1.
Tätä oli kauan valmisteltu. Tähän oli kauan valmistauduttu.
Isä ja äiti olivat lähdössä kahdestaan ulkomaille. Niin ei ollut tapahtunut yli kuuteentoista vuoteen. Yhdessä koko perhe oli kyllä paljonkin reissannut. Silloin tällöin entinen nuoripari oli myös voinut hetkeksi siirtyä aikaan ennen lapsia, kun isovanhemmat olivat ottaneet heidän jälkikasvunsa pariksi yöksi luokseen.
Se oli tehnyt hyvää, vaikka jo toisena päivänä alkoi tulla lapsia ikävä. Oli riemullista palata takaisin ja nähdä, että mummulassa oli pärjätty hyvin – mutta silti vastaanotto muistutti jonkinlaista intiaanitanssin ja sirkustemppujen sekoitusta. Voi sitä halaamista ja suukottamista ja kertomuksia siitä, mitä sillä välin oli isovanhempien kanssa tehty ja toimitettu!
2.
Nyt oltiin toisenlaisen tilanteen edessä. Isällä oli edessään pitkä työmatka, ja äiti oli lähdössä mukaan. Sillä olivathan lapset jo isoja: esikoinen kuudentoista ja nuorimmainen kymmenen. Kyllä he runsaan viikon pärjäisivät keskenään.
Jääkaapissa oli ruokaa, ja kaupasta saisi lisää. Läksynsä lapset hoitivat muutenkin omin päin, ja harrastuksiin pääsisi pyörällä kuten tähänkin asti. Ja jos oikein kauhea ikävä yllättäisi tai pitäisi kysyä jotakin, isä ja äiti vastaisivat tekstariin. Hätäpaikan tullen heille voisi myös soittaa.
Ja jottei mitään jäisi sattuman varaan, äiti oli kirjannut paperille tärkeimmät muistettavat asiat. Käteistäkin jätettiin piirongin laatikkoon. Lisäksi sovittiin yhdessä, että kaverit saisivat kyllä poiketa käymään, mutta yöksi mentäisiin kotiin. Erityisesti isä painotti, ettei mitään bileitä järjestettäisi. Eihän niitä muutenkaan ollut tapana pitää, paitsi silloin, kun juhlista oli yhdessä sovittu ja myös isä tai äiti oli kotona.
3.
Lopuksi tapahtui juhlallinen ”virananto”. Isä jätti vastuun nelilapsisesta perheestä ja yhteisestä, kauniista kodista esikoiselle, kuusitoistavuotiaalle Pekalle. ”Pekka on nyt minun edustajani tässä talossa. Hänen virkanaan on katsoa, että Pauli, Maria ja Juhani ovat ehtoolla kotona ja että ovi on lukossa, kun mennään nukkumaan – ja että myös mennään nukkumaan. Pekkaa pitää totella, kun hän sanoo, että ’nyt pää tyynyyn’ ja nousta reippaasti aamulla, kun hän tulee ja sanoo: ’Ylös, laiskurit’.”
Tärkein tehtävä Pekalle annettiin, kun isä ojensi hänelle Raamatun ja hartauskirjan, joiden lukeminen ennen nukkumaan menoa oli perheen pään tehtävä. ”Sinä, Pekka, olet nyt vastuussa siitä, että elätte tämänkin viikon niin kuin kristityt ja siunaatte itsenne ehtoolla.”
Äiti puolestaan antoi koko lasten joukolle ohjeet viikon ruokakomennosta. Ja vaikka Pekalla oli kokonaisvastuu sisaruksistaan, kaikkien velvollisuutena oli osallistua ruoanlaittoon ja pöydän korjaamiseen ja tietysti myös siivoamiseen. Kaupassakin osaisivat kaikki käydä.
Eikä Pekka saisi pomotella nuorempiaan. Vaikka häntä oli toteltava, niin kuin isää, silti hän oli vain isoveli. Ei hänellä ollut lupa tehdä eikä käskeä mitään sellaista, mitä isä ei tekisi eikä käskisi. Ennen muuta Pekan piti hoitaa nuorempia sisaruksiaan. Se oli hänen virkansa. Niin äiti teroitti esikoiselleen taksin jo odottaessa ovella.
4.
