Rakkaat ystävät – niin kai saan teistä kaikista ajatella. Tervetuloa aloittamaan Tuomasmessun juhlavuotta. Siksi tämän vuoden ensimmäisen messumme teema on juhla. Tuomasmessu on alusta alkaen mieltänyt itsensä juhlaksi. Uskon pidoiksi kuten kirkkoisä Johannes Krysostomos messua kutsuu.
On varmaan paikallaan yrittää avata tätä uskon pitojen käsitettä. Että mitä me tarkoitamme uskolla? Ja mitä tekemistä pidoilla tai juhlalla on uskon kanssa? Aloitetaanko vaikka pidoista?
Sattui että samana vuonna 1988 kun Tuomasmessu syntyi, esitettiin elokuvateattereissa tanskalais-ranskalaista elokuvaa Ranskalainen illallinen. Se voitti Oscarin vuoden parhaana ei-amerikkalaisena elokuvana.
Se perustui Karen Blixenin novelliin Babetten pidot. Se taidettiin esittää joku aika sitten myös televisiossa. Kuinka moni on nähnyt Ranskalaisen illallisen? Tarinan näyttämönä on köyhä, iloton tuulenpieksemä kalastajakylä Jyllannissa Tanskassa.
Eletään 1800-lukua. Ajat ovat ankeat, uskonto ankaraa, jokapäiväinen ruoka pelkkää turskaa ja ihmisten keskinäiset välit riitaisan kyräileviä.
Kylässä on kaksi hurskasta sisarusta Philippa ja Martiina, jotka ovat perineet pappisisältään pienen seurakunnan ja siis tilat, joissa he huolehtivat kylän köyhistä ja sairaista.
Sisarusten elämään ilmestyy yllättäen vieras ranskalainen nainen. Babette nimeltään. Hänellä on mukanaan suosituskirje, josta ilmenee, että häneltä on mennyt Ranskan vallankumouksessa koko hänen omaisuutensa ja että hän tarvitsee pakolaisena turvapaikan ulkomailta.
Näin tämä nainen jää tähän ankeaan kyläpahaseen ja palvelee 14 vuotta sisarusten apuna.
Mutta sitten Babette saa kirjeen. Siinä ilmoitetaan, että hän on voittanut omaisuuden arpajaisissa.
Mitä tämä nainen tekee? Hän alkaa hiljaisuudessa valmistaa kyläläisille suurta juhlaa. Ranskalaista illallista. Hän tilaa Ranskasta herkkuja, joista köyhät kalastajat eivät ole voineet edes uneksia, koska eivät ole niistä koskaan kuulleetkaan.
Laivat ja vankkurit tuovat juustoja, sisäfilettä, ostereita, hedelmiä, shampanjaa ja vuosikertaviinejä, marenkia, jälkiruokia…
Se on mahtava elokuva. Juhlat alkavat ja riitaisat kyläläiset huomaavat hymyilevänsä toisilleen ehkä ensimmäisen kerran elämässään.
Ohuenakin tarinan lanka ulottuu syvälle. Se kasvaa moneen suuntaan. Itselleni elokuva oli kuvakertomus armon välähdyksestä ilottoman ankarassa maailmassa. Ja kertomus siitä, miten hyvyyden yllättämät ihmiset alkavat hymyillä toisilleen. Ja rakastaa.
Karen Blixenin näkemyksessä ruumiin ja sielun ravintoa ei voi erottaa toisistaan. Tarinan henkilöt ovat menettäneet paljon ankeassa elämässään. Ennen kaikkea mahdollisuuksia. Heidän yhdessä nauttimansa päivällishetki merkitsee heille eletyn elämän hyväksymistä ja olemassaolon hyvyyden havaitsemista.
Tämä liittyy läheisesti tämän aamuntabloid-Hesarin sympaattiseen haastatteluun Mikael Jungnerista. Siinä puhuttiin kuolemasta. Ja vielä enemmän elämästä. Ja uskosta.
Pohtiessaan elämän tarkoitusta, Jungner sanoo, että hänelle se on auttaa ihmisiä rakastumaan elämäänsä. Ja siitähän osaltaan oli kysymys Babetten järjestämissä pidoissa.
Mutta elokuva ei tyhjene vain tähän. Taidekriitikkojen mukaan Ranskalainen illallinen on vahva vertauskuva ehtoollisesta.
