Pitkäperjantai, Matt. 27:33-54, Martti Vaahtoranta

1.
Oli heinäkuu pian viisitoista vuotta sitten. Olimme tulossa isäni veneellä Ahvenanmaalta kotiin. Isä oli kippari, minä kokki. Miehistönä olivat meidän kaksi poikaa ja heidän serkkunsa.
Seksmiilarilla, Uudenkaupungin edustalla, aurinko paistoi, ja vastaan tuli purjeveneitä hiljaisessa tuulessa laiskasti harakkaa seilaten. Kun tultiin Putsaaren aukolle, hääräsin jotakin pentterin ääressä. Taisi olla tiskin aika. Isä oli ruorissa, ja pojat varmaan pelasivat akterkajuutassa. Tunnelma oli leppoisa ja raukea. Oli suviloma ja „miesten reissu“ lopuillaan. Pian oltaisiin kotirannassa ja päästäisiin saunaan.
2.
Vastaan tuli taas muuan seilipaatti. Tunsimme sen. Ruorissa seisoi tuttu pastori ja kokenut purjehtija. Morjestettiin iloisesti puolin ja toisin.
Minä katselin vielä virkaveljeni veneen perään, kun isä, täysin ennalta varoittamatta, huudahti ruorimiehen paikalta: „Nyt äkkiä luukut kiinni!“ Ja tuskin ne oli suljettu, kun alkoi se, minkä isä oli taivaalla nähnyt lähestyvän.
Jouduimme trombin, pienen pyörremyrskyn kouriin. Niitä oli siihen aikaan Suomessakin liikkeellä. Jostakin päin maista se tuli vähän ennen Lyökin luotsitupaa. Ja hetkessä kaikki oli toisin.
Vaikka meillä ei ollut seilejä ylhäällä, vene kallistui reippaasti paapuuriin. Tuuli piiskasi vettä vaakasuorassa merenpintaa pitkin. En tiedä, tuliko sitä myös taivaalta vai lensikö vain merivesi. Ja vaikka luukut olivat kiinni, tuulenpuolen ovenraosta suihkusi vettä sisälle.
Näin sivusilmällä ystävämme paatin häviävän jonnekin vesisumuun. Pojat komensin pukemaan pelastusliivit päälle. Se tarkoitti, että piti varautua pahimpaan.
Vaikka ranta oli lähellä, mitään ei nähty. Eikä paatti totellut enää kunnolla ruoria. Kun kysyin isältä, auttaisiko, jos nostaisi koneen kierroksia, hän sanoi, että se oli jo tehty, mutta ilman vaikutusta.
3.
En tiedä, kuinka kauan tilanne kesti. Voi olla, että vain kymmenen minuuttia, tai ehkä sittenkin kaksikymmentä. Tai viisi.
Aika menetti merkityksensä. Se pysähtyi. Oli vain „nyt“.
Kaikkein kummallisinta kuitenkin oli hiljaisuus. Todellisuudessa myrsky vinkui ja ulvoi ulkona ja jo muutenkin kovaääninen dieselmoottori jyrisi isoilla kierroksilla turkin alla. Mutta minun mielikuvissani veneessä oli täysin hiljaista.
Sitten kaikki oli ohi. Vene ei kaatunut. Näkyvyys palasi. Suureksi helpotukseksemme näimme myös ystävämme veneen olevan pystyssä. Jälkeenpäin kuulimme sen maanneen jonkin aikaa aivan kyljellään. Mutta vene ja kippari kestivät.
Meiltä tuuli oli vääntänyt lipputangon vinoon ja heittänyt jollan paatin perässä väärinpuolin. Oikaisin lipputangon, vedin jollan liki ja kiskoin sen ylös, kaasin sen tyhjäksi ja laskin takaisin mereen. Sitten jaoin miehistölle kylmää jogurttia. Ainakin minun suutani kuivasi.
Vielä samana ehtoona kotorannassa salamoi niin, etten ole sellaista ukkosta monta kertaa kokenut, en ennen sitä enkä sen jälkeen. Mutta me pääsimme ehjin nahoin kotiin.
4.
Miksi kerron tällaisia lomamuistoja nyt, huhtikuisena Pitkänäperjantaina? Kerron niistä sen hiljaisuuden tähden, joka silloin vallitsi. Todellisuudessa kaikki tuhon voimat näyttivät olevan valloillaan, kun pojat pukivat pelastusliivejä ylleen ja kun ystävämme vene hävisi näkyvistä. Mutta silti oli hiljaista, aivan hiljaista.
Luulen, että moni sodan käynyt on jakanut kanssani tämän kokemuksen, mutta varmasti vielä paljon voimakkaammin. Niin ovat saattaneet kokea myös ne koptikristityt, joiden julmat teloitusvideot vähän aikaa sitten levisivät internetissä. Ehkä heidänkin aikansa tuntui pysähtyvän, ja syvä hiljaisuus peitti alleen heidän kiduttajiensa huudot. Jeesuksen nimi huulillaan he saivat jättää tämän maailman, nämä nykyajan kristityt marttyyrit.
5.
Myös Golgatalla oli varmasti hirvittävä meteli.