Sinne ne menivät, isä ja äiti. Ei se ihan helppoa ollut. Nuorimmalla, Juhanilla, oli pala kurkussa. Hyvin hän silti tilanteen kesti. Pekka puolestaan tunsi itsensä kaksi vuotta vanhemmaksi ja kymmenen senttiä pidemmäksi, eikä Paulista eikä Mariastakaan tuntunut pahalta uusi tilanne, joka heillä oli edessään.
Sillä kaikki oli hyvin. Jokaisella oli oma tehtävänsä, eikä niistä ollut mahdotonta selviytyä. Oli kyllä vähän ikävä isää ja äitiä, muttei muuten mitään hätää. Viikon ja parin päivän päästä poikkeustila päättyisi. Sitten saataisiin taas olla vain lapsia ilman vastuuta, jonka kantaminen tuntui myös pienen Juhanin harteilla.
Pekka hoiti kyllä virkansa hienosti – ensimmäiset pari päivää. Nuoremmat lapset puolestaan suostuivat siihen asemaan, joka heille oli annettu. Ruoka laitettiin yhdessä, ja tiskeistäkin huolehdittiin talkoovoimin. Läksyt tulivat tehdyiksi, ja iltaisin mentiin ihmisten ajoissa nukkumaan – ensimmäiset pari päivää.
Sitten kuri alkoi höltyä. Pekka tosin teroitti, että viimeistään lauantaina pitäisi kodin olla tip top. Nyt kumminkin tiskit alkoivat vallata jo työpöytääkin tiskipöydän lisäksi ja keittiön lattia näyttää osin sellaiselta, ettei sille oikein sukat jalassa olisi juljennut astua. Pitsalaatikkoja alkoi ilmestyä sinne ja tänne ja varsinkin telkkarin ääreen. Sänkyjen petaaminen jäi.
5.
Sitten tuli torstai ja puhelinsoitto rapakon toiselta puolelta. Siellä oli äiti. Oli käynyt niin, että ennalta varattu paluulento oli peruuntunut paikallisen lakon tähden. Nyt ei tiedetty, koska isä ja äiti pääsisivät takaisin kotiin. Siihen voisi mennä pitkäkin aika.
Äiti oli vähän hädissään. Pekka, joka vastasi puhelimeen, tuumasi kuitenkin, ettei tilanne ollut mitenkään erityisen vaikea. Rahaa oli vielä runsaasti piirongin laatikossa. Ja muutenkin he kyllä selviäisivät vaikka toisenkin viikon keskenään.
Silti Juhanille tuli poru, ja Mariankin huuli väpätti Pekan suljettua puhelimen. He olisivat toivoneet jo isää ja äitiä takaisin Sillä aluksi oli ollut hauskaa olla keskenään, kun isä ja äiti eivät olleet koko ajan määräilemässä, mitä sai tehdä, mitä ei. Mutta komentaja heillä nytkin oli, isoveli Pekka – ja hänen komennossaan nuoremmat sisarukset olivat alkaneet tuntea olonsa turvattomaksi.
Se tapa, jolla Pekka hoiti hänelle uskottua virkaa, ei vastannut sitä, mitä äiti oli hänelle lähtiessä muistuttanut. Sen sijaan, että Pekka olisi huolehtinut sisaruksistaan, hän jakoi näille entistä enemmän erilaisia tehtäviä panematta itse tikkua ristiin niiden hoitamiseksi. Asemaansa vedoten ja vahvimpana joukosta hän sai nuoremmat sisarukset palvelemaan itseään.
Varsinkin iltaisin lapsilla oli turvaton olo, sillä myös iltahartaudet olivat unohtuneet maanantain jälkeen. Muut lapset siunasivat itsensä omin päin, mutta Pekan hartaudenharjoituksesta ei ollut tietoa. Hän istui tietokoneensa ruudun ääressä vielä reilusti puolenyön jälkeen, kuten Juhani huomasi kerran, kun hänelle ei taaskaan tahtonut tulla uni. Pekkaa hän ei silti uskaltanut häiritä.
6.
Sitten koitti lauantai, sen sunnuntain aatto, jona isän ja äidin oli alun perin pitänyt tulla kotiin. Pekalla oli tänäänkin kavereita kylässä, kuten jo monena iltana ja myöhään yöhön asti. Ja kun koulusta oli vapaata, kaverit tulivat jo iltapäivällä.
