.
2.
Mutta mikä meidät oli sinne Saksaan vienyt? Minun tutkimustyöni. Olin kaksi vuotta aikaisemmin jättänyt apupapin virkani Lapin seurakunnassa ja heittäytynyt teologian tutkijaksi, ensin apurahojen varassa ja sitten Helsingin Yliopiston määräaikaisessa toimessa. Nyt olin stipenditutkijana siellä, missä suuren 1600-luvun teologin, Johann Gerhardin tuotanto oli helpommin löydettävissä kuin täällä Pohjolan perillä.
3.
Ja siunatut puolitoista vuotta me saimmekin viettää Saksassa. Uutta nähtävää ja koettavaa ja myös uusia ystäviä riitti. Hyvä ja lämmin seurakunta löytyi. Työkin edistyi, ja perheenä saimme vihdoin elää ”tavallista elämää”, kun minulla oli vapaat viikonloput, ja vaimoni sai olla kolmen lapsemme kanssa kotona.
Lähtemisemme sinne Reinin ”vasemmalle puolelle” oli kuitenkin kaikkea muuta kuin juhlasaattue, jollaiseksi sen kuvittelimme: puolisoni sairastui keuhkokuumeeseen ja makasi vielä vakavammastakin sairaudesta epäiltynä sairaalassa, kun minä ja isäni lähdimme heti joulunvieton päätyttyä viemään muuttokuormaa Saksaan. Ja sittenkin, kun Marja ja lapset saattoivat tätini seurassa tulla lentäen perässä, elämä uudessa ympäristössä tuntui ahtaalta ja joskus pelottavalta. Vasta vähitellen se muodostui toiseksi kotiseuduksemme. (Ja sitä se on vieläkin, sillä päädyimme sinne myöhemmin lähetystyön merkeissä yli kymmeneksi vuodeksi asumaan ja töihin.)
4.
Tätä uuden elämän alun ahtautta yritimme lievittää pienellä päivänmittaisella automatkalla Reinin ja Moselin rannoille. Monenlaista kaunista ja kiinnostavaa näimme. Paljon jäi silti myös näkemättä, koska vuodenajalle tyypillinen sumu peitti maisemaa ja lopulta meiltä melkein kaiken.
Ja sitten tuli ehtoo. Olimme vielä tuntien matkan päässä kotoa. Seitsenvuotias esikoisemme luki auton takapenkillä lapsille tarkoitettua versiota John Bunyanin ”Kristityn vaelluksesta” ja sanoi: „Tämä taitaakin kertoa ihmisen elämästä.“ Samaan aikaan me yritimme löytää kartan avulla tietä Moselilta kotikaupunkiimme Wörrstadtiin. Mitään emme nähneet, tai vain muutaman kymmenen metriä eteenpäin. Pienet, mutkaiset tiet tuntuivat jatkuvan loputtomiin aina samanlaisina toistuvien kylien läpi. Pääsisimmekö koskaan kotiin?
Kuinka helpottavalta olisikaan silloin tuntunut nähdä moottoritien ennakkomerkki tien sivussa! Kuinka rentouttavaa olisikaan ollut kiihdyttää autobaanalle, nojautua rennosti taaksepäin, asettua osaksi liikenteen kiivasta virtaa ja antaa sen viedä mennessään.
Mutta olisimmeko silloin päässeet perille? Emme olisi, emme ainakaan ilman valtavaa ylimääräistä kierrosta. Pikkuteitä ajaen sen sijaan pääsimme pitkän, vaivalloisen ja väsyttävän matkan jälkeen kotiin. Pääsimme perille – ja se oli pääasia.
5.
„Se portti on lavia ja avara tie, joka vie kadotukseen, ja niitä on monta, jotka siitä sisälle menevät, ja se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat, jotka sen löytävät.” Niin Jeesus sanoo meille yhdessä kaikkein tunnetuimmista lauseistaan, jotka meille on tallennettu Raamatussa.
Kovasti tunnettu on myös ”kolmen soinnun bändiksi“ nimitetyn AC/DC -rockyhtyeen menestyskappale „Highway To Hell“ eli „Helvetin valtatie“. Sen tekijät ovat varmasti tunteneet Jeesuksen puheen kaidasta ja laveasta tiestä ja ottaneet siihen kantaa. Tosin kappale saattaa olla enemmän parodia kuin tosissaan tehty. Se saattaa tehdä pilkkaa niistä mielikuvista, joita liitetään rockmusiikkiin. Vai onko se sittenkin vakavaksi tarkoitettu julistus leveästä tiestä, jota ajetaan satasta ja pitkät valot päällä suoraan helvettiin? Joka tapauksessa siinä puhutaan totta.
