Olet ehkä joskus nähnyt Amerikkalaisissa tv-sarjoissa tilanteen, jossa on alkamassa oikeudenkäynti. Samalla kun tuomari saapuu saliin joku oikeuden palvelijoista ilmoittaa kuuluvalla äänellä: all rise! Ja kaikki salissa nousevat seisomaan. Se on muistutus siitä, että yhteiskunnan laki on pyhä asia. Se on asia, jonka mukaan tekojamme sopii arvioida. Nousemalla tuomarin edessä tämä lain pyhyys tunnustetaan ja tuomarin tuomiovalta. Vasta kun tuomari itse on istuutunut, voivat muutkin asettua aloilleen.
Evankeliumin kuvaus alkaa siitä, että Jeesus istuutuu tuomarinistuimelleen. Tuomari on saapunut saliin. Kaikki ihmiset seisovat hänen edessään. Kristillisen kirkon lähetystehtävä on päättynyt. Enää ei saarnata evankeliumia, ei kääntymystä. Odotetaan vain sitä, että tehdään tilit selväksi. Koko ihmiskunta on tuomiolla ja jokaisen ihmisen elämä, kaikki mitä hän on tehnyt tai jättänyt tekemättä, arvioidaan.
Tuomiosunnuntain viesti meille on se, että teoilla on seurauksia. Sillä mitä teemme, ei ole merkitystä vain yhteiskunnan lain kannalta. Joudumme vastaamaan teoistamme Jumalalle. On lopullinen raja, jossa selitykset eivät enää auta. Puhumalla ei pääse pinteestä. Viimeistään silloin on katsottava todellisuutta kohti. Vastuu lankeaa kannettavaksemme. Meidän vapautemme mitataan. Olemmeko kyenneet elämään vapautemme kanssa. Mihin me olemme vapauttamme käyttäneet. Olemmeko valmiit kantamaan vapautemme seuraukset.
Viimeisen tuomion kuvauksessa kuulijalle tulee levoton mieli. Kun koko elämänsä aikana on halunnut ajatella, että maailma ei ole mustavalkoinen, niin tässä evankeliumin kohdassa niin sanottua harmaata aluetta ei ole lainkaan. Maailma näyttää kovin mustavalkoiselta. On vain vuohia ja lampaita. On vain niitä, jotka kutsutaan luokse ja niitä jotka lähetetään pois. Siunaus ja kirous jakaa ihmiset kahtia.
Ovatko vaihtoehdot todella tässä? Antti Kylliäinen opetti paljon puhutussa kirjassaan: ”jospa sittenkin kaikki pelastuvat – se kaikkein kirotuinkin. Jospa viimeisellä tuomiolla ei ollakaan niin ankaria ja vakavia. Jospa se lopullinen raja on vain vääristynyt tulkinta. Kaikki ovat lampaita eikä erottelua tarvitse tehdä.”
Meidän ehkä olisi mukavampi ajatella niin, ettei tässä elämässä tehtyjä hairahduksia otettaisikaan niin vakavasti. Että teoillamme ei olisi niin vakavia seurauksia, vaan että kuoleman jälkeen olisi jonkinlainen uudelleenkoulutus, mikä puhdistaisi meitä vajavaisia ihmisiä kelvollisemmaksi taivasta varten. Voisi olla hyvin modernia sanoa, että kuoleman jälkeen ihmisiä koulutettaisiin ja kasvatettaisiin eri pituisia aikoja, jotta pääsisivät täydellisempään tietoisuuteen ja lopulta olisivat riittävän kehittyneitä ja hurskaita pelastuakseen.
Tällainen opetus merkitsisi sitä, että elämästä voi saada ehdot ja nuo ehdot olisi suoritettavissa kuoleman rajan tuolla puolella. Luokalleen ei jää, koska uudestaan ei eletä jo kerran elettyä elämää, mutta ehdot olisi suoritettava, jotta kehitys jatkuisi eteenpäin. Näin meistä saattaisi tuntua mukavalta ajatella. Juudakset ja Hitlerit olisivat pidempään ehtoja suorittamassa kuin tavalliset maan hiljaiset.
