Mikkelinpäivä, Matt. 18: 1-10, Martti Vaahtoranta

1.
Joskus vuosia sitten minua liikutti syvästi muuan uutinen. Kerron sen sellaisena, kuin sen muistan:
Jossakin Hangon seudulla pikkuinen tyttö eksynyt oli metsään ja viettänyt siellä ainakin yhden yksinäisen yön. Isolla joukolla häntä etsittiin ja lopulta myös löydettiin. Tyttö oli hengissä ja olosuhteisiin nähden hyvässä kunnossa. Hän kertoi syöneensä marjoja ja juoneensa kastepisaroita lehtien päältä. Ja oli hän myös nähnyt enkelin.
Oletko sinä nähnyt enkelin? – Ehkä yllätykseksemme moni aikalaisemme vastaisi tähän kysymykseen myöntävästi. ”Kyllä vain. Olen nähnyt enkelin.”
Itse asiassa enkelit näyttävät nykyisin olevan muodissa. Usein niistä puhutaan yhdessä erilaisten „esoteeristen“ ilmiöiden kanssa. Suomessa saatamme olla tässä asiassa hiukan muuta maailmaa jäljessä, mutta esimerkiksi Saksan kirjakaupoissa erilaisten salatieteiden ja muun taikauskon tarjonta on näkyvämpää kuin kristillisen kirjallisuuden.
Että meidän kaikkein pyhin uskomme on siirtymässä syrjään siitä keskuksesta, jossa se on Euroopassa vuosisatojen ajan ollut, ei ehkä yllätä meitä. Oudolta sen sijaan tuntuu, että näin syntyvä tyhjä tila täyttyy hömpällä ja huuhaalla. Elämmehän monen mielestä ihmiskunnan tähän asti „järkevintä“ aikaa. Siihen taas kuuluu monen mielestä ateistinen materialismi, joka kieltää kaiken yliluonnollisen.
Kuitenkin, tästä ”järkevyydestä” huolimatta, yhä useampi valistuneen Euroopan ja edistyneen Pohjolan asukas tuntee suurta viehtymystä hämärään ”rajatietoon” ja erilaisiin pakanallisiin maailmankatsomuksiin. Dalai Lama ja Äiti Amma ovat arvostettuja auktoriteetteja siellä, missä perinteellisiä kristittyjä pidetään parhaimmillaan vähän naurettavina muinaismuistoina ja pahimmillaan vaarallisina „fundamentalisteina“. Oikein vakaumuksellisen materialistin maailmassa ei kyllä ole tilaa myöskään idän filosofioille eikä muulle uushenkisyydelle. Muuten kuitenkin havaitsemme, että samaan aikaan, kun itseään fiksuna pitävän ihmisen ei sovi millään tavalla uskoa Raamattuun, hänelle on kovasti sallittua yhdistellä vanhaa ja uutta taikauskoa omaan maailmankatsomukseensa.
2.
Tähän maailmankatsomukseen saattavat kuulua myös enkelit. Siltä näyttää, kun luemme iltapäivälehtien otsikoita tai etsimme asian todisteita sopivalla hakusanalla netistä. Eikä siinä näytä olevan mitään kummallista. Modernin ihmisen on ihan sopivaa uskoa enkeleihin.
Paljon vähemmän sopivaa on sanoa uskovansa Jeesukseen sellaisena, kuin Raamattu Hänet ilmoittaa, ja yhtyvänsä Kirkon uskoon, niin kuin se on ilmaistu Apostolisessa ja Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksessa. Enkeleitä on herkän ja henkevän kanssaihmisen lupa nähdä, mutta jos hän tunnustautuu kristityksi, hän saa helposti otsaansa takapajuisen ja ahdasmielisen fundamentalistin leiman.