6.
Helvetin tietä on helppo ajaa. Sillä ei ole nopeusrajoituksia. Se on suora, leveä ja hyvin viitoitettu. Sillä ei hullukaan eksy. Ja samaan suuntaan on paljon väkeä menossa.
Useimmat helvetin tien kulkijoista eivät tosin tiedä, minne se heitä kuljettaa. He kuvittelevat, että leveä ja joutuisa autobaana on heille vain välivaihe matkalla kohti niitä päämääriä, jotka he uskovat itse asettaneensa elämälleen tiellä rikkauteen ja hyvinvointiin, merkittävään asemaan, aina vain vaikuttavampiin elämyksiin, helppoon ja yksinkertaiseen elämään, suuriin nautintoihin tai vain siihen, että jotenkin selviäisi päivästä toiseen tulevaisuutta sen enempää suunnittelematta. Matkalaisissa on kaikenlaisia ihmisiä, niin hyviä, kilttejä ja kunnollisia kuin häijyjä, pahoja ja inhottaviakin. Ja jotakin heidän unelmistaan saattaa matkan varren liikennemyymälöissä ja taukopaikoilla myös toteutua. Mutta kun kahvit on juotu ja munkit syöty, matka jatkuu – ja minne se vie, sen jo tiedämme.
Myös klassinen rokkari tiesi sen. Hän eli vielä maailmassa, jossa Taivas ja Helvetti olivat todellisuutta. Se on se maailma, jossa me, varttuneemmat keski-ikäiset kasvoimme.
Silloin oli helppo kauhistuttaa tätejä. Riitti, kun puhui rumia, käyttäytyi kamalasti ja eli kuin jo melkein olisi ollut siinä kuumassa paikassa, johon pahat ihmiset joutuvat. „Sex, drugs and rock’n roll“ – semmoinen elämä sellaisenaan karttaa taivasta kuin piru vihkivettä, eikö totta?
Eikä sellainen tätien kauhistuttaminen ollut silloin – eikä se ole vieläkään – vaaratonta. On parempi elää murrosikänsä itsenäistyen jollakin muulla tavalla ylikunnollisista ja poroporvarillisista vanhemmista kuin koko tulevan elämänsä ja ehkä vielä iankaikkisuutensakin riskeeraten. Aikuistumisen ei tarvitse tuhota meissä olevaa Jumalan lasta.
Mutta tietenkään en nyt ole opettamassa, että „kaikki rockmusiikki” olisi ”syntiä“. Musiikki on vain musiikkia, ja on myös hengellistä rokkia, kuten tiedämme. Mutta se on selvää, että ehdoin tahdoin sikailemalla ja edes ajattelematta tehdä parannusta joutuu varmasti sinne, missä ei vietetäkään iloisia bileitä, vaan koetaan jotakin vallan muuta. „Higway to Hell“ vie paikkaan, jossa viina ei enää virtaa, jossa musiikki on kuollut ja jossa vähäpukeiset typykät aiheuttavat vain inhotusta.
Eikä sieltä pääse koskaan pois. Siellä ollaan loputtomasti, ilman toivoa paremmasta, ilman mitään mahdollisuutta paeta tai valittaa tuomiosta. Se ei myöskään tulisi kenenkään mieleen: Helvettiin ei kukaan joudu ilman omaa syytään, ja sen näkee viimeistään silloin, kun sitä on jo myöhäistä katua.
7.
Silti helvetin tietä ei tarvitse edes itse valita. Helvettiin pääsee, vaikkei koskaan uskonut siihen, ei siihen eikä mihinkään muuhunkaan, mitä ei voi myydä eikä syödä. Helvettiin ei tarvitse pyrkiä, eikä kenenkään tarvitse ponnistella päästäkseen sinne. Riittää sekin, ettei tee koskaan mitään, ei myöskään mitään erityisen pahaa tai rumaa. Helvettiin pääsee vallan hyvin eläen säädyllisesti, säntillisesti ja kohtuullisesti kunnon ihmisenä ja arvostettuna kansalaisena. Keveästi uskonnollisia ja syvällisesti henkisiä ihmisiä sinne otetaan myös mielellään vastaan.