Se oli pieni kumpare Jerusalemin muurien ulkopuolella, mutta silti lähellä kaupunkia. Missään syrjässä tai piilossa se ei ollut.
Muistan lukeneeni, että roomalaiset ristiinnaulitsivat orjia, merirosvoja ja muuta väkeä, joka ei heidän mielestään ansainnut parempaa kuolemaa, ainakin teiden varsille. Sen tähden on todennäköistä, ettei Jeesuksenkaan ristiinnaulitsemista yritetty piilotella eikä peitellä. Päinvastoin: kaikkien piti nähdä, mitä tapahtuu sille, joka uhmaa keisarin valtaa, niin kuin Jeesuksen tulkittiin tekevän. Syyn Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen piti olla kaikkien luettavissa siitä kyltistä, jossa se oli kirjoitettuna paikallisella ja kahdella sen ajan Rooman valtakielellä: „Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.“
Koska oltiin valmistautumassa pääsiäisen viettoon, ohikulkijoita riitti. Golgatan kohdalla kulkijat joko katsoivat muualle tai vilkaistuaan hirveää näytelmää kurtistivat kulmiaan tai jäivät pariksi minuutiksi katselemaan sitä. Sitten he pudistivat päätään ja jatkoivat matkaansa.
Aina kuitenkin löytyy myös niitä, joilla on tarve häväistä häväistyä. Niin nytkin. „Sinä joka maahan jaotat Jumalan templin ja kolmena päivänä sen rakennat, auta itsiäs! Jos olet Jumalan Poika, niin astu alas rististä!” Näin he huusivat.
Paikalla oli myös ylipappeja, kirjanoppineita ja kansan vanhimpia. He halusivat juhlia voittoaan ja varmistua siitä, että Nasaretin Jeesus, joka oli asettanut heidän viisautensa ja hurskautensa kyseenalaiseksi, varmasti kuolisi. Vielä kerran he purkivat vihaansa pilkaten ja huutaen:
”Muita hän on auttanut, itsiänsä ei hän voi auttaa. Jos hän on Israelin kuningas, niin astukaan nyt alas rististä, niin me uskomme häneen. Hän turvasi Jumalaan: päästäköön nyt hänen, jos hän mielistyy häneen. Sillä hän sanoi: ’Jumalan Poika minä olen’.”
6.
Lisäksi Golgatalla oli paljon sitä kansaa, joka oli seurannut Jeesusta kaupungista alkaen aina sinne asti. Yksin ei Jeesus raskasta, viimeistä matkaansa kulkenut, vaikka hän sisäisesti olikin aivan yksin ja kaikkien hylkäämä. Ei vain Simon Kyreneläinen auttanut Häntä ristin kantamisessa, vaan myös näin kirjoittaa P. Luukas: „Ja häntä seurasi suuri joukko kansaa, myös naisia, jotka valittivat ja itkivät häntä.“ (Luuk. 23:27)
En myöskään usko, että itku ja valitus päättyivät Golgatalle saavuttaessa. JSiellä olivat myös sotilaat huutoineen ja pilkkapuheineen. Vasarat paukkuivat naulojen painuessa tuomittujen käsiin ja jalkoihin, mutta pauke peittyi ristiinnaulittavien hirveän tuskanhuudon alle.
7.
Golgatalla ei siis ollut hiljaista. Siellä oli helvetillinen meteli sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Siellä olivat kaikki pahan voimat valloillaan.
Eikä paluuta ollut. Ei ollut pelastusliivejä, jotka pukea päälle siinä toivossa, että tässä vielä hyvin käy. Ristiinnaulittavat tiesivät, että he tulisivat kohta kärsimään äärimmäisen tuskallisen kuoleman. Kivut olivat jo nyt kauheita, mutta ne tulisivat vielä pahenemaan. Ja sen jälkeen tulisi loppu.
Sen tiesivät myös Jeesuksen läheiset, opetuslapset ja omaiset, jotka seurasivat tapahtumia, kuka lähempää, kuka vähän kauempaa. He tiesivät, että kaikki se, mihin oli uskottu viimeiset vuodet, menisi murskaksi yhdessä heille rakkaista rakkaimman Jeesuksen kanssa. Syvin tuska oli varmasti Marialla, jonka sydämen alla pieni Jeesus oli kasvanut ja joka yhä oli äidin sydämessä – siinä sydämessä, jonka läpi nyt survottiin miekkaa niin, että silmissä kipenöi ja sumeni.
Silti luulen, että niin Jeesusta itseään kuin Hänen läheisiäänkin ympäröi suuri hiljaisuus. Luulen, että heidänkin aikansa pysähtyi. Oli vain tämä hetki ja hiljaisuus kaiken hirvittävän, korvia ja sydäntä raastavan keskellä.
8.
Tämä sama hiljaisuus verhoaa nyt myös meitä. Elämämme voi muuten olla meteliä täynnä. Siitä pitävät ainakin lapset huolen. Eikä Pitkäperjantai enää ole mikään julkinen hiljainen päivä, vaikka kaupat ovat kiinni. Vai ovatko?
