Voivatko ne, joista en pidä, olla oikeassa? Voivatko vastustajani tehdä viisaita päätöksiä? Voivatko vihollisemme tehdä hyvää? Järkevä minämme myöntää, että myös omaan lähipiiriin kuulumattomat ihmiset voivat olla oikeassa ja että myös kanssani eri mieltä olevat voivat tehdä viisaita päätöksiä. Tunnetasolla asia on hankalampi: on vaikea tunnustaa, että vihollinen on ihminen ja että hänen toimintansa voisi olla kiitettävää.
Terveen itsetunnon perusta on myönteinen käsitys omasta itsestä: minä olen hyvä ja kunnollinen ja se, mitä teen, on oikein ja perusteltua. Jos meitä moititaan jostain, meillä on selitys valmiina: en se minä ollut, tilanne ajautui sellaiseksi, tapahtui vahinko, kaikki johtui jostain minusta riippumattomasta asiasta tai ulkopuolisesta vaikutuksesta. Taipumus pelastaa oma nahka ja säilyttää kasvonsa on keskeinen positiivista minäkuvaa suojeleva mekanismi. Se kuuluu yhteen toisen ihmisille tyypillisen ajattelumallin kanssa. Varjelemme positiivista minäkuvaa ajattelemalla, että me, meidän ryhmämme edustaa hyvää ja oikeaa ja että juuri sen toiminta on erityisen kiitettävää. Käsityksen kääntöpuoli on, että tulemme ainakin epäsuorasti ajatelleeksi, että ne, jotka eivät kuulu meihin, eivät edusta hyvää ja oikeaa. Kun he eivät edusta hyvää ja oikeaa, heidän täytyy edustaa pahaa ja väärää. Viholliskuvien syntymekanismi on valmiina henkisessä rakenteessamme, ja sen ilmenemismuotoja on helppo löytää sekä historiasta että nykypäivästä.
Päivän evankeliumiteksti vie meidät suoraan aiheeseen. Siinä kysytään, kuka toimii oikein, ketkä kuuluvat hyviin ja kuinka eri leireihin kuuluvia olisi arvioitava. Jeesus palauttaa mykkyyden hengen valtaaman miehen ihmisyhteisön jäseneksi ajamalla miehestä riivaajan. Miehen elämän muuttava hyvä teko jää kuitenkin heti syrjään, kun ruvetaan kyselemään, miten Jeesus on saanut parantumisen aikaan. Toiset vaativat lisätodisteita: tapahtuiko tässä aivan oikeasti mitään; jokin merkki olisi nyt tarpeen, jotta voitaisiin vakuuttua Jeesuksen todellisista voimista. Toisten mielestä Jeesus on epäilyttävä, mutta vika on muualla. Parantuminen on kyllä todellista, mutta miten se on tehty? Eiköhän tässä ollut itse pääpaholainen asialla, minkä vuoksi kyseessä ei ole hyvä teko vaan paha.
Jeesus puuttuu syyttäjiensä argumentaation heikkouteen. Jos hän saa miehen terveeksi paholaisen voimalla, kenen voimalla hänen vastustajansa sitten parantavat? Ja edelleen: jos saatana alkaa tehdä hyvää, eikö se silloin joudu ristiriitaan itsensä kanssa? Hyvää tekevä saatana kumoaisi itsensä. Todellisuus kuitenkin osoittaa, että paha on edelleen voimissaan eikä ole riitautunut itsensä kanssa. Jeesus näyttää sanovan, että teot ratkaisevat eikä se, mihin joukkoon niiden tekijät kuuluvat. Hyvää tekevät kuuluvat yhteen, ja heidän toimintansa todistaa, että Jumala vaikuttaa ja on läsnä ihmisten elämässä. Tekstikatkelman loppuosa tuntuu kuitenkin olevan ristiriidassa tämän kanssa. Siinä Jeesus sanoo: ”Joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan, ja joka ei yhdessä minun kanssani kokoa, se hajottaa.” Tähän lausumaan sisältyy ajatus, että tärkeintä on se, mille puolelle ihminen kuuluu. Jeesuksen joukkoihin kuuluminen on ratkaisevaa, ei mikään muu.
Evankeliumitekstiin sisältyvä ristiriita on mitä ajankohtaisin. Viime päivinä julkisuudessa on keskusteltu kirkon tiloissa järjestettävistä tilaisuuksista, niissä annettavasta opetuksesta ja toimintaan yhdistetyistä käsityksistä. Uusi testamentti kertoo Jeesuksen ajaneen ihmisistä riivaajia, ja eksorkismi oli osa myös Jeesuksen oppilaiden keinovalikoimaa. Olemme tottuneet ajattelemaan, että sairauksien ajatteleminen pahojen henkien vaikutukseksi tai riivaajien työksi, on osa antiikin maailmankuvaa. Nykykäsityksen mukaan sairauksia aiheuttavat mikrobit, erilaiset aineenvaihdunnan häiriöt, ympäristötekijät ja muut sellaiset. Ajattelemme, että Jumalan vaikutus näkyy kyllä parantamisessa mutta että on viisainta käyttää menetelmiä, jotka on käytännössä toteutetuin kokein todettu tehokkaimmiksi. Sairaiden pitää mennä asiantuntevan lääkärin eikä uskonnolliseen parantamiskokoukseen. Riivaajien ajaminen yhdistetään puoskarointiin, epäasianmukaiseen hoitoon ja ihmisten manipuloimiseen, jopa hyväksikäyttöön.
