Huomenta. Aloitan kertomalla teille ensi alkuun yhden harmittoman esimerkin elämästä kotoamme kolmevuotiaan tyttären kanssa. Katariina nukkuu vielä samassa huoneessa kanssamme. Hänellä on tosin oma sänky. Mutta toisinaan hän tulee aamulla sänkyymme. vähitellen hän alkaa vallata itselleen tilaa. Hän saattaa olla sängyssä poikittain. Kiehnaa, tuuppaa ja kitisee että on ahdasta. Kilttinä isänä voisin tietysti tehdä hänelle lisää tilaa, kunnes tasapainoilen sängyn reunalla epämukavasti niin, etten pysty enää nukkumaan tai lepäämään. Toinen vaihtoehto on opettaa pikkuneiti siihen, että isä on tämän kokoinen ja vie kapeassa sängyssämme tämän verran tilaa. Hän saa tulla sänkyyn lötköilemään kanssamme, mutta hän ei voi tuupata muita lattialle.
Minä vien tietyn verran tilaa, kun nukun sängyssä, tilaa vien myös täällä kirkossa. Ja kun istun kirkon penkissä siinä samalla kohtaa ei voi silloin istua joku toinen. Koska en ole ilmaa. Sinunkin läsnäolosi vaatii hieman tilaa ja oman osan penkistä. Ja se on hieno asia. Näin kuuluu ollakin. Ja siitä huolimatta tämä tuntuu joskus olevan vaikea kotiläksy.
Kristinusko vie myös tilaa yhteiskunnassa, vaikka onkin itsessään hyvin henkinen ja aineeton asia. Täällä Harjavallassa usko vie tilaa ainakin kirkkorakennusten ja hautausmaan verran. Mutta viekö usko sinun elämästäsi jonkunlaisen tilan?
Evankeliumissa Jeesus puhuu suolasta ja valosta. Hän puhui suolasta, joka menettää makunsa ja valosta, joka peitetään tai kätketään. Meidän ongelmamme ovat juuri näitä: me olemme joko näkymättömiä tai mauttomia. Yritämme elää ja olla niin, että usko ei veisi mitään tilaa, että se ei näkyisi ja kuuluisi missään. Olemme sopeutuneet siihen, että kuka tahansa saa tuuppia meitä ja kaventaa elintilaamme. Tasapainoilemme siis siellä sängyn reunalla. Ajattelemme, että se on kristillistä hienotunteisuutta, vaikka se saattaakin olla lyhdyn sammuttamista, maun menettämistä.
Mistä tämä kertoo? Onko niin, että häpeämme itseämme kristittyinä? Emme uskalla vaatia itsellemme ja olemassaolollemme sitä tilaa mikä sille kuuluu. Pyytelemme anteeksi olemassaoloamme. Luulemme ympäristön vaativan hengellistä hygieenisyyttä, josta kaikki uskontoon viittaava on siivottu pois.
Hienotunteisuudessamme olemme vaarassa haihtua ja kadota kokonaan näkyvistä. Emme osaa enää puolustautua niin kuin terveen ihmisen tulisi. Kolmevuotias pudottaa meidät vuoteelta.
Oletko nähnyt uskostaan epävarmaa ja arkaa muslimia? Oletko kuullut heidän pyytävän anteeksi olemassaoloaan? Vähättelevätkö he itseään tai uskonnollista vakaumustaan? Onko se vain kristittyjen ominaisuus?
Epävarmuus tai suoranainen häpeä johtuu osaslla ihmisillä siitä, että siteet hengelliseen perintöön ovat käyneet ohueksi. Henkilö ei tunne omaa uskoaan, sitä mihin kuuluu. Eli kysymys voi olla tietämättömyydestä. Kysymys voi olla tahdosta, että tämä ihminen ei ehkä halua sitoutua. Tai hänellä on tunneperäisiä vammoja uskoon liittyen.
Joka tapauksessa syytä itsetutkimiseeen on sillä Jeesukseen mukaan uskon pitää näkyä ja maistua. Se ei voi olla hienotunteista vetäytymistä taka-alalle. Mutta näkyminen ei ole näyttävyyttä tai mahtavuutta. Se ei ole mainosvaloja, ei kulisseja eikä lavasteita. Se ei ole tekeytymistä suuremmaksi ja näyttävämmäksi kuin on. Vaan se on näkymistä omalla painollaan ja omalla arvollaan. Se on tulemista sellaiseksi, kuin sinut on tarkoitettu. Siihen kuuluu se, että sinut on kastettu. Sinut on asetettu valaisemaan kristusvalolla maailmaa.
Eilen vietettiin pyhäinpäivää. Tänään aiheena on uskon perustus. Tänään muistutetaan siitä, minkä varassa pyhät ihmiset elivät. Pyhä ihminen on sellainen, jonka lähellä on helpompi uskoa. Hänen lamppunsa palaa. Hänen luonaan usko lämmittää myös läheisen sydäntä.
Kynttilöitä sytytettiin haudoilla ja varmasti valot näkyivät kauas. Jokainen liekki oli muistuma siitä elämän ja uskon liekistä, jonka Jumala meille antoi. Meidän uskomme tulisi näkyä samoin. Loistaako valo, jonka sinä olet saanut?
Kastetoimituksessa kynttilä sytytetään satesanoin: “Jeesus sanoo, mina olen mailman valo, joka minua seuraa ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” Kasteessa saamme elämän valon. Sitä kynttilän sytyttäminen merkitsee. Nyt Jeesus pyytää: antakaa tuon valon loistaa niin että se näkyy myös muille. Sitä ei tarvitse peitellä eikä hävetä.
Paavali sanoo: ”Minä en häpeä evankeliumia, sillä se onJumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka uskovat.”
Mitä pitäisi siis tehdä? Aika ajoin ihmisen olisi syytä kysyä itseltään: miksi olen kristitty? Kuka Jeesus minulle on?
Jotta lampussa olisi valkeaa, vastauksen on pidettävä sisällään jotakin seuraavaa: Hän on minun Herrani ja Vapahtajani. Hän on lunastanut minut kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut omakseen ja voitollaan vapauttanut kaikista synneistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja syyttömällä kärsimisellään.
Valo on iloa ja kiitollisuutta siitä anteeksiantamuksen lahjasta, jonka Jumalalta saamme. Se on jokahetkistä turvautumista tähän armoon ja elämistä siitä. Tunnustaudumme tähän uskoon apostolisen uskontunnustuksen sanoin.