Eräässä facebook-päivityksessä ikäiseni mies kertoi tuntevansa jatkuvaa ulkopuolisuutta. Kyseinen mies on asunut Suomessa koko ikänsä, ja hän on ison perheen ja suvun ympäröimä. En olisi osannut arvata, että juuri hän tuntee elämässään ulkopuolisuutta. Päivityksessään hän kertoi kuinka hän on tuntenut sitä läpi lapsuutensa, nuoruutensa ja aikuisuutensa.
Se oli hätkähdyttävä päivitys.
Ehkä siksikin, että olin aina ajatellut, että minulla on oikeus ja syy tuntea ulkopuolisuutta. Olinhan syntynyt Namibiassa, jossa meitä valkoihoisia ihmisiä oli kansasta vain murto-osa. Ulkopuolisuuden kokemusta lisäsi se, että elin nuoruuttani Suomessa Namibiasta tulleena kummajaisena. Lisäksi äitini suku on Virosta. Tunnen aina asuneeni ja eläneeni vieraan heimon alueella. Siksi minulle on vuosikymmenten aikana syntynyt kokemus, että olen aina sisäpiirien ulkopuolella. Olen aina ollut joukossa jotenkin outo, vaikka olen mielestäni oppinut asumaan tässä omassa ulkopuolisuudessani, ellen jopa kotiutunut siihen.
Mutta että tämä ikäiseni suomalainen mies, sanotaan häntä vaikka Matiksi, kertoi omassa päivityksessään myös olevansa ulkopuolinen. Omalla tavallaan hän todisti, ettei minulla ole oikeutta omia vain itselleni tätä kokemusta. Ulkopuolisuus on jotakin vielä paljon syvempää kuin eksoottinen syntymäpaikka tai sukujuuret naapurimaassa.
Suhteellisuutta Matin ja minun tuntoihin ulkopuolisuudesta tuovat ne 60 miljoonaa ihmistä, jotka elävät tällä hetkellä pakolaisuudessa eri puolilla maailmaa.
Evankeliumitekstin mainitsemat Tyros ja Sidon sijaitsevat nykyisin Libanonissa. Tässä maassa, jossa on asukkaita suunnilleen yhtä paljon kuin Suomessa, on yli miljoona pakolaista Syyriasta eli yli 200 pakolaista jokaista tuhatta asukasta kohden. Valtaosa heistä elää äärimmäisessä köyhyydessä, noin 40 sentillä päivässä. Kun ajattelee näitä lukuja, niin Matin ja minun tuntemukset ovat hyvin toimeentulevien, hyväosaisten, valkoisten eurooppalaisten kokemuksia ulkopuolisuudesta.
Huomisen sunnuntain evankeliumi-kertomuksen kanaanilainen nainen oli ulkopuolinen suhteessa Jeesukseen. Nainen kuului väärään heimoon, koska hän ei ollut juutalainen. Evankeliumitekstin alussa Jeesus kohteli tätä väärän heimon naista hätkähdyttävän tylysti.
Jeesuksen sijaan tämä väärän heimon, sisäpiirien ja oikean heimon ulkopuolelta tuleva nainen on tämän kertomuksen esikuva ja sankari. Hänen uskonsa on niin sitkeä ja suuri, että Jeesus joutuu nostamaan sen esikuvaksi.
Harva meistä pystyy elämään todeksi yhtä suurta uskoa. Tämän naisen kohdalla usko ja epätoivo olivat osin limittäin, sillä ihmisen huolista suurimpia taitaa olla vakavasti sairas lapsi.
Hellittämättömän uskon lisäksi kertomuksen toinen tärkeä kohta on se, ettei tämä kanaanilainen nainen jäänyt asumaan omaan ulkopuolisuuteensa. Ulkopuolisuuden kokemus, tai mikä tahansa elämässä koettu vääryys voi olla maja, johon päättää jäädä asustelemaan ja josta ei lopulta edes tahdo pois.