Enkelit näyttävät olevan osa monen nykyajan ihmisen kristillisestä uskosta irtaantunutta uskonnollisuutta. Siitä emme kuitenkaan puhu tänään, lasten ja enkelien päivänä. Emme puhu vanhasta emmekä uudesta taikauskosta, emme myöskään sellaisista „enkeleistä“, jotka eivät ole enkeleitä ollenkaan – tai jos ovat, eivät kuitenkaan Jumalan ja ihmisten palveluksessa. Sillä on myös langenneita enkeleitä.
3.
„Niinkuin monta jumalaa ja monta herraa on“, sanoo P. Paavali 1. Korinttolaiskirjeessään (1 Kor. 8). Ympärillämme ei siis ole tyhjää, ei pelkkää ilmaa, jonka takana on loppumaton avaruus. On todellisuus, jossa on muutakin kuin se, minkä aistimme tavoittavat ja järkemme ymmärtää.
Paavali kuitenkin jatkaa: „ … niin on kuitenkin meillä yksi Jumala, Isä, josta kaikki ovat, ja me hänessä, ja yksi Herra Jesus Kristus, jonka kautta kaikki ovat, ja me hänen kauttansa“. Ne ”monet jumalat“, joihin Paavali tässä viittaa, eivät siis ole jumalia lainkaan. Samoin on ”enkeleitä,” jotka eivät alati näe sen Jumalan kasvoja, jonka Pojan puhetta me tänään kuuntelemme. Ei kaikki kirkkaalta näyttävä ole pyhää eikä puhdasta.
Silti on myös oikeita enkeleitä. He kuuluvat Kolmiyhteisen Jumalan hoviväkeen ja palveluskuntaan. Hänen kasvojensa valkeudessa he elävät ja toimivat palvellakseen Jumalaa taivaassa ja ihmisiä maan päällä.
Näistä enkeleistä Herra Jeesus puhuu tämän päivän evankeliumissa, kun Hän sanoo: „Katsokaat, ettette katso ylön yhtäkään näistä pienimmistä, sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä taivaissa näkevät aina minun isäni kasvot, joka on taivaissa.”
Enkelit näkevät alati Jumalan kasvot siinä todellisuudessa, johon me emme vielä ole päässeet. Mutta tämä näkeminen saattaa joskus pitää paikkansa toisinkin päin, kuten uskon: eivät vain lasten omat enkelit näe Jumalaa, vaan myös lapset saattavat nähdä oman enkelinsä. Niin uskon Hankoniemellä ja öisessä metsässä käyneen. Uskon, että tyttönen, joka sanoi nähneensä enkelin, todella näki oman suojelusenkelinsä, jonka Jumala oli antanut häntä varten ja hänen palvelukseensa ja joka myös joka hetki näki sen Jumalan kasvot, jonka varjeluksesta enkelin oli tarkoitus vakuuttaa metsään eksynyt lapsi.
4.
Eivätkö lapset saatakin nähdä ja kuulla asioita, jotka on meiltä aikuisilta salattuja? Pienenä istuin autossa ja kuuntelin seurakunnan veisuuta. Kuuntelin sitä siitä huolimatta, ettei meidän Pösössä ollut radiota, eikä mp-soittimia ollut vielä edes keksitty. Minulle riitti, kun auton moottori antoi tietyn taustaäänen. Muu tapahtui jollakin tavalla itsestään korvieni välissä.
Muistan myös hyvin, kuinka surin, kun tämä ei minulta enää onnistunut. Virrenveisuu ei enää kaikunut korvissani muutoin kuin kirkossa. Onneksi se kaikui sentään siellä.
Vielä enemmän surin, kun en enää osannut eläytyen ajatella, millaista olisi taivaassa. Kuvittelin taivaan vähän samanlaiseksi kuin Pyhämaan Kajakulma, lapsuuteni unelmien saari. Sinne seilasimme kirkkaana ja lämpimänä suvipäivänä isolla puisella paatilla koko suvun voimin, ja kaikilta ilmansuunnilta kaikui uruilla soitettu Bach. Melkein näin ja kuulin sen kaiken. Melkein jo olin mukana siinä.