Virinneessä keskustelussa kysytään toisaalta, ketkä kuuluvat meikäläisiin, edustavat oikeaa opetusta ja toimintaa. Toisaalta keskustellaan siitä, onko Raamatun puhe riivaajista ja paholaisesta vanhentuneen maailmankuvan ilmentymä vai kuuluuko niihin uskominen uskon keskeiseen sisältöön. Eräs keskusteluun osallistunut muotoili ajatuksen sanomalla, että Raamattu hengellistää sairaudet, minkä vuoksi meidänkin pitää tehdä niin ja opettaa, että sairaudet ovat riivaajien aiheuttamia ja niitä voidaan siksi parantaa manaamalla.
Voisimme ruveta pohtimaan persoonallisen pahan, saatanan olemassaoloa ja sitä, millaisia todisteita tästä on tai voi olla. Parempi on mielestäni kuitenkin kysyä, missä yhteydessä paholaisesta ja riivaajista puhutaan ja mitä tarkoitusta puhe palvelee? Saatanasta ja riivaajista puhuminen on selityksen antamista ja pahan ulkoistamista siirtämällä se johonkin ihmisen käsityskyvyn ulkopuolelle menevään. Jos saatana saa vallan jostakin, ihminen on voimaton eikä voi tehdä mitään. Pahan sälyttäminen saatanan syyksi on yksinkertainen ratkaisu, ja saatanan syyksi ymmärrettyyn pahaan etsitään yksinkertaisia ratkaisuja. Kun ollaan oikeassa uskossa, pelastutaan pahasta ja asiat ratkeavat. Jos ratkaisua ei tule, päätellään, että usko on ollut väärää tai heikkoa. Jos paha on saatanan vika, ihminen ei voi tehdä mitään, vaan hänen täytyy vain luoda silmänsä Jumalaan ja odottaa apua ylhäältä. Paholaisen syyttäminen on uhrin osan omaksumista. Näinkö meidän olisi kristittyinä tehtävä?
Nyt on kolmas paastonajan sunnuntai. Ollaan matkalla Jerusalemiin, jossa Jeesuksen kunnian tie vaihtuu häpeään ja kärsimykseen. Kristitylle paastonaika merkitsee itsetutkistelua. Tämä sunnuntai on tunnettu varhain nimellä Oculi, silmäni, päivän psalmiantifonin alun mukaan. Tekstit, jotka tänään kuulimme, kuuluvat kirkon vanhaan perinteeseen. Kristityt ovat niputtaneet ne yhteen, koska ne yhdessä puhuvat meille jotain sellaista, mitä tarvitsemme ja mikä on tärkeää. Kun päivän evankeliumia tarkastellaan psalmi- ja epistolatekstin kanssa, tulee entistä selvemmin esiin, että tämän sunnuntain painopiste ei ole riivaajissa eikä paholaisessa vaan juuri silmissä ja katsomisessa.
Psalmitekstissä ihminen katsoo Jumalaan ja Jumala näkee ihmisen. Katseen luominen Jumalaan on avun pyytämistä mutta samalla luottamuksen ilmaus: ihminen tunnustaa hätänsä, etsii apua ja saa sitä. Epistolatekstissä paholaisesta ei puhuta mitään, vaan siinä kuvataan käyttäytymistä, joka ei sovi kristityille. Paha, joka kristittyä vaanii ja uhkaa ei ole ulkopuolisen saatanan syytä vaan hänessä itsessään: muita vahingoittavassa puheessa ja teoissa. Positiivisena kehotuksena on elää valon lapsina hyvyydessä, totuudessa ja oikeudessa niiden hedelmiä kantaen. Valossa eläminen auttaa näkemään ja ottamaan selvää, mikä on Jumalan mielen mukaista, ja paljastamaan sen, mikä on pimeyttä. Vaikka evankeliumiteksti alkaa kärsimystä aiheuttavan pahan, riivaajan ulosajamisella, manaaminen tai saatanan valta ei ole tekstin pääasia. Keskeistä on keskustelu siitä, kuinka hyvän tekemiseen olisi suhtauduttava. Onko tärkeää, että hyvää tekevät ovat meikäläisiä ja kuuluvat meidän joukkoomme, vai voivatko muutkin tehdä hyvää?
Kaikki päivän tekstit puhuvat mielestäni hyvän tekemisen ja pahan voittamisen vaikeudesta. On vaikeaa tunnistaa, mikä on hyvää ja kuinka sitä voidaan tehdä ja saada aikaan. Jumalaan turvautuminen ja häneen katsominen on tärkeä tapa oppia arvioimaan asioita ja pysymään oikealla tiellä. Valon lapsina eläminen ei ole yksinkertainen asia vaan mutkikasta ja haastavaa. Siihen tarvitaan avuksi muiden kriittistä arviointia niiltäkin, jotka eivät ole meikäläisiä.
Saatana yhdistetään usein johonkin houkuttavaan ja lumoavaan ja pahaa pidetään kiinnostavana. Hyvä mielletään tylsäksi. Tämä on suuri harhakäsitys. Pahassa ei ole mitään mielenkiintoista. On maailman yksinkertaisin asia vahingoittaa, haitata, turmella, vähätellä, mitätöidä tai turhentaa toinen ihminen tai hänen aikaansaannoksensa. Tuhoaminen on helppoa mutta täysin epäkiinnostavaa. Siihen pystyy jokainen. Paljon vaikeampaa on edistää, parantaa, rakentaa, voimaannuttaa ja saada toinen kukoistamaan. Siihen tarvitaan älyä ja kekseliäisyyttä, yhteistyötä ja pitkäjänteisyyttä. Siihen tarvitaan nöyryyttä, hiljentymistä, anteeksisaamista, muiden hyväksyntää ja tukea, mutta ennen muuta Jumalan armoa ja siunausta.