Kanaanilainen nainen ei juuttunut omaan vääräheimolaisuuteensa vaan oli rohkea ja ylitti rajan. Hän on esimerkki myös tässä suhteessa ihmisten välisissä suhteissa. Hän ei jäänyt nurkkaan ja jupissut selän takana että kun se Jeesuskaan ei koskaan auta, vaan selän takana puhumisen sijaan nainen puhui suoraan ja rohkeasti. Hän ei suostunut ottamaan vastaan Jeesuksen hänelle osoittamaa ulkopuolisuutta. Nainen vaati itselleen sitä, mikä on kohtuus.
Työssäni Kotimaa-lehden päätoimittajana saan olla päivittäin tekemisissä kansankirkon sisäpiirien kanssa. Olen yhteyksissä kirkollisiin päättäjiin ja aktiivisiin seurakuntalaisiin. Myös ystävistäni aika moni on kirkon töissä. Elän työelämää ja osin myös yksityistä elämää kirkon sisäpiirin heimossa.
Osa meistä suomalaisista on enemmän kansankirkon jäseniä kuin osa. Osa meistä osaa tämän kirkon kielen ja liturgian, osa ei tiedä, koska jumalanpalveluksessa pitää nousta ylös. Osa tietää kuka on Oulun hiippakunnan piispa tai Suomen kirkon arkkipiispa, osa ei tiedä, eikä ole piispoista edes kiinnostunut. Yhtä kaikki, me olemme saman kansankirkon jäseniä.
Kaikkien kirkkojen ja seurakuntien helmasynti taitaa olla oman sisäpiirin ja oman heimon helliminen. Lisäksi tälle luterilaiselle kirkollemme on luonteenomaista kirkon sisällä vaikuttavat sisäpiirit, esimerkiksi eri herätysliikkeet. Samaan herätysliikkeeseen kuuluvat ovat juutalaisia, muut kanaanilaisia.
Sisäpiirien rajojen ylittämisestä on kyse myös Pauliina Rauhalan Taivaslaulu -kirjassa. Maanantaina täällä Oulussa järjestettiin keskustelutilaisuus tästä kirjasta. Eilen illalla minulla oli mahdollisuus nähdä sen näyttämöversio Oulun kaupunginteatterissa. Näytelmän käsiohjelmassa Rauhala sanoo toivovansa, että jokainen ihminen taustasta ja vakaumuksesta riippumatta tulisi kohdatuksi yksilönä omine ajatuksineen ja kertomuksineen. Rauhalan mukaan sisaruus ja veljeys on mahdollista ymmärtää samanmielistä lähipiiriä laajemmin. Rauhala puhuu siitä, että joskus me olemme omalla käytöksellämme rajaamassa joitakin ihmisiä oman heimomme ulkopuolelle, ulkopuolisuuden kehään.
Jokaisessa kohtaamisessa pitääkin olla tarkkana, olenko minä rajaamassa ihmisiä sisäpiirin ulkopuolelle, vai näenkö jokaisen ihmisen kaltaisenani, vaikka hän ei kuuluisikaan Rauhalan mainitsema samanmielisten piiriin. Kun katson toista ihmistä, tai juttelen hänen kanssaan, onko tässä kohtaamisessa viestini se, että sinä kuulut samaan joukkoon, vai että sinä kuulut eri joukkoon. Entä tahdonko minä kuulua samaan heimoon kohtaamani ihmisen kanssa.
Viime kädessä me kaikki maanpiirin ihmiset, elämmepä sitten pakolaisuudessa tai saamme asua kotiseudullamme, olemme samaa ihmisten heimoa ja kuulumme sitä kautta yhteen ja samaan sisäpiiriin.
Tässä sisäpiirissä meitä maanpiirin kaikkia ihmisiä yhdistää myös se, että vain Kristuksella on suhteessa ihmisiin tuomarinvalta. Vain hänellä on valta arvioida ihmisen uskon syvyyttä. Meillä on sen sijaan valta osallistua yhteisen uskon tunnustamiseen.
Tunnustakaamme yhteinen uskomme.