Sitten tuli kuitenkin päivä, jona kuvitelma hävisi jonnekin. Tilalle tulivat lapsuudesta nuoruuteen siirtyvän suru ja sisimmän aina vain suuremmaksi kasvava syyllisyys. Enää minulle ei ollut itsestään selvää, että olisin joskus taivaassa. Ilmestyskirjaa lukiessani kyselin kyyneleet silmissä, kuka sinne oikein pääsisi.
Onneksi tiedän sen nyt. Onneksi olen oppinut uskomaan, että minullakin on Jeesuksessa syntieni anteeksiantamus ja iankaikkisen elämän toivo. Nyt, aikuisena, tiedän sen.
5.
Onko siis hienoa, kun saa aikuistua? On se tavallaan. Kyllä onnellinenkin lapsi haluaa joskus tulevaisuudessa olla niin kuin isä tai äiti tai ainakin niin kuin kuorma-auton kuljettaja tai kaupan täti. Lapsuus tähtää aikuisuuteen sitten, kun sen aika on. Usein kivuliaan nuoruuden jälkeen astutaan siihen maailmaan, jossa uskalletaan ryhdistäytyä, kröhäistä kurkku klaariksi ja lähteä aikuisten töihin, miesten ja naisten kutsumusta toteuttamaan.
Se on hyvä. Sillä aikuisia tarvitaan. Oikeastaan meillä alkaa olla paheneva pula oikeista aikuisista niin yhteiskunnassa kuin kirkonkin piirissä.
On aina enemmän niitä, jotka yrittävät elää ikuista nuoruutta vielä eläkepäivinäänkin. Ja nuoruus taas ymmärretään minäkeskeisenä riippumattomuutena. Sen tähden on aina vähemmän niitä, jotka suostuvat sitoutumaan elämän iäksi toiseen ihmiseen ja kasvattamaan tämän kanssa yhteisiä lapsia ja olemaan vielä lastensa lastenkin tukena.
Sama koskee Jumalan perheväkeä. Hengellisen viihteen kuluttajia kyllä löytyy. Paljon vähemmän on niitä, jotka suostuvat kantamaan vastuuta seurakunnasta.
6.
Sen tähden on tärkeää aikuistua. Aikuisia tarvitaan. Mutta lapsuuden kustannuksella ei aikuisuutta saa ostaa. Aikuisuuden tähden lapsuutta ei saa halveksia eikä lyhentää.
Niin tapahtuu liian usein, varsinkin Suomessa. Suomessa arvostetaan lapsia, jotka jo ihan pikkuisesta asti „ovat itsenäisiä“ ja „pärjäävät“ omin päin. Viihdemaailma ja kauppa tekevät sitten oman osuutensa markkinoidessaan lapsille asioita tai ainakin avatessaan ovia maailmaan, joka sopisi nuorille tai vasta aikuisille – jos ylipäätään kenellekään.
Lapsille tämä maailma on heidän kehitysastettaan ajatellen vielä outo ja vieras. Se voi olla heille myös paha. Se voi olla paha paikka pienelle ihmiselle, joka ei saa katsella aikuisten maailmaa eikä opetella asettumaan siihen isän ja äidin turvallisesta sylistä käsin, vaan joutuu selviytymään siitä omin päin ja liian varhain nuoren tai nuoren aikuisen rooliin hypäten.
Ei niin, että lasta pitäisi mahdollisimman kauan suojella kaikelta maailman pahuudelta ja siihen liittyviltä kiusauksilta. Ne eivät ole vältettävissä, kuten Jeesus sanoo. Lapsen voi kuitenkin varustaa kohtaamaan ne ja pysymään pystyssä siinä taistelussa, joka on jokaisen kilvoittelevan kristityn osa.
Ei lasta siis pidä säilyttää pumpulilla vuoratussa tynnyrissä. Hänenkin on kerran astuttava vastuunsa kantavana aikuisena pahaan ja vaikeaan maailmaan. Mutta hänet on saatettava siihen mukana kulkien ja häntä tarvittaessa sylissä kantaen. Isän ja äidin pitää auttaa lapsi aikuisuuden alkuun omalla opetuksellaan ja esimerkillään, lasta tukien, auttaen, vahvistaen ja varsinkin armahtaen.