Porukalla avattiin piirongin laatikko ja lähdettiin kauppaan. Jääkaappi olikin jo melkein tyhjä. Mutta kaupasta ei tuotu vain leipää ja perunoita eikä edes pelkkiä perunalastuja, pitsaa ja kokista lauantaiehtoon juhlistamiseksi. Mukana oli myös toisenlainen, kilisevä kassi.
Nyt Juhania ja Mariaa alkoi tosissaan pelottaa. Väkeä tuli lisää ja lisää, ja osa porukasta näytti olevan jo valmiiksi pienessä maistissa. ”Söpö sisko sulla”, sanoi Pekalle joku pojankorsto, jota Maria ei ollut ennen nähnyt ja joka katsoi häntä sillä tavoin, että Maria katsoi parhaaksi mennä huoneeseensa ja laittaa sen oven visusti kiinni.
Meteli alakerrassa yltyi. Mariaa pelotti, ja Juhani itki huoneessaan. Pauli puolestaan, vain kaksi vuotta veljeään nuorempana, uskalsi kaikesta huolimatta tarkkailla tapahtumia. Hän huomasi, että Pekka käveli kaapille, jolle vain isällä oli lupa mennä. Takaisin tullessaan hänellä oli kädessään kallis konjakkipullo ja sikarilaatikko, jonka isä oli joskus saanut lahjaksi ja joka oli jäänyt polttamatta, kun isä ei ollut tupakkamiehiä.
Eikä yläkertaan leijunut pelkästään sikarin savua, kun kadulle pysähtyi yllättäen taksi. Alakerran remuava seurue ei sitä huomannut, mutta Pauli näki valot. Kello oli puoli kaksi yöllä.
7.
Loput arvaattekin. Taksissa olivat isä ja äiti. He olivat saaneet kotimaan lennon toiselta lentokentältä ja vielä päivää suunniteltua aikaisemmin. He ajattelivat yllättää lapset tulemalla etuajassa kotiin.
Nyt he jo kolistelivat eteisessä. Avainta ei tarvittu sisälle pääsemiseen. Ulko-ovi oli sepposen selällään, ja oven pielessä oksennusta.
Seuraavaksi paikalle tulivat poliisit. Muuten ei taloa olisi saatu tyhjäksi. Myöhemmin juttua puitiin raastuvassa. Pekka ei joutunut vastuuseen esivallan edessä. Sitäkin vaikeampi oli kuulustelu, joka pidettiin kotona.
Pekalle kävi lopulta hyvin. Hän sekä ymmärsi että tunnusti syyllisyytensä, ja hän sai sen myös anteeksi. Kauan kyllä kesti, ennen kuin isä ja äiti jälleen luottivat esikoiseensa. Mutta nyttemmin Pekka on aikuinen mies ja itsekin jo isä, ja hyvin hän hoitaa virkaansa omassa perheessään.
8.
Entä minä? Entä me? Mehän olemme se sisarusten joukko, josta tässä kertomuksessa puhuttiin. Me olemme Jumalan perhekunta. Ja joillekin veljistä on annettu virka, joka Pekalle uskottiin, kun isä ja äiti lähtivät matkalle.
Tosin tätä virkaa ei heille ole antanut välittömästi Taivaallinen Isä. Se on kyllä Hänen määräyksensä ja asetuksensa. On Taivaallisen Isän tahto, että uskovilla, Hänen lapsillaan, on kaitsijana heidän joukostaan valittu veli.
Sitä ennen on kuitenkin valittu joku muu. Eikä Häntä valittu sisarusten joukosta eivätkä sisarukset valinneet häntä. Paremminkin Hänestä tuli yksi niistä sisaruksista, jotka Hän valitsi ja joiden Paimeneksi Isä itse välittömästi asetti Hänet.
9.
Herra Jeesus, Jumalan ikuinen Poika, joka on samaa olemusta kuin Isä, Jumala Jumalasta, valo valosta, syntynyt, ei luotu, tuli ihmiseksi Pyhän Kolminaisuuden omalla päätöksellä ja Jumalan suuresta rakkaudesta meihin. Hänessä meille, syntisille ja kuolevaisille ihmisille, tuli mahdolliseksi nähdä Jumala kasvoista kasvoihin. Isää ei kukaan ole koskaan nähnyt, mutta ainokainen Poika on Hänet ilmoittanut. Ja Hän oli ja Hän on täynnä armoa ja totuutta.