Mutta Raamattu ei ole yhtä mieltä edellisen ajattelun kanssa. Elämässä ei saada ehtoja, eikä jäädä luokalle. Ehdoton raja on olemassa. Päivä jolloin kukaan ei pysty valehtelemaan tai vierittämään syytä kenenkään toisen harteille. Ikuisuudessa tuo synkempi vaihtoehtokin on Raamatun mukaan olemassa oleva vaihtoehto. Kaikki eivät pelastu ja pääse taivaaseen. Kaikki ihmiset eivät viimeisessä katselmuksessa ole lampaita.
Kerran jako tehdään, mutta ihmisiä ei jaotella rodun, uskonnon, sukupuolen, syntyperän, varallisuuden, kuuluisuuden tai yhteiskunnallisen aseman mukaan – vaan tekojen mukaan.
Tuomiosunnuntain tekstissä meidät laittaa selkä seinään vasten se, että minkäänlaista armon välähdystä siinä ei näy. Vain teot ja tekemättä jättämiset ovat puntarissa. Tekstissä ei ole vihjeitä siitä, miten Jeesukseen uskova tuomitaan. Kuinka meille käy? Kuka voi oikein pelastua? Mitä merkitsee armo ja anteeksiantamus tässä tilanteessa? Mitä meidän elämästämme tulee siellä esille? Joutuvatko uskovatkin tuomiolle? Miksi tuomiosunnuntain kuvauksessa puhutaan teoista, jos meille on koko ajan opetettu, että pelastumme yksin armosta, uskon emmekä tekojen kautta?
Tuomiopäivä tulee kaikille. Erityisen hämmentävää päivän evankeliumissa on huomata, että lopullinen kohtalo oli yllätys sekä niille, jotka pelastuivat että niille, jotka hylättiin.
Mutta toisaalla Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo: joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään.
Evankeliumien välillä on selviä jännitteitä, joita ei voi selittää tyhjäksi tekemättä toiselle käsitykselle vääryyttä.
Kristittyinä kuitenkin luotamme siihen, että Jeesus on kantanut tuomiomme ja kaste liittää meidät tähän pelastustapahtumaan. Silloin meidät korvamerkittiin Jumalan lammaslaumaan, saimme Pyhän Hengen sinetin. Usko on puolestaan sitä, että olemme olleet kuuloetäisyydellä Jeesuksesta. Emme ole hänen luotaan karanneita lampaita.
Ehkä Matteuksen vakavan tuomion kuvauksen tarkoitus on muistuttaa meitä, jotka uskomme, että Jumalan armo ei saa johtaa meitä moraalittomaan ja välinpitämättömään elämään. Se että me olemme saaneet anteeksi pitäisi kannustaa meidät uuteen kuuliaisuuteen.
Ehkäpä selitys löytyykin tästä: evankeliumia tarkastelemalla selviää, että tuomion perustana ovat arkiset tekomme, jossa usko tulee näkyviin. Vain usko, joka on kasvanut hedelmää; vain usko, joka on muuttanut meitä Kristuksen kuvan kaltaiseksi, sellainen tulee huomatuksi. Usko, joka on muuttunut osaksi arjen elämää, sydämen uskoksi, heille sanotaan tulkaa Isäni siunaamat. Ei niinkään yksittäiset teot, joita tuomion pelosta teemme hiki otsassa ja hampaat irvessä. Sellainen todistaa vain sitä, että sisimpämme ei ole muuttunut. Teot joissa sydämemme muutos näkyy – niistä varmaankin on kysymys. Jos usko on vain totena pitämistä, jonkinlainen älyllinen päätelmä se ei kanna hedelmää.
Mutta tässäkin tapauksessa pelastus jäisi tekojen varaan. Sitä luterilainen uskontulkinta ei voi hyväksyä.
Yksin Kristus pelastaa, yksin hänen turviinsa jäämme. Omaan hurskauteen ei ole luottamista viimeisenä päivänä.
Jännite evankeliumien eri näkökulmissa jää voimaan. Ahdistus, joka tämän evankeliumin äärellä syntyy, johtakoon se meidät kaikki Kristuksen, armahtajan luokse. Jos hän onkin meidän tuomarimme, niin vielä enemmän hän on meidän puolustajamme niin tässä elämässä kuin viimeisellä tuomiolla