Olen aina ollut innokas kokkaaja ja kutsun mielelläni ystäviä tai läheisiä ruokapöytään nauttimaan ruokaa ja iloitsemaan toistensa seurasta. Ehkä minussa on jotakin samaa kuin evankeliumin Martassa.
Ateriayhteydessä on jotakin syvää ja hyvää.
Paljon on siis rakkaita muistoja yhteisistä ateriahetkistä. Mutta joukossa on myös sellaisia yhteisiä aterioita, että me kaikki pöydässä olijat olemme tienneet jonkun olevan viimeistä kertaa yhteisessä pöydässä. Silloin tunnelma on ollut toisenlainen. Ja haikeiden ja kauniiden muistojen lisäksi on sellaisiakin muistoja, kun jokin keskustelunaihe on johtanut riitaan ja pöydästä on noustu kiukkuisina tai loukkaantuneina.
Tämän päivän tekstissäkin ollaan aterioimassa Betaniassa. Jeesus on matkalla Jerusalemiin poikennut ystäviensä seuraan.
Pöydässä on Lasarus, jonka oikeastaan pitäisi olla kuollut, ja haudassa mutta joka joitakin päiviä aikaisemmin on herätetty kuolleista. Kalman hajuinen, kuoleman harmaa, kuin kuolleet saattohoitopotilaat taannoin yhteisvastuukeräyksen kuvissa. Ja kuitenkin elävien joukossa yhteisessä pöydässä.
Lasaruksesta kerrotaan, että hänen kuolleista herättämisensä on vetänyt ihmisiä Betaniaan ja että kirjanoppineet ja ylipapit ovat päättäneet hänetkin surmata yhdessä Jeesuksen kanssa, ettei kansa lisää villiintyisi.
Ehkä Jeesus ja Lasarus vaihtavat silmäyksiä keskenään. He tietävät enemmän kuin muut. Ja silmäys sisältää ymmärryksen. Toinen on tulossa kuoleman varjon maasta, toinen sinne menossa.
Sitten on tämä Maria, joka kalliin tuoksupullon kanssa tulee Jeesuksen luokse. Marian toiminta on kiintymystä ja rakkautta. Ja ehkä myös aavistus tai tietoisuus tulevasta.
Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että kärsimys ja rakkaus kuuluvat yhteen. Rakkaus, joka sisältää kärsimyksen, on oikeastaan romanttisen rakkauden vastakohta. Mutta jokainen joka oikeasti rakastaa, joutuu kohtaamaan ennemmin tai myöhemmin sen, että rakastaessaan altistaa itsensä kärsimykselle ja haavoittumiselle. Rakastipa sitten elämänkumppania, omaa lasta, läheistä tai ystävää.
Keskitysleirin kauhuista selvinnyt juutalainen kirjailija Eliel Wiesel sanoo sen jotenkin näin: Ihminen, joka ei ole pelännyt, ei ole koskaan rakastanut.
Maria siis rakastaa Jeesusta, opettajaa ja ystävää. Hän ei ole lukenut teologiaa eikä ole yksityiskohtaisten opillisten asioiden tuntija, mutta hän on todellinen teologi, sillä hän tuntee ja tunnistaa Jumalan. Ja toimii rakkauden ohjaamana. Ehkä tietämättään hän voitelee Jumalan jalat tuoksuöljyllä.
Rakkaus näkee Jumalan ja hänen maailmansa siellä missä muut näkevät vain materiaa. Ja rakkaus antaa omastaan enemmän kuin on edes järkevää.
Mutta puhuu pöydässä vielä toinenkin rakkauden ääni, Juudaksen ääni. Hänenkin rakkautensa on kiihkeää mutta sen kohde on valta ja raha. Vaikka hän on vielä Jeesuksen joukoissa, hän on jo vaihtanut jumalansa. Juudaksen päämäärä ei hänen omasta mielestään ollut mitenkään erityisen paha vaan päivänvastoin järkevä. Hänkin toimii oman rakkautensa ehdoilla ja sokaisemana. Tämän rakkauden kohteena ovat valta ja raha, korot ja pörssikurssit. Juudas menehtyi, mutta hänen ajatuksensa elävät edelleen. Rahan ja vallan logiikka vaikuttaa ja pyrkii ohjaamaan meitä. Sekin on viime päivinä nähty.
Evankeliumi opettaa meille Jumalan arvomaailmaa. Jeesus syö köyhässä esikaupungissa, antaa jalkansa naisen voideltaviksi, seurustelee tavallisten ihmisten kanssa ja saa lapset riehumaan ilosta.
Vallanpitäjät katsovat sivusta.
Kuusi päivää ennen pääsiäistä alkoi tämän päivän evankeliumi.
Tuo kuusi päivää sisältää sen, että tämä kuningas – Jeesus – saapuu kaupunkiin, mutta ei hallitakseen vaan kärsiäkseen. Kärsimyksessään Jeesus ottaa ihmisen muodon, menee ihmisien nahkoihin ja ottaa tehtäväkseen muuttaa Jumalan rakkauden ihmistä kohtaan näkyväksi. Hän kulkee omaa kärsimystietään ja vaikka ihmiset ensin juhlivat, huomenna he jo vihaavat, sillä heidän juhlimisensa on riippuvaista heidän omien tarpeidensa ja toiveidensa tyydyttämisestä.