Niinpä Poika teki ja puhui kaiken ilmoittaakseen itsensä kautta Taivaallisen Isän ja oman, rikkumattoman yhteytensä Häneen. ”Isällä on oma persoonansa, Pojalla oma ja Pyhällä Hengellä oma, mutta Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen jumaluus on yksi, yhtäläinen on heidän kunniansa ja yhtä ikuinen heidän majesteettisuutensa.“ Näin meitä opettaa Athanasiuksen uskontunnustus. Isä ei ole Poika eikä Poika ole Isä, niin kuin myöskään Pyhä Henki ei korvaa Isää eikä Poikaa. Poika kuitenkin ilmoittaa teoissaan ja sanoissaan Isänsä, jota Hän edustaa ihmiseksi tulleena, mutta silti jumaluutensa säilyttäen niille, jotka Hän kutsuu seuraajikseen. Kristuksen kautta Isän armokasvot loistavat Kirkolle siinä Pyhän Hengen lämpimässä valossa, joka ympäröi Häntä lähtien Isästä ja Pojasta jumalallisena, persoonallisena Rakkautena, jota ”yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan”.
10.
Ja näin Kolmiyhteinen Jumala yhä toimii ja tekee parissamme. Kristuksessa, Pojassa, me näemme Pyhän Hengen valossa Jumalan, jota syntinen ei muuten voi pelastuksekseen kohdata. Jeesuksessa me näemme armollisen Jumalan, sillä Hänessä, Sanassa, joka tuli lihaksi, ja Jumalassa, joka on myös tosi ihminen, Isä näkee meidät ristillä sovitetussa ihmisyydessämme.
Tapahtui autuas vaihtokauppa. ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme.” (Joh. 1:14) Jeesus otti osakseen meidän ihmisyytemme, ilman syntiä, mutta meidän tähtemme syntiseksi luettuna. Hän sovitti kaikki syntimme ristillä. Nyt Hän edustaa sovitettua ihmiskuntaa Isän edessä. Sen tähden Hänessä Isä voi katsoa meitä rakkaina lapsinaan, niin kuin Hän ristillä näki meidän syntimme pyhän Poikansa yllä.
Voi siis Jumalan ihmeellistä rakkautta! Hän valmisti itsessään poispääsyn tilanteesta, johon synti oli meidät heittänyt. Hän, ääretön pyhyys, otti vastaan oman Poikansa täydellisen rakkauden uhrin rangaistuksena meidän synneistämme.
11.
Eikä kuolema sanonut viimeistä sanaa Golgatan kummulla. Ei se voinut sanoa. Kuolema itse sai kuolettavan iskun, kun Jeesus Kristus, Jumalan Poika ja meidän Vapahtajamme, nousi kuolleista ja lopulta kohosi taivaan kirkkauteen luvaten kerran palata kunniassa luoksemme viedäkseen meidätkin sinne, missä Hän nyt on. Ja vaikka Hän on Isän oikealla puolella täyttäen taivaat ja maat eikä kuitenkaan ole missään, Hän lupasi edelleen myös olla kanssamme joka päivä, muttei enää samalla tavalla kuin ennen, vaan salatusti, sanaan ja sakramentteihin kätkettynä ja uskossa läsnä ollen.
Niin Hän on nytkin luonamme, täällä sisarustensa kodissa. Ja jotta me uskoisimme sen ja eläisimme uskostamme, Jeesus asetti Kirkkoonsa paimenen viran. Jotta me uskoisimme näkevämme Hänessä Isän rakastavaan sydämeen, Pyhä Henki antoi Kirkolle apostolit ja paimenet, opettajat ja kaitsijat, joiden tehtävänä on edustaa Sanaa julistaen ja sakramentteja toimittaen Jumalan Poikaa, Jeesusta Kristusta, joka on yhtä aikaa poissa ja mitä väkevimmin läsnä.