Johannes Krysostomos kuvaa uskon pitoja vähän samassa hengessä kuin Karen Blixen Babetten pitoja. Kuulkaas pieni katkelma:
”Pöytä on ruokia täynnä, nauttikaa siitä kaikki. Se syötetty vasikka on valmistettu; älköön yksikään nälkäisenä lähtekö pois. Kaikki nauttikaa näissä uskon pidoissa. Kaikki tulkaa tästä hyvyyden rikkaudesta osallisiksi. Älköön kukaan parkuko synnintekojansa, sillä anteeksiantamus on haudasta ylösnoussut. Älköön kukaan peljätkö kuolemaa, sillä Vapahtajan kuolema on meidät kuolemasta vapahtanut.”
Että sellaiset bileet. Uskon pidot. Mutta siirtykäämme seuraavaksi pohtimaan kysymystä uskosta ja uskomisesta.
Jos saan sen verran vielä liittyä tohon Jungneriin, kun se puhui jonkin verran myös tästä, onhan hän joutunut hirveän lähelle omaa kuolemaansa.
Jotenkin siinä haastattelussa kuulin vahvasti meille rakkaan Tuomaan äänenpainoja. Sairastumiset saivat Jungnerin puhumaan papeille ja pohtimaan suhdettaan uskontoon. Mutta hengellistä liikahdusta ei tapahtunut.
”Toivon sydämeni pohjasta, että Jumala olisi olemassa, mutta mulla ei ole mitään tunnepohjaista vakaumusta, että näin olisi. Tai toisin sanoen, olisin valmis tekemään mitä tahansa, että se Jumala olisi olemassa. Jos mä en ole uskovainen, niin toivovainen”.
Toi toivovainen on tärkeä sana. Uskon pidot voidaan mun puolestani ilmaista myös toivon pitoina. Sillä toivon ja uskon väliin piirretty raja on hiuksenhieno. Selviä sukulaisia. Ne ovat itse asiassa niin lähellä toisiaan, että Paavali kiteyttää kristinuskon olemuksen kolmeen sanaan: Usko, toivo ja rakkaus. Ja suurin niistä ei ole Paavalin mukaan usko. Vaan rakkaus.
Vahva usko on iso lahja. Ja etsimisen arvoinen. Mutta lahjan luonteeseen kuuluu, että sitä ei voi noin vain anastaa tai kaapata. Se annetaan ja usein vielä pieninä palasina. Ja joskus sitä voi joutua odottamaan. Ja enempi vaan toivomaan.
Ehkä tässä tulee tämä Tuomasmessun paikka ja tilaus pääkaupunkiseudun hengellisellä kartalla. Nämä ovat toivottavasti uskon pidot. Mutta ketä näihin bileisiin kutsutaan?
Ihmisiä, jotka tuovat mukanaan oman lahjansa ja antinsa. Vähän niin kuin nyyttikestit. Jonkun lahja on vahva usko. Hyvä. Tänne vaan alttarille.
Toisen lahja on hiljainen toivo ja aavistus. Hienoa. Peremmälle. Ja joillakin tänä sunnuntaina on mukanaan rakkautta. Loistavaa, tervetuloa tekin.
Eikä se vain tähän jää. Tänne saa tuoda myös epäuskonsa. Pelkonsa. Kovuutensa. Niillekin löytyy paikkansa näissä uskon pidoissa.
Miksi? Miksi kaikki tämä?
Siksi, että jollain salaperäisellä tavalla näissä pidoissa saisimme ruokaa, joka vahvistaa meitä uskossa, toivossa ja rakkaudessa.
Hyvät ystävät. Tuomasmessun pidot syntyivät 25 v sitten syntisten ja heikkouskoisten yhteenliittymäksi.
Ja Tuomasmessun tarkoituksena on juuri tällä porukalla järjestää uskon pidot, jossa ohjelman ja tarjoilujen tarkoituksena on ilahduttaa jokaista syntistä ja heikkouskoista Jeesuksen kattamassa pitopöydässä.
Näin me ymmärrämme päivän epistolatekstin. Jonka luen tässä lopuksi. Meillä on kaikki syy toivoa, että nämä sanat ovat totta:
Mutta kun Jumalan, meidän pelastajamme, hyvyys ja rakkaus ihmisiä kohtaan tuli näkyviin, hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät. Tämän Hengen hän vuodatti runsaana meidän päällemme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, jotta me hänen armonsa ansiosta tulisimme vanhurskaiksi ja saisimme osaksemme ikuisen elämän, niin kuin toivomme.