Silti myös maailman metelin keskellä olemme perimmäisistä perimmäisten asioiden äärellä. Mekin olemme Golgatalla ilman perusteettomia toiveita ja turhia kuvitelmia, vailla illuusioita, niin kuin sanotaan. Edessämme, silmiemme edessä on vain kaiken loppu ja Jumalan Pojan kuolema, mutta myös meidän oma kuolevaisuutemme. Ja meitä ympäröi se sama hiljaisuus, jonka kuulemme, kun meille kerrotaan, että sairastamme parantumatonta tautia, että lapsemme on löydetty hukkuneena rannasta, että naapuripitäjän ydinvoimala palaa tai että rajalla soditaan.
9.
Mutta on siinä hiljaisuudessa vielä jotakin enemmän. Sillä me tiedämme, ettemme ole oman kuolevaisuutemme edessä pelkkiä uhreja. Seisomme Golgatalla myös syyllisinä. Olemme syyllisiä uhreja, niin kuin ne kaksi ryöväriä, jotka ristiinnaulittiin Jeesuksen molemmille puolin.
Ja vaikka seisomme kauhuissamme ja syrjästä kaikkea katsellen, näemme itsemme ylimielisten ylipappien, kirjanoppineiden ja fariseusten joukossa ja sotilaiden hahmossa lyömässä nauloja Kristuksen ruumiiseen. Sillä niitä ovat ne pahat teot ja laiminlyönnit, joita meidän lähimmäisemme ovat meidän tähtemme joutuneet kärsimään. Kun loukkaamme, halveksimme tai laiminlyömme Jumalan kuvaksi luotuja ihmisiä, Jeesuksen pyhään ruumiiseen sattuu. Emme loukkaa Jumalaa vain halveksimalla Hänen sanaansa ja ilmoitettua tahtoaan, vaan myös kääntämällä selkämme lähimmäisen tarpeille ja hädälle.
Ihmisen häpäiseminen on Jumalan Pojan häpäisemistä. Synti luotua kohtaan on isku vasten Luojan kasvoja. Ja eniten Häneen sattuvat ne lyönnit, joilla satutamme Jeesuksen pieniä veljiä ja sisaria.
10.
Tämän kaiken, oman kuolevaisuutemme ja syyllisyytemme mykistäminä, hiljaa ja allapäin tai kauhun vaientamina seisomme Golgatan kummulla. Meidänkin silmiemme edessä musertuu toivo paremmasta, toivo rakkaudesta, joka voittaisi vihan, toivo elämästä, joka voittaisi kuoleman ja toivo anteeksiantamuksesta, joka voittaisi syyllisyyden. Vai murtuuko sittenkään?
Sillä hiljaisuus katkeaa, kun Jeesus avaa suunsa sanoakseen jotakin. Lähellä olevat höristävät korviansa. Jeesuksen ristiinnaulitsijat ja uteliaat tuijottajat eivät ymmärrä, mitä Hän sanoo. Mutta Jeesuksen seuraajille, Hänen omaisilleen ja ystävilleen ja meille, jotka myös seisomme Golgatalla, ne antavat sanat meidän hädällemme, mutta puhuvat myös jostakin muusta.
11.
”Eli, Eli, lamma sabaktani? […] Minun Jumalani, minun Jumalani, miksis minun ylenannoit?” Niin huutaa Jumalan oma Poika. Niin huutaa myös meidän hylätty sydämemme elämän taakkojen keskeltä ja kuoleman kauhu silmiemme edessä. Jeesus huutaa sen ilman omaa syytään omaan tilanteeseensa. Me taas olemme siihen syyllisiä.
Mutta sanoo Jeesus muutakin. Hän sanoo sen hiljaa, enemmän itselleen ja Isälleen kuin kaikkien kuulla. Mutta ympärillä olevat, ne, joiden korvia tämän maailman meteli ei täytä viimeisten asioiden ja kysymysten hiljaisuudessa, he kuulevat Jeesuksen sanat: „Se on täytetty!“ (Joh. 19:30)
„Isä, sinun käsiis minä annan henkeni (Luuk. 23:46),“ Jeesus huokaisee lopuksi – ja antaa henkensä. Se tehtävä, jota varten Hän tuli maailmaan ja josta enkelit silloin iloitsivat, kun Hän syntyi, on nyt täytetty. Meidän ja kaikkien ihmisten synnit on sovitettu.
Vielä Jeesus täytyy ottaa alas ristiltä ja haudata hellin käsin. Eivätkä ne, jotka jaksavat kaiken keskellä huolehtia näistäkin asioista, vielä täysin ymmärrä, mitä Jeesuksen viimeiset sanat tarkoittavat. Mutta kolmen päivän kuluttua niiden merkitys alkaa heille avautua.
Silloin mekin kuulemme uudelleen enkelten viestin. Kuulemme täyttyneenä sen sanoman, joka lupauksena soi jo Betlehemin yötaivaalla. Kuulemme sen pääsiäisen riemullisessa evankeliumissa Kolmannen päivän aamuna. Mutta jo nyt, tänä hiljaisena ja pimeänä päivänä, me turvaudumme uskossa siihen. Amen.