Tänään vietetään eri puolilla maailmaa merisunnuntaita, englanniksi Sea Sunday. Merkkipäivänä huomioidaan niitä, jotka ansaitsevat elantonsa merellä ja merestä. Tällaisia ammattiryhmiä ovat esimerkiksi merenkulkijat ja kalastajat. Myös raskaan liikenteen kuljettajat liittyvät merisunnuntain teemaan, jatkavathan he siitä, mihin merikuljetus päättyy. Niin merimiesten kuin rekkamiesten työ liittyy meren lisäksi satamaan. Kummankin reitti johtaa satamaan, jossa toisen lasti siirtyy toisen kuormaksi.
Molempien tiet kohtaavat myös Merimieskirkon toiminnassa. Nykyään laivat vierailevat satamassa vain lyhyen aikaa, eivätkä merimiehet enää juuri ehdi poiketa merimieskirkolla, kuten ennen. Merimieskirkon pastori tai diakoni sen sijaan voi ehtiä vierailla laivalla, joka joutuu odottamaan sataman ulkopuolella pääsyä lastaamaan tai purkamaan. Maissa sen sijaan vierailee merimieskirkoilla yhä enemmän rekkamiehiä sekä alueella asuvia suomalaisia. Merisunnuntaina sopii viettää Suomen merimieskirkon 140-vuotisjuhlia myös sisämaassa.
Merimieskirkon toiminta eri puolilla maailmaa on vuosikymmenten aikana muuttunut, mutta edelleen se hoitaa tärkeää tehtävää. Merimieskirkolla vierailevat kokevat hetken kotoisuutta keskellä muukalaisuutta. Kävijöitä yhdistää vierauden tunne ympäristöön ja vallitsevaan kulttuurin nähden. Merimieskirkko voi olla kuin miniatyyri ihmisen elämästä, kuin pienoiskoossa se, mitä ihminen maailmassa on. Hänellä on yhtä aikaa kokemus siitä, että vahvat siteet yhdistävät tähän aikaan ja paikkaan, mutta samalla tunne siitä, ettei pohjimmiltaan kuulu tänne. Ihminen on muukalainen omassa ympäristössään, vaikka se hänelle olisikin ainut koti, joka hänellä on.
Sisämaan ihmisille meri on helposti joko haaveilun tai pelon kohde. Se näyttäytyy mielikuvissa kauniina, kimaltelevana selkänä, jonka takana odottaa parempi maailma, tai valtavana, myrskyisänä ja pelottavana. Rannikolla asuvilla saattaa olla realistisempi käsitys merestä. Se voi sekä antaa että ottaa. Yhtäältä se on halki historian tuonut mahdollisuuksia, avannut väyliä muualle, toisten ihmisten ja kulttuurien luo, se on antanut elantoa, tuottanut vaurautta ja antanut ruokaa syötäväksi. Mutta toisaalta se on aivan yhtä kauan ollut myös kokonainen vaarojen ja uhkien maailma. Merelle lähtevä on aina tehnyt myös eroa tietäen, että lähtö voi olla viimeinen, ja laiturille odottamaan jäänyt on aina saanut varautua siihen, ettei lähtijä kenties koskaan palaa.
Merimiehen ammatti on usein periytynyt isältä pojalle, niinhän tietysti on maamiehenkin ammatti periytynyt. Ainakin entisessä maailmassa lähtivät rannikoiden pojat sukupolvesta toiseen jo nuoresta pitäen merille tai kalastajiksi. Toki myös moni sisämaan poika on haaveillut merille lähtemisestä, jopa merille karkaamisesta. Meri on vähintäänkin mielikuvissa merkinnyt tulevaisuutta, parempaa elämää jossain toisaalla. Ehkä tähän asenteeseen on sekoittunut romanttista haaveilua kaukomaiden kauneudesta tai seikkailunhaluakin, mutta isät ovat yleensä halunneet pojilleen antaa todenmukaisen kuvan raskaasta työstä ikävissä olosuhteissa. Isää läheltä seuraamalla pojat ovat oppineet ammatin.
Myös tämän päivän evankeliumissa on kysymys isän ja pojan suhteesta, nimittäin Isä Jumalan ja Poika Jeesuksen suhteesta. Siinäkin Poika seuraa, mitä Isä tekee ja liittyy siihen itsekin. Näin Poika toteuttaa sen, mitä Isä laittaa liikkeelle. Oikeastaan kuulemamme kappale sisältää koko kristillisen uskon supistettuna kuin pähkinänkuoreen: siinähän on kysymys juuri siitä, miten taivaallinen Jumala itse on läsnä ihmisten maailmassa, mitä hän heille lupaa ja mitä hän heille antaa.
Jumala on luonut kaiken. Häneltä olemme saaneet kaikki elämän lahjat. Mutta hän on myös kaikkien ikuisten lahjojen lähde: hänestä virtaavat rakkaus, anteeksianto ja sovitus ihmisten elämään siinä syvyydessä, että ne kantavat myös yli kuoleman rajan. Häneltä saamme ikuisen elämän lahjan. Tämän lahjan hän on kätkenyt Poikaansa, jonka hän lähettää maailmaan syntymään ihmiseksi, elämään ihmisenä, oppimaan rakentajan ammatin maanpäälliseltä isältään ja elämään äitinsä luona, mutta myös kantamaan kaikki inhimillisen elämän vaivat, nälän, kivun ja yksinäisyydenkin. Hänet on Isä lähettänyt kärsimään ja kuolemaan. Mutta hänelle Isä on antanut myös elämän, hänet Isä on herättänyt kuolleista ja kutsunut ylös haudastaan.
Isän ja Pojan suhde on oikeastaan koko kristinuskon keskeisin opinkohta. On vain yksi Jumala, mutta silti palvomme Jumalaa kolmessa persoonassa. Yksi Jumala on samaan aikaan kolme, hän on Isä ja Poika ja Pyhä Henki. Mutta tänään meitä kiinnostaa erityisesti Isän ja Pojan suhde. Ilman Poikaa me emme tietäisi, millainen Isä on. Me jäisimme arvailemaan, onko Jumala hirmuinen ja pelottava tuomari vai kenties hyvä ja pitkämielinen lahjojen antaja. Elämämme kokemusten myötä arvaisimme, että Jumala on oikeudenmukainen ja vaatii meiltäkin oikeutta. Mutta emme kenties arvaisikaan, että hän on armahtava Isä, joka on valmis uhraamaan kaikkein