Helvettiin päätyy siis helposti myös viisi vuotta vanhalla Mersulla kohtuullista nopeutta oikeaa kaistaa köröttävä kunnollinen perheenisä, tila-auton ratissa istuva kolmen kiltin ja koulussa menestyvän lapsen klassista musiikkia harrastava äiti ja Corsallaan lastenlapsia katsomasta palaava iloinen mummu. Ei heidän tarvitse edes kiroilla, saati polttaa tupakkaa ja juoda viinaa tai kuunnella rokkia. Riittää, että he ajavat parasta mahdollista tietä siihen suuntaan, johon kaikki muutkin näyttävät olevan menossa. Saatana huolehtii lopusta.
8.
Onnellinen siis se, jonka auto alkaa yllättäen piiputtaa ja joka joutuu pysähtymään tien oheen. Muu liikenne, jossa juuri uitiin kuin kala vedessä, humisee nyt pelottavana, taukoamattomana virtana ohi. Sitä tekisi mieli väistää kauas kaiteen turvalliselle puolelle. Ja ihan samantekevää, oltiinko menossa festareille vai kesämökille, töihin vai talonkauppoja tekemään – nyt muuttuivat suunnitelmat.
Onnellinen siis myös se, joka alkaa epäillä, onko hän ollenkaan oikealla tiellä ja viekö se lainkaan sinne, minne olisi ehtooksi tarkoitus päästä. Onnellinen se, joka alkaa epäillä navigaattorin ohjeita ja kaivaa lokerostaan esille kauan käyttämättömänä olleen kartan. Onnellinen se, jonka otsalle nousevat hikikarpalot hänen katsoessaan kerta toisensa jälkeen vanhaa karttaa ja verratessa sitä navigaattorin tarjoamaan näkymään.
„Tämähän on ihan väärä tie. Ei se johda minnekään. Tai oikeastaan johtaa: se johtaa Helvettiin! Se on kadotuksen tie!“
Kartanlukija kääntyy kauhuissaan kuljettajaan, joka ottaa jalan kaasulta ja laittaa vilkun oikealle. Nyt on heti pysähdyttävä! Ei metriäkään enää tätä valtatietä yhtään mihinkään!
9.
Ja siihen auto pysähtyy, sen toisen auton perään, joka myös seisoo tien poskessa hätävilkut päällä. Siinä on yhtä neuvotonta väkeä. Kone kuulemma alkoi yskiä ja jätti heidät sitten kokonaan tielle. Ja nyt ei päästä sinne, minne välttämättä piti.
Niin he sanovat. Toisen auton matkustajat kuitenkin kauhistuvat: „Älkkä hyvä ihmse! Kiittäkää vanhasta autostanne, joka sanoi sopimuksensa irti. Sehän on kuin elävä olento – kuin hevonen, joka vaistoaa vaaran ratsastajan sitä aavistamatta. Sillä tiedättekö, mitä me huomasimme: että tämä tie vie Helvettiin. Jos nyt jatkaisimme matkaa, joutuisimme kaikki iankaikkiseen kadotukseen. Mikä onni, että seisomme kumpikin nyt tässä tämä vanha kartta kourassa.“
Syntyy kummallinen tilanne: kaksi ennestään ventovierasta pariskuntaa alkaa tuntea kuuluvansa jollakin tavalla yhteen. Jokin erottaa heidät niistä, joiden joukossa he juuri äsken ajelivat sataa kahtakymppiä kohti päämäärää, jota he nyt kauhistuvat. Ajatella, että vain kymmenen minuuttia sitten he olisivat vielä voineet kiroilla tyyppiä, joka luulee omistavansa ohituskaistan tai joka köröttelee hiukan alle sallittua nopeutta ja tukkii muilta tien. Nyt he kuitenkin kokevat kohtalonyhteyttä toistensa kanssa ja miettivät samaa ongelmaa:
”Miten pääsemme täältä pois, ja minne meidän nyt olisi mentävä?” Ja sekin nousee mieleen, pitäisikö muita kulkijoita varoittaa. Mutta kuinka sen tekisi? Kuinka pysäyttää hurjana vyöryvä liikenne ja saada muut uskomaan siihen, mikä itsellekin vain kuin vahingossa valkeni?
Se on selvää, että auto, joka on hajonnut, pitää jättää tien oheen. Onneksi toisessa autossa on tilaa. Ja siellä on kartta, se vanha kartta.
