14. sunnuntai helluntaista, Matt. 5:43-48, Hannu Tiainen

Jeesus saarnasi vuorella, venheessä, kodeissa, synagogissa.
Jeesus tunnetaan sanoistaan, kuten ’Rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta’.
Jeesus tunnetaan kertomuksistaan, kuten Tuhlaajapoika, Rikas mies ja Lasarus, Kylväjä, Sinapinsiemen, fariseus ja publikaani.
Jeesuksen sanoja ja opetuksia toistetaan kaikkialla maailmassa. Kukaan ei kyseenalaista niiden merkityksellisyyttä ja terävyyttä ihmissielun ymmärryksenä.
Mutta sanomisen lisäksi Jeesus tunnetaan teoista. Hänen kosketuksensa oli parantava. Hänen läsnäolonsa oli rauhoittava. Hän oli uskottava. Sanat ja teot olivat yhtä.
’Rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta’ vie meidät rajalle, jossa sanojen ja tekojen yhteys on äärimmäisellä koetuksella.
Ystävyydellä on rajansa. Ystävyys syntyy keskinäisestä luottamuksesta ja ymmärryksestä. Ystävä ei alista, ei kiusaa, ei lyö.
Jeesus ei juuri puhu ystävyydestä, mutta sitäkin enemmän lähimmäisyydestä.
Lähimmäisyys on myös ystävyyttä. Se on ystävyyden vaativinta lajia. Lähimmäinen on se, joka antaa toisen edun mennä oman edun edelle. Heitä on vähän, mutta heistä puhutaan ja heitä ihaillaan. He ovat esikuvia.
Epävakaassa maailmassa toivoa edustaa se, joka luopuu omasta asemastaan. Toivoa on siellä, missä suvaitaan, suorastaan rakastetaan toisen erilaisuutta.
Vain rakkautta ilman rajoja vaaliva ihmiskunta pitää yllä toivoa.
Elämän tarkoitus, Jumala itse teki toivon sanoista elämäntavan. Elämän tarkoitus on kulkea rinnalla, kuunnella korvalla, katso kohti, kannustaa heikkoa, nostaa langennut.
Me kristityt uskomme, että poskille hakattu ja rikki revitty Kristus on maailman toivo ja rakkauden täyteys. Me uskomme, että elämän tarkoitus ja päämäärä ei ole virheettömien ja samanmielisten taivas. Me uskomme, että taivas laskeutuu keskellemme kaikkialla, missä otetaan todesta erilaisuuden kipu, sodan vääryys, nälkäisen kuolema, vanhuksen yksinäisyys, lapsen ilo, työstään nauttivan riemu; sanalla sanoen toinen ihminen.
Uskon, toivon ja rakkauden rintamassa suojellaan ystävyyttä – ei siis vain odoteta sitä toisilta. Ei edes vieras, kaukainen tai vihollinen ole ulkopuolinen, sanomisen, juoruamisen, arvioimisen, luokittelemisen kohde. Hän on sisar ja veli, jonka lähelle tulee pyrkiä sanoin ja teoin.
Ajasta aikaan korostuu tekeminen, tuottaminen, osaaminen, kykeneminen. Tämä kaikki tarvitsee rinnalleen uskon; siis sielun ja tarkoituksen. On luovuttamatonta kaikelle tekemiselle, että tekijä näkee kärsivän ja heikon.
Lyöty ja kärsivä Kristus sanoo: minä olen maailman valo.
Me uskomme, toivomme ja rakastamme, jotta pimeys väistyisi ja valo näyttäisi meille toinen toisemme.