7.
Tosin joskus lapsella ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin yrittää yksin ja ennen aikojaan selvitä aikuisuuden haasteista. Kaikilla ei ole isää eikä äitiä eikä muitakaan turvallisia aikuisia tukenaan. Useimmiten vaihtoehto on kuitenkin olemassa. Se olemme me, vanhemmat ja kasvattajat. Ja sen tähden myös meitä koskee Jeesuksen vakava varoitus: ”Voi maailmaa pahennusten tähden, sillä pahennukset kumminkin tulevat! Voi kuitenkin sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee!”
Meistä jokainen ymmärtää, kuinka kauheaa on, jos oma isä tai oma äiti ruumiillisesti tai henkisesti pahoinpitelee omaa lastaan. Mutta kaikkein kauheinta on, jos me kasvattajat tavalla tai toisella vieroitamme lapsemme siitä uskosta Herraan, johon heidät on pyhässä kasteessa liitetty.
Toisaalta sekin on selvää, että ne pahennukset, joista Jeesus puhuu, tulevat joka tapauksessa ja käyvät perheen ja seurakunnan ulkopuolelta käsin lapsen kimppuun koettaen tuhota tämän elämän ja uskon. Silti Jeesuksen varoitus koskee myös meitä, lasten vanhempia, kummeja, isovanhempia ja myös seurakunnan pastoria. Katsokaamme siis, ettemme vain jätä lapsiamme yksin tämän maailman kiusausten keskellä! Sillä ei vain tekeminen, vaan myös tekemättä jättäminen voi olla syntiä.
Voi siis meitä, jos kieltäydymme kulkemasta hoitoomme uskottujen lasten rinnalla heitä suojellen ja auttaen! Voi meitä, jos jätämme vastaamatta heidän kysymyksiinsä ja kuuntelematta heidän ahdistustaan silloin, kun meitä kaikkein kipeimmin tarvittaisiin! Voi meitä, jos hylkäämme lapsemme heidän etsiessään meitä, kun he kapinoivat meitä vastaan oman nuoruutensa kaaoksen keskellä! Sillä näin joutuu Jeesus silloin sanomaan ehkä myös meistä: ”Mutta joka pahentaa yhden näistä pienimmistä, jotka uskovat minun päälleni, parempi hänen olis, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen.”
8.
Ei siis tarvitse olla pedofiili, ei viinatrokari eikä huumekauppias ansaitakseen kaulaansa myllynkiven ja loppusijoituspaikan meren pohjasta. Riittää, että heittää oman lapsensa mereen ja käskee tämän opetella omin päin uimaan. Riittää, että silloin, kun meitä, aikuisia, kipeimmin tarvittaisiin, hylkäämme keskeneräisen sisimmän myllerrysten keskelle ne pienet, joista Jumala on antanut vastuun kannettavaksemme.
Onneksi Jumalan armo Jeesuksessa Kristuksessa riittää myös meille, jotka itse aikuisiksi kasvaneina entisinä lapsina joudumme tunnustamaan, että olemme tässäkin asiassa tehneet paljon syntiä ajatuksin, sanoin, teoin ja varsinkin laiminlyönnein. Usein se on johtunut siitä, että olemme itse aikoinamme jääneet vaille sitä, minkä Jumala olisi halunnut meille lapsuudessamme antaa. Se ei tosin poista syyllisyyttämme, mutta se selittää, miksi emme parhaamme yrittäessämmekään ole onnistuneet siinä, minkä puutteen näemme helposti toisissa, ehkä omissa vanhemmissamme, ehkä lähiympäristön muissa aikuisissa, mutta emme itsessämme. Se kertoo meille jotakin perisynnin hirveästä todellisuudesta, mutta ajaa meitä myös anteeksiantamuksen armon lähteille.