Tuo kuuden päivän matka on kertomus Jumalan rakkaudesta ihmistä kohtaan. Jumala rakastaa ihmistä, jokaista ainutlaatuista ihmistä, sellaisella voimalla, että tuo rakkaus haavoittaa Jumalan itsensä. Rakkaus johtaa kärsimykseen ja kärsimiseen. Jumala ei epäröi rakkaudessaan ihmistä kohtaan.
Mutta miten voi ymmärtää Jumalan rakkauden, jos sen näkyväksi tuleminen on pilkkaa, kipua, hylkäämistä ja kärsimistä.
Tai mitä puhe Jumalan rakkaudesta merkitsee, kun elämäkin parhaimmillaan ja rakkaudessakin, sisältää kärsimyksen.
Kun maailma on todellinen helvetti monelle.
Miten uskoa sellaiseen rakkauteen?
Tuon kuuden päivän lopussa on risti. Risti on kristinuskon tunnus. Jeesus ei kuitenkaan valinnut ristiä uuden uskon tunnukseksi, vaan risti oli jo ennen häntä.
Risti on tämän elämän selvin kuvio, kirjoittaa Juhani Rekola kirjassaan Iloa pimeydessä. Niin yksinkertainen, että lapsi muodostaa sen ensimmäisenä saatuaan pari tikkua käteensä tai kynän ja paperin.
Risti on tämän elämän kuvio.
Se kuvaa mitä aina tapahtuu.
Me odotamme ja toivomme suoria viivoja, mutta meidän suorimmatkin viivamme leikkaavat lopulta toisensa. Näin syntyy risti.
Valmiille ristille Jeesus lyötiin ja kaksi muuta samanaikaisesti. Lukemattomia oli ennen heitä lyöty ristille ja lukemattomia on ripustettu heidän jälkeensä. Yhäti jatkuu ristiinnaulitseminen…
Näin siis Rekola.
Kärsimyksen ongelma vaivaa meitä, itse kutakin, yksilönä ja yhteisesti. Ukrainan kriisin ja Syyrian sodan lisäksi meillä on omat henkilökohtaiset kriisimme ja sotamme. Meidät on ikään kuin laitettu taistelemaan kärsimystä vastaan, kaiken aikaa. Ja jos välillä helpottaakin, niin kohta olemme sen kanssa jälleen kasvokkain.
Silti, kärsimystä ja ristiä emme saa hyväksyä omalla kohdalla emmekä varsinkaan toisen kohdalla. Emme täällä lähellä emmekä missään muuallakaan.
Ja silti kärsimys on, tässä maailmassa me elämme ja kuolemme.
Jumala ei kuitenkaan lähetä kärsimystä. Se kuuluu tähän elämään. On siis löydettävä asenne, jonka kanssa selviytyy kärsimyksensä kanssa. Rekola mainitsee kirjassaan Iloa pimeässä kolme tapaa suhtautua kärsimykseen.
Voin tuhoutua kärsimyksen alle. Voin katkeroitua ja toivoa vain kuolemaa. Kärsimys vyöryy ylitseni ja tuhoaa minut.
Tai voin syyttää Jumalaa ja muita ihmisiä kärsimyksestäni ja koko maailman kärsimyksestä. Voin siis vyöryttää pahaa oloani ja tuskaani muiden kannettavaksi.
Kolmas mahdollisuus on se, että siirrän kärsimyksen tuskan Jumalan käteen. Jumala ei ole sitä lähettänyt mutta silti ojennan sen hänen käteensä. Jumalan käsistä Jeesuskin puhuu lopulta ristillä kärsimyksensä keskellä. Sinun käsiisi annan….
Siirrän siis kärsimykseni Jumalan käsiin ja kun otan sen sieltä takaisin, se on muuttunut.
Psalminkirjoittaja sanoo: Sinä olet sen nähnyt, sillä sinä havaitset vaivan ja tuskan ja sinä otat sen oman kätesi huomaan.
Uskallanko minä oikeasti uskoa, että on olemassa Jumala, joka valitsi oman epämukavuusalueensa ja lähti kulkemaan ristille vievää tietään, koska hän rakasti niin paljon ihmistä. Että hänen rakkautensa ihmistä kohtaan oli niin ehdoton, että tuo rakkaussuhde haavoitti hänet. Että Jumala luopui vallasta ja kaikkivoipaisuudesta, jotta voisi jakaa ihmisen kärsimyksen, yksinäisyyden , torjutuksi tulemisen, kivun ja hylkäämisen.
Kärsimyksen kokemus voi muuttua siunaukseksi. Ei tämän maailman onneksi tai menestykseksi vaan hiljaiseksi kokemukseksi siitä, että kärsimykseen saattaa olla kätkettynä siunaus.
Jeesuksen kärsimys muuttui siunaukseksi, johon saamme ottaa osaa ehtoollispöydässä. Siihen saan astua kokonaisena ja minussa Juudas, Lasarus, Maria ja Martta.
Ehtoollisella saan vastaanottaa konkreettisen näkyvän leivän ja Kristuksen läsnäolon leivässä ja viinissä, elämän leivän ja siunauksen maljan. Ne kantavat mukanaan toivoa.
Meillä jokaisella on myös tehtävämme tässä Jumalan rakkauden ketjussa. Olla käsinä ottamassa vastaan ja jakamassa kärsimystä kärsivän kanssa. Siitä Maria antaa hyvän esimerkin. Hän antoi enemmän kuin oli edes järkevää.