Pääsiäispäivä, Matt. 28:1-8, Hannu Tiainen

Pääsiäissaarna
Me olemme jatkokertomus sille, mistä juuri luimme. Evankeliumi ei ole satu muinaisuudesta. Se on alati jatkuvaa Ylösnousseen odottamista.
Golgatan jälkeisenä viikon ensimmäisen päivän aamuna tapahtui se, mikä pani odottamaan: enkeli avasi haudan, hauta oli tyhjä, annettiin lupaus Jeesuksen näkemisestä jossain.
Siitä lähtien on lähdetty odottamaan ylösnoussutta Jeesusta.
Alun alkaen useimmat Jeesuksen näkemiset liittyivät aterialla olemiseen. Viinin siunaaminen ja leivän murtaminen avasivat aterialla olleiden silmät: hei, se on Herra.
Jeesuksen näkemisessä on aina ollut jotain salaperäistä. Aistit, kuten kuulo ja näkö eivät ole olleet ensisijaisia Ylösnousseen todistamisen välineitä.
Ylösnousemusihmeen luonteen mukaisesti ensimmäinen viesti haudalla oli: tuossa on paikka, jossa hän makasi. Mutta sitten tapahtuman jatko ja ylösnousemus siirtyi pois haudalta: ’ Menkää kiireesti sanomaan hänen opetuslapsilleen: Hän on noussut kuolleista. Hän menee teidän edellänne Galileaan, siellä te näette hänet’.
Tyhjä hauta, näkemisen ja havaintojen tekemisen paikka sai jäädä sivuosaan, kun elämä ylösnousseen seurassa alkoi.
Näkeminen, kuuleminen, ymmärtäminen jäivät sivuun. Ylösnousemus oli alusta alkaen ensi sijassa sydämen asialla olemista.
Ja sitä se on yhä; sydämen uskoa, sydänten yhteyttä.
Ylösnousemus on sydämen asia. Työ, opiskelu, yhteiskunnalliset asiat ja talon rakentaminen vaativat järkeä, mutta ylösnousemus puhuttelee sydäntä ja saa sydämen tuntemaan selittämätöntä yhteyttä.
Pääsiäinen jäi elämään yhteyden kaipauksena. Jo alusta alkaen viikon ensimmäinen päivä oli ylösnousemususkon juhla. Kristillinen kirkko oli ja on olemassa vain ylösnousemusjuhlaa viettävänä yhteisönä. Siksi sunnuntaijumalanpalveluksesta ei luovuta, vaikka kirkossa käyvien määrä joskus antaisikin ajattelemisen aihetta.
Kirkko ilman ylösnousemuksen ihmeen puhuttelemaksi asettumista museoituu osaksi kulttuurihistoriaa. Kirkko ilman ehtoollisen viettämistä muistaa kyllä historiansa, mutta ei odota enää ajan rajat ylittävää yhteyttä ylösnousseen Kristuksen kanssa. Tulevan toivo on ehtoollisen lahja.
Ylösnousemusihme on samanaikaisesti pyhä ja yksinkertainen, selittämätön ja puhutteleva.
Ihminen ilman selittämätöntä on järkevä. Usko Jumalaan ei vähennä järkevästä ihmisestä mitään. Se, joka uskoo, näkee itsensä osana luomakunnan yhteyttä, jossa jokaisella on arvo sellaisena kuin on. Kukaan ei ole tekojensa summa. Jokainen on Jumalan teko.
Pääsiäisen synnyttämä uskon liike ei saanut jäädä haudalle. Se ei saanut jäädä todistelemaan kiinnostuneille, että tässä Jeesus oli, mutta ei ole enää.
Pääsäisen liikkeen tuli lähteä odottamaan Jeesuksen näkemistä jossain toisaalla. Ja niin alkoi ateriakutsuliike, kristillinen kirkko.
Tätä liikettä on usein vammauttanut se, kun on alettu laatimaan oppeja ja selityksiä ehdoksi yhteiseen pöytään asettumiselle. Kuinka paljon joudutaankaan näkemään vaivaa, että saataisiin purettua erilaisten ymmärrysten aiheuttamat raja-aidat!
Eikä aitoja ei rakenneta vain kirkon sisällä. Ihmiskunta joutuu havahtumaan jatkuvasti uusien muurien rakentamiseen.
Kristinuskon lahja maailmalle on odotus elämästä ylösnousseen seurassa, yhdessä pöydässä. Me riennämme odottamaan Kristusta, ylösnoussutta Vapahtajaa. Hänen hautansa on jossain, missä lienee. Mutta hän siunaa viinin ja murtaa leivän. Hän lahjoittaa yhteyden, joka ylittää arvioimisen ja ymmärtämisen rajat.