Sillä myös vanhemmuuden synnit voi saada anteeksi ja myös saa, nekin, jotka kyllä tunnustaa, mutta joiden syvyyttä ei näe tai ei uskalla nähdä. Sillä ei ole juuri kipeämpää asiaa kuin nähdä omat rikkomukset omia lapsiaan kohtaan.
Eiväthän lapsetkaan uskalla nähdä niitä. Jokainen haluaisi uskoa omien vanhempiensa olleen parhaat vanhemmat itselleen. Ja kuitenkin Herralla Jeesuksella oli myös näissä asioissa valtavasti sovitettavaa meidänkin puolestamme. Onneksi Hän teki sen, teki täydellisesti. Hän sovitti myös meidän, vanhempien, laiminlyönnit. Saamme uskoa nämäkin synnit Hänen uhrinsa tähden anteeksi. Saamme varmasti!
9.
Ja voi olla myös niin, että meistä huolimatta pahin tai oikeastaan varsinainen pahennus on kulkenut lastemme ohi heitä lainkaan vahingoittamatta. ”Mutta joka pahentaa yhden näistä pienimmistä, jotka uskovat minun päälleni”, sanoo Jeesus, ennen kuin Hän puhuu mitään myllynkivistä. Niinpä mekin olemme saattaneet laiminlyönneistämme huolimatta nähdä lastemme pysyvän kasteen armossa ja seurakunnan jäseninä tai saaneet iloita heidän paluustaan Jumalan perheväen pariin maailmassa vietettyjen vuosien jälkeen.
Sillä vaikka olemme kasvattajina monessa epäonnistuneet, omat syntimme ja puutteemme ovat vieneet meitä polvilleen Jumalan eteen ja auttaneet lapsiammekin esimerkillä aikuisesta, joka tarvitsee Jumalan armoa ja apua elämän haasteiden edessä. Olemme kaikessa avuttomuudessammekin osanneet tuoda lapsiamme Jumalan eteen ja seurakunnan syliin emmekä estäneet heitä uskomasta Jeesukseen. Ja nyt saamme kyynelsilmin kiittää Jumalaa siitä, että synneistämme huolimatta lapsemme säilyttävät uskonsa tai palaavat parannuksessa siihen.
Eikä meidän rakkautemme heitä kohtaan eikä Sanan kylvö kotona, ei yksikään kirkkoreissu eikä seuramatka ole mennyt hukkaan silloinkaan, kun näemme aikuisen lapsemme kaikesta huolimatta kulkevan kaukana Elämän Tiestä. Ehkä emme itse tässä ajassa pääse koskaan näkemään, kuinka Siemen sittenkin itää ja kasvattaa kypsän tähkän. Saamme silti Sanan voimaan uskoen jättää lapsemme Jumalan haltuun. Me olemme tehneet sen, minkä voimme. Se ei ole paljon, mutta enempään emme pysty. Ja sen, mikä on jäänyt tekemättä – sen me saamme Kristuksen tähden anteeksi.
10.
Ja onneksi lastemme suojana ovat myös pyhät enkelit. Onneksi on näkymätön maailma, josta tiede ei kerro ja josta aistimmekaan eivät osaa sanoa mitään, paitsi silloin, kun se murtautuu meidän maailmaamme, silloin, kun sanotaan: ”Näin enkelin.”
Jumalan luomakunnan näkymätön ulottuvuus on varmasti yhtä moninainen tai vieläkin runsaampi kuin tämä, jonka me näemme, kuulemme ja tunnemme. Sillä tavoin sekä näkyvä että näkymätön luomakunta heijastelee kuvan tavoin Jumalan ykseyden Kolminaisuutta. Se on ykseyyttä ja yhtenäisyyttä, joka ei sulje moninaisuutta ulkopuolelleen.
