Yleisradio toteuttaa tänä vuonna suuren kulttuuriteon, kun Radio YLE 1:ssä luetaan läpi Koraani, muslimien pyhä kirja. Koraani on tuossa sarjassa jaettu 60 osaan, joista viikossa esitetään aina kaksi, lauantaisin ja sunnuntaisin.
Olen itse kuunnellut tuota luentaa suurella mielenkiinnolla. On ollut kiinnostavaa kuunnella taustaltaan Raamatun kanssa hyvin läheisen tekstikokoelman sisältöjä ja peilata niitä vastaaviin meidän oman pyhän kirjamme teksteihin. Koraanissahan tapaamme lukuisia hahmoja, jotka esiintyvät myös Raamatussa. Siellä kerrotaan mm. Nooasta ,Aabrahamista, Lootista, Iisakista ja Ismaelista, Daavidista ja Saulista sekä Uuden testamentin puolelta mm. Jeesuksesta ja hänen äidistään sekä Johannes Kastajasta. Kertomuksissa on sekä yhteistä mutta myös paljon eroja.
Ohjelmasarjan kuuntelun mielenkiintoa on lisännyt osaltaan se, että kunkin jakson alussa professori Jaakko Hämeen-Anttila – jonka suomennosta Koraanista ohjelmassa luetaan – sekä imaami Anas Hajjar käyvät keskustelua ja kertovat kunkin jakson keskeisistä sisällöistä sekä valottavat tekstien taustoja. Mikäli et ole sarjaa kuunnellut, niin rohkenen sitä suositella – sarjan tähänastiset jaksot ovat kuultavissa YLE Areenassa.
Miksi minä kristitty pappi aloitan sunnuntain saarnani kehottamalla kuuntelemaan Koraanin luentaa radiosta? Julkisuudessa on esitetty kovin toisenlaisiakin näkökulmia asiasta. Jotkut poliitikot ja yleisönosaston sekä internetin keskustelupalstojen kirjoittajat ovat esittäneet koko sarjan kieltämistä ja katsoneet sen olevan suomalaisuuden vastaista ja saattavan jopa aiheuttaa joidenkin värväytymistä terroristeiksi. Itse ajattelen aivan päinvastoin. Miksi?
Tämän päivän Uuden testamentin lukukappale, jonka äsken kuulimme, alkaa sanoin: ”Tavoitelkaa rauhaa kaikkien kanssa.” Uuden testamentin ja kristillisen tradition yksi keskeisistä opetuksista on kehotus rauhaan. ”Autuaita ovat rauhantekijät” julisti Jeesus Vuorisaarnassaan, joka sitten päättyy tuohon tämän päivän evankeliumikatkelmaan kahdesta rakentajasta. Rauhan rakentaminen on siis autuasta hommaa. Kristitylle se on myös velvollisuus, sillä kalliolle rakentaminen on Jeesuksen opetuksen mukaan sitä, että toimimme hänen puheensa mukaisesti.
Aika, jota elämme, vaikuttaa olevan vastakkainasettelun ja viholliskuvien pystyttämisen aikaa. Läntisen ja itäisen Euroopan välille pystytetään jälleen rautaesirippua, mutta myös läntisen Euroopan sisäinen solidaarisuus on koetteella eurokriisin heikentäessä taloutta ja nostaessa nationalistisia voimia valtaan eri puolilla. Hälyttävää tässä kehityksessä on se, että jälleen kerran kirkkoja pyritään eri puolilla sitomaan osaksi nationalistista suuntausta – ja mikä vielä pahempaa, kirkot tarttuvat hanakasti tähän teemaan, kun ne tulkitsevat kontekstuaalisuuden eli paikallisuuden tarkoittavan kansallismielisyyttä, nationalismia. Kyse on myös kirkkojen sortumisesta himoitsemaan valtaa, jonka ne saavat suostuessaan kansalliskiihkon käsikassaroiksi.
Kaikkein jyrkintä rajaa rakennetaan kuitenkin ns. kristityn lännen ja islamilaisen idän välille. On aivan selvää, että tässä tilanteessa islamin sisällä ovat saaneet sijaa äärimmäisyysvoimat, jotka lietsovat oman traditionsa vastaisesti sokeaa vihaa paitsi eri tavoin uskovia muslimeita myös muita uskontoja kohtaan.