Sitä tutkimaan yhteen autoon, pois moottoritien melusta, nyt kaikki ahtautuvat. Tosiaankin vanha kartta, mutta hyvin piirretty! Ja paikannimet ovat oikeita eivätkä niitä, joita navigaattorimme seurasi ja joita näimme tienviisareissa. Tässä todellakin lukee, että tie, jota ajoimme, johtaa Helvettiin. Ja se näyttää olevan ainoa moottoritie ja suorastaan ainoa kunnollinen valtatie koko maakunnassa. Muualle on piirretty pelkkiä pikkuteitä ja kinttupolkuja.
Ja sitten tuossa on tuo korkea aita. Eihän siitä pääse autolla läpi, vaikka joku tienpää sen takaa löytyisikin. Eikä aidan yli pääse edes kiipeämään. Niin korkea se on. Ja mistä olisi mentävä läpi, jotta löytäisi sen tien, joka vie perille?
10.
Varmaan jo tiedättekin, mikä on autosta löytyneen karttakirjan nimi. Sen kannessa lukee ”Biblia”. Raamattu, Jumalan sana, piirtää meille näkyviin tien, joka vie Helvettiin, mutta myös ja ennen kaikkea sen Tien, joka vie Taivaaseen.
Siitä ensimmäisestä tiestä jo puhuimmekin. Se on se, jota ohjaa ”minä, minä, minä” – muttei sittenkään ”minä”, vaan muuan toinen, joka ei halua meille hyvää. Nyt kuitenkin seisomme ihmistä korkeamman melunsuoja-aidan vieressä emmekä tiedä, kuinka pääsisimme sen toiselle puolella ja mistä löytäisimme tien, joka vie meidät Helvetin sijasta perille – ei siis sinne, minne minä tahdon ja minne maailma minua kuljettaa, vaan sinne, minne Jumala tahtoo minut viedä ja minne minunkin nyt jo tekee mieli pois moottoritien humusta ja menosta.
Helvetin tie on tosin leviä ja komia, toisin kuin Taivaan kapea ja mutkainen, huonosti päällystetty ja sateella kurainen tie. Eikä sille pääse kuin tietyn, ahtaan portin läpi. Onneksi se on merkitty karttaan. Sen pitäisi olla jossakin kohtaa melunsuojamuuria.
Siellä pitäisi olla portti, joka johtaa aidan läpi. Siitä ei kuitenkaan mahdu ajamaan autolla. Sen tähden sitä pitää lähteä etsimään kävellen, liikenteen melua ja vaarallista vauhtia pelkäämättä.
11.
Ja ”etsivä löytää”. Ovi vain oli vieläkin kapeampi ja matalampi kuin luulimme. Ja se näytti olevan lukossa.
Oven päälle oli kirjoitettu: ”Pyhä Kaste.” Siinä luki myös: ”Ole hyvä ja koputa.”
Liikenteen melu tuntui aina vain uhkaavammalta. Ilta oli tulossa. Sadekin painoi päälle. Mutta ”kolkuttavalle avataan”.
Siispä koputimme. Ja ovi aukeni. Mutta pieni se oli. Siitä ei mahtunut menemään kuin yksi kerrallaan ja kontaten läpi. Eikä mitään voinut ottaa mukaansa, ei edes käsilaukkua eikä lompakkoa. Kaikki jäi aidan toiselle puolelle. Ja vaatteet repesivät ryömiessä riekaleiksi.
Silti meistä tuntui, kuin olisimme päässeet syliin portin läpi kömpiessämme. Se, mikä näytti pimeältä ja pelottavalta, olikin valoisaa, kaunista ja lämmintä. Portilla puettiin yllemme uudet, valkoiset vaatteet. Ja niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, ”ovi”, jonka läpi kömmimme, otti meidät kantaakseen voimakkailla käsivarsillaan. ”Portti” ei ollutkaan ”ovi”, vaan ihminen, mutta ihminenkään ei ollut vain ihminen, vaan Jumala. Jja Jumalan käsissä oli naulan jäljet.
Jumala otti meidät Pyhässä Kasteessa vastaan, Herra Jeesus nosti meidät syliinsä, puki yllemme oman vanhurskautensa puhtaan vaatteen ja antoi meille Pyhän Hengen lahjan. Moottoritien kuolettava ja meluisa imu vaihtui uuteen, hiljaiseen ja valoisaan elämään ahtaan portin toisella puolella.