Niin kuin Jeesus Poikana edusti ja edustaa Isää, jota emme voi nähdä, samoin myös minun virkani Jumalan lasten joukosta paimeneksi kutsuttuna veljenä on edustaa Poikaa, kirkastaa Kristusta ja Hänen kauttaan Isää sanassa, jota saarnaan, ja sakramenteissa, joita toimitan. Niin kuin Jeesus Isän ainosyntyisenä, ikuisena Poikana omaksumassaan ihmisyydessä edustaa Jumalaa, niin minä inhimillisen paimenen virassa edustan Hänen alennuksensa tilaa ja sitä ihmisyyttä, jonka jaan Hänen kanssaan – minä syntisenä, Hän ilman syntiä, mutta silti ihmisyydessämme toistemme veljinä.
12.
Voi siis minua, jos olen niin kuin alun kertomuksen Pekka! Voi minua, jos alan paimentaa itseäni lauman sijasta ja syödä yksin siitä, millä pitäisi ruokkia nälkäiset lampaat! Sillä vaikka tiedämme, että aika on lyhyt, se voi tuntua pitkältä. Saatamme ajatella, että ”Herramme tulo viipyy”. Tuumimme, että ”viis siitä, mitä minulle sanottiin, kun minut asetettiin tähän virkaan ja mitä siinä lupasin; tässä on vielä aikaa viettää mukavaa elämää ja bilettääkin; syökäämme siis ja juokaamme, vaikkemme vielä huomenna kuolisikaan”.
Kertomuksemme Pekka sai vielä anteeksi ja toisen mahdollisuuden. Kun Jeesus kerran palaa, silloin ei parannukseen ole enää aikaa. Voi siis meitä, joille on annettu papin virka, jos Herra palatessaan löytää paimenet juovuksissa ja lauman nälkään kuolemaisillaan!
13.
Tosin ei sekään ole Jumalan tarkoitus, että me, joille on annettu ”Pekan virka”, tai myöskään te, minun sisareni ja veljeni, että me, jotka Jumalan lapsina malttamattomina odotamme Herramme paluuta, että viettäisimme odotuksen ajan väärällä tavalla peläten tai murheeseen nääntyen. Ei Herra meiltä kiellä niitä hyviä ja kauniita asioita, joita Hän runsaasti jakaa meille. Hänen piironkinsa laatikossa on kyllin rahaa ja jääkaapissa tarpeeksi syötävää, jotta jaksaisimme odottaa ja jotta odotusaikammekin olisi iloista ja onnellista. Me olemme lapsia emmekä orjia! Sitä emme saa koskaan unohtaa.
Mutta jos emme ollenkaan odota, että Jeesus ylipäätään tulee takaisin; jos ajattelemme, ettei Hän tule enää koskaan; jos vähät välitämme siitä, että meitä ei ole asetettu virkaan itseämme varten ja alamme herroina hallita niitä, jotka on annettu vastuullemme; jos alamme syödä sitä pääomaa, joka on tarkoitettu seurakunnan hoitamiseksi ja rakentamiseksi aina siihen päivään asti, jolloin meiltä kysytään, mitä teimme meille uskotuilla varoilla; jos alamme mässäillä ja juopotella ja lyödä muita palvelijoita ja laiminlyödä Jumalan lapsia Hänen seurakunnassaan – voi silloin meitä, paimenia, kun tilinteon hetki odottamatta ja yllättäen koittaa. Voi silloin myös seurakuntaa, joka on jäänyt ilman ruokaa ja juomaa ja epätoivoissaan menettänyt uskonsa ja lopulta liittynyt siihen remuavaan sakkiin, joka alakerrassa riehuu ryvettäen kastepukunsa ja papinalbansa likaan ja saastaan!
Sen tähden, rakkaat sisaret ja veljet: pidetään kiinni niistä sanoista ja asetuksista, joilla Herra Jeesus siunasi ja hyvästeli meidät ja joissa Hän on kuin onkin meidän luonamme, ei siis vain kaukaisen taivaan kirkkaudessa, vaan myös täällä alhaalla. Valvotaan uskossa! Pidetään kiinni Hänestä, tarraudutaan ja suorastaan liimaudutaan Pyhässä Hengessä Häneen aralla omallatunnolla, mutta vahvasti uskoen syntien anteeksiantamukseen! Ja ojennetaan myös kätemme toinen toisillemme ja yhdessä, seurakuntana, niillekin ja juuri niille, jotka eivät vielä tunne Herraa eivätkä Hänen rakkauttaan – että maailma näkisi Hänen lävistetyt kätensä ja uskoisi ja pelastuisi. Aamen.