Kiihkomielisen islamin edessä emme tietenkään saa olla naiiveja. Meidän on seisottava tiukasti oman perinteemme kalliolla ja puolustettava vapauden, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden kaltaisia, meille luovuttamattomia arvoja.
Tärkeää on samalla nähdä, että tehtävämme tässä tilanteessa on kuitenkin myös pyrkiä rakentamaan rauhaa. Rauhaa ei rakenneta koskaan sillä, että sorrumme itse toisen kulttuurin ääriainesten tapaan rakentamaan viholliskuvia ja leimaamaan toisen uskonnon ja kulttuurin tuomitsemalla sen ja pelottelemalla sillä itseämme ja toisiamme.
Itse asiassa juuri pelko ja tietämättömyys ovat ne asiat, jotka johtavat sellaisten äärimmäisyysilmiöiden syntyyn, joita viime vuodet olemme saaneet todistaa. Näiden ilmiöiden siemeniä pyritään valitettavasti kylvämään myös oman kulttuurimme sisällä ja jopa kristinuskon nimissä.
Kristityn maailmankuva ja maailmankatsomus eivät kuitenkaan perustu pelolle, vaan toivolle. Tämän toivon perusta on tietoisuus siitä, että viime kädessä elämämme ei ole omassa varassamme, vaan Jumalan varassa. Tästä turvasta käsin meidän on mahdollista – ja itse asiassa se on meidän velvollisuutemme – astua ulos pelon ja tietämättömyyden ahdistavasta kehästä.
Näin nähtynä minun on helppo kehottaa meitä kaikkia kuuntelemaan tuota koraaniluentasarjaa sekä perehtymään muutenkin islamilaiseen traditioon ja kulttuuriin. Jos tähän vuoropuheluun asettuminen meitä pelottaa, on syytä katsoa peiliin ja kysyä: Mikä omassa vakaumuksessani on niin heikkoa, että se ei kestä vuoropuhelua toisin ajattelevien kanssa?
Vain vuoropuhelun ja keskinäisen kunnioituksen kautta eri kansat ja kulttuurit voivat elää rauhassa. Se on varmasti vaivalloinen ja hidas tie – mutta se on ainoa tie rauhaan. Ja rauha on luovuttamaton ihmisoikeus.
En suosittele koraaninluentaohjelmaa kuitenkaan vain tapana rakentaa ymmärrystä kahden uskonnon ja kulttuurin välille. Sarjan kuuntelu auttaa samalla myös hahmottamaan keskeisiä eroja islamin ja kristinuskon välillä niiden päällisin puolin hyvin samanlaisista pyhistä kirjoituksista huolimatta.
Tämä ajatus nousi mieleeni, kun luin tämän päivän kolme raamatuntekstiä, jotka siis tässä messussa myös aiemmin luettiin. Kun luen esim. tuon Vanhan testamentin tekstin Jeremian kirjasta, niin voin todeta, että se voisi aivan yhtä hyvin olla Koraanin tekstiä. Näin Jeremia julistaa:
”Kääntykää vihdoin oikealle tielle ja tehkää hyvää, kohdelkaa aina oikeudenmukaisesti toisianne. Älkää sortako vierasheimoisia, älkää orpoja älkääkä leskiä. Älkää surmatko syyttömiä tässä maassa. Älkää seuratko muita jumalia, sillä se on teille turmioksi.”
Kun luemme Jeesuksen Vuorisaarnaa, jonka loppu siis on tämän päivän evankeliumitekstimme, voimme yhtä lailla todeta, että senkin julistus voisi ainakin osin olla Muhammedin puhetta. Myös profeetta Muhammed olisi voinut todeta, että hänen opetustensa mukaan eläminen on talon rakentamista kalliolle ja tuosta opetuksesta luopuminen rakennuksen perustamista hiekalle.
Itse asiassa islamin oma tulkinta on, että Muhammed ei opettanut mitään uutta. Muhammed kuvataan ikään kuin uskonpuhdistajana, joka halusi palauttaa alkuperäisen uskonnon, jota hänen mukaansa Vanha testamentti mutta myös mm. Jeesus opettivat.
Jos näin on, niin mikä meidät sitten erottaa muslimeista? Eikö olisi hyvä yhtyä heidän näkemykseensä, että islam on itse asiassa se alkuperäinen uskonto ja että kääntyminen muslimiksi tarkoittaa vain paluuta kotiin?