Ja edessä aukeni outo maisema. Se näytti kokonaan uudelta, mutta silti samalta, joka oli ollut muurin toisella puolella. Se oli tuttu ja silti uusi: haalistuneihin väreihin oli tullut syvyyttä, valon ja pimeän kontrastista oli tullut jyrkempi. Ennen arkipäiväinen näytti nyt yhtäältä pelottavalta, toisaalta henkeä salpaavalla tavalla kauniilta.
Edessä aukeava tie oli kuitenkin kaita. Se oli todella kapea ja kivikkoinen, ja se johti kohti korpea, joka oli ehtoon hämärtyessä pelottavan pimeä.
Mutta Tie kuljetti kulkijaansa. Tiekin oli se syli, johon Kasteen portista kulkenut laskettiin lepäämään. Tiekin oli ihminen, mutta ihminenkään ei ollut vain ihminen, vaan Jumala, jonka kyljessä oli keihään kärjen tekemä reikä.
12.
Jeesus on se kaita Tie, joka vie perille. Kaste on se ahdas portti, josta meidän on pelastuaksemme kuljettava. Mutta miksi kaste? Koska se on portti, jolla Jeesus itse on meille Ovi iankaikkiseen elämään. Siinä Hän ottaa hukkuvan syntisen vastaan ja nostaa hänet käsivarsilleen avaten meille itsessään tien Kaikkeinpyhimpään.
Mutta ei kastetoimitus mikään automaatti ole. Kasteen lahja otetaan uskolla vastaan. Jos emme siis epäuskollamme torju Herraamme Jeesusta, Hän saa itse olla se ”lammasten ovi”, jonka kautta kuljetaan uskossa sisälle ”lammashuoneeseen” eli seurakuntaan. Epäusko sen sijaan sulkee meiltä tien niin Jeesuksen syliin kuin seurakuntaankin. Epäusko on kasteen armon halveksuntaa, josta Jumala rankaisee meitä iankaikkisella kuolemalla.
Mutta ei myöskään usko ole ihmisen oma teko, eikä seurakunta itsessään etevien ja onnistuneiden ihmisten keskinäisen kehumisen kerho. Paremminkin on kyse neuvottomista syntisistä, joille Jumalan apu kelpaa, koska omat konstit ovat loppuneet. Seurakunta on se tien poskeen pysäytettyjen joukko, joka ei näytä menestyvän ollenkaan, kun se pääsee maailman moottoritieltä kapealle kinttupolulle ja synkkään metsään. Kuitenkin juuri tällä matkallaan se kokee sellaista iloa ja turvallisuutta ja elämän syvää mielekkyyttä, jota moottoritie ei koskaan tarjonnut.
Entäs sitten parannus? – Parannus on sitä, että aidan yli uhmapäissään takaisin moottoritielle kiivennyt ja tien laidasta auton alleen ottanut ajaa kolarin ja ryömii haavoittuneena ja verissään kohti sitä ovea, josta hänet jo kerran kannettiin sisälle. Ovi avautuu hänelle. Uutta kastetta ei tarvita eikä sitä saakaan toimittaa. Kasteen ovi on auki jo kerran kastetulle, joka tekee parannuksen, ja parannus on sitä, että syntinen tunnustaa tehneensä väärin lähtiessään oman tahtonsa teille ja ottaa vastaan synninpäästön.
Silloin hän saa pelastuksekseen myös nauttia matkalaisten yhteisen aterian, Kristuksen ruumiin ja veren. Kuitenkin myös Alttarin sakramentti, niin kuin synninpäästökin, otetaan oikein uskossa vastaan. Ja niin kuin kasteesta puhuttaessa, nytkin usko on sitä, että parannuksen tekijä suostuu armahdettavaksi, Tien kannettavaksi ja kuljetettavaksi.
Ja uskossa eläminen tarkoittaa, että kivisellä ja kaidalla polulla alituisesti kompasteleva ja kaatuileva syntinen ei jätä matkaa kesken eikä halua poiketa Tieltä, vaan tuo lankeemuksensa ja syntinsä aina uudelleen Jeesuksen ristin juureen ja likaiset vaatteensa Herran Jeesuksen ansion pyhyydellä peitettäviksi. Se on myös sitä, että armahdettu syntinen antaa Raamatun ohjata häntä matkalla eteenpäin yhdessä toisten kulkijoiden kanssa tiellä, joka on kyllä kaita ja kivinen, mutta jolla on silti suloista vaeltaa – ja joka vie perille.
Sille parannuksen ja uskon Tielle kutsun sinua jälleen tänään ja tahdon sitä myös itse kulkea. Aamen.