Jumalaa itseään me emme kuitenkaan luomakunnan peilissä näe, emme toinen toisissamme emmekä myöskään enkelien joukossa. Parhaimmillaan näemme jotakin Jumalan kuvasta, mutta emme Häntä itseään Hänen pyhyydessään ja kirkkaudessaan.
Jumala ei asu maan päällä eikä tähtien takana. Ei Hän asu myöskään näkymättömässä luomakunnassa. Sillä vaikka Jumala on kaikkialla ja täyttää kaiken, Hän ei silti ole missään.
Jumala ei ole meidän määriteltävissämme eikä paikallistettavissamme, paitsi siellä, missä Hän itse määrittelee ja paikallistaa itsensä. Sen Hän on tehnyt ja tekee yhä Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Jumalan ikuinen Sana on tullu Isän kirkkaudesta meidän luotuun ja langenneeseen maailmaamme. Jeesuksessa Kristuksessa Jumala on sitoutunut meidän ihmisyyteemme ja myös aikaan ja paikkaan, jossa elämme.
Sen tähden löydämme Jumalan Isänämme vain sieltä, mistä löydämme Hänen Poikansa omana Vapahtajanamme. Ja Hänet me löydämme Sanasta ja sakramenteista. Niissä Hän on puhuen ja toimien läsnä meidän näkyvässä ja kuuluvassa maailmaamme. Armonvälineistä ja seurakunnan keskeltä löydämme Hänet, joka on uskossa luonamme ja kulkee rinnallamme meitä, Jumalan lapsia, pahan maailman keskellä aikuisuuteen saattaen.
Tähän tehtävään Jumala käyttää myös pyhiä enkeleitä. Enkelit ovat Hänen palvelijoitaan ja käskynsä täyttäjiä, joita emme yleensä näe. Mutta ilmestyessäänkin oikeat kirkastavat Kristusta ja viittaavat Häneen, niin kuin esimerkiksi pyhänä yönä Betlehemissä ja Jerusalemin tyhjällä haudalla tapahtui.
11.
Lopuksi pari sanaa autoista.
Automme voi kertoa paljon meistä itsestämme ja myös siitä, mihin uskomme ja turvaudumme. Joku esimerkiksi ripustaa autonsa peruutuspeiliin karvanopat. Ehkä niiden ajatellaan tuovan onnea liikenteen arpapelissä. Mutta eihän se pidä paikkaansa. Eivät meitä mitkään taikakalut pelasta.
Auton peilissä voi kuitenkin riippua myös enkelin kuva. Mitä se julistaa? Vai onko sekin amuletti?
Meidän auton peilissä ei riipu mitään. Oikeanpuoleisen häikäisysuojan ympärille on kuitenkin kiedottu ketju, joka päättyy krusifiksiin, ristiinnaulitun Herran Jeesuksen kuvaan.
Sekään ei ole amuletti, niin kuin ei välttämättä myöskään enkeliriipus. Kumpikin voi olla vain muistuttamassa siitä, mikä on tärkeää ja missä on meidän turvamme. Mutta silloin järjestys on tämä: ensin on ristiinnaulittu Herra Jeesus Kristus, ja sitten vasta enkelit, jotka ovat Hänen palveluksessaan meitä auttamassa ja suojelemassa ja joskus myös Jumalan ilmoituksen välikappaleina.
Toistan siis vielä: ollakseen oikeita, enkelien tulee ilmestyessään olla aina johtamassa meitä Jeesuksen luo, jotta turvautuisimme yksin Häneen ja huutaisimme avuksemme ainoastaan ainoaa Jumalaa myös lastemme hätä silmiemme edessä. Oikeat enkelit ovat sen Jumalan palveluksessa, jonka opimme tuntemaan ristiinnaulitussa ja ylösnousseessa Vapahtajassa. Muiden enkelien perään meidän ei pidä kysellä. Herra Jeesus osaa kyllä neuvomattakin lähettää oikeat palvelijat ja lähettiläänsä sinne, missä me heitä eniten tarvitsemme, me ja meidän lapsemme. Riittää, että pyydämme sitä Häneltä. Aamen.