Hyvät ystävät. On tärkeää käydä vuoropuhelua toisten uskontojen kanssa, oppia niiden ajattelusta ja kunnioittaa niiden edustajia ja niin rakentaa rauhaa yksilöiden ja yhteisöjen välille. Islamiin tutustuminen tekee kuitenkin samalla aivan selväksi, mikä on ratkaisevasti erilaista sen ja kristillisen uskon välillä. Kysymys on rististä, ylösnousemuksesta ja sen myötä Jeesuksen merkityksestä uskon perustana.
Islam korostaa kaikkien profeettojen, siis myös Jeesuksen, ihmisyyttä. Niin kuin Muhammed profeetoista viimeisenä kuoli ja haudattiin, niin islamin mukaan kuoli ja haudattiin myös Jeesus.
Tähän saakka me olemme heidän kanssaan samaa mieltä.
Toisin kuin islam, kristinusko on kuitenkin ylösnousemususkoa. Jeesus ei vain kuollut ja haudattu. Hän myös nousi kolmantena päivänä kuolleista. Sen vuoksi me kutsumme häntä – ei vain Jeesukseksi – vaan myös Kristukseksi, nimitys, jota islam ei hänestä käytä uskoa tunnustavassa merkityksessä.
Kun me sanomme sanat Jeesus Kristus, me itse asiassa kuvaamme yhdessä henkilössä olevaa kahta luontoa. Kristitylle Jeesus Kristus on sekä ihminen että Jumala. Tämä Jeesuksen kaksiluonto-oppi on luovuttamaton osa kristillistä uskoa. Ilman uskoa Jeesukseen, joka sovitti meidän syntimme ristillä ja Kristukseen, joka nousi kolmantena päivänä ylös, me voimme ryhtyä muslimeiksi ja voimme tehdä sen hyvällä mielellä. Mitä siitä seuraa?
Islam tuntee kyllä Jumalan armon. Itse asiassa ”armollinen” on Koraanissa eniten Jumalasta käytetty adjektiivi ja jokainen Koraanin suura eli luku alkaa sanoilla, joissa viitataan Jumalan armollisuuteen.
Mutta Islamissa armo on ansaittava. Koraanin läpi kulkee viesti, jonka mukaan ihminen ansaitsee Jumalan armon tekemällä hyviä tekoja.
Koraani tuntee myös uskon ja korostaa sitä, mutta uskokin on teko ja armon voi saavuttaa vain tekemällä hyviä tekoja, sovittamalla itse syntinsä. Tai ainakin toivomalla, että hyvien ja pahojen tekojen summa on viimeisenä päivänä positiivinen.
Kristillinen uskomme taas lähtee siitä, että Jumala on jo sovittanut meidän syntimme. Kallio, jolle me rakennamme oman elämämme talon, ei ole meidän omat tekomme, oikea vaelluksemme. Kallio, meidän jo toteutunut sovituksemme, on Jeesuksen kärsimys ristillä. Hänen ylösnousemuksensa puolestaan on sinetti, joka varmistaa sen, että meidän syntiemme kirjaa ei kysytä vaan armahdus on jo meille luettu, lahjaksi annettu.
Päivän evankeliumissa Vuorisaarnan vaikutusta kuulijoihinsa kuvataan seuraavasti:
”Kun Jeesus oli lopettanut puheensa, kansanjoukot olivat hämmästyksissään hänen opetuksestaan. Hän opetti niin kuin se, jolle on annettu valta, ei niin kuin lainopettajat.”
Islamin mukaan Muhammed ei julistanut mitään uutta. Hän siis opetti niin kuin lainopettajat. Jeesus sen sijaan opetti radikaalisti uutta tai kuten se päivän evankeliumissa todetaan: ” Hän opetti niin kuin se, jolle on annettu valta”.
Vuorisaarna on Jeesuksen keskeinen eettinen julistus ja sen opetusten noudattamisessa kannattaa kilvoitella. Mutta ennen kaikkea vuorisaarna on kristitylle osoitus tehtävän mahdottomuudesta.
Kristitty kilvoitteleekin armon varassa. Niin kuin Johanneksen kirjeen kirjoittaja kerran sen totesi: ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi”.
Tähän sovittajaan uskoen me tänäänkin polvistumme vastaanottamaan Jumalan rakkauden ehtoollisessa. Häneen luottaen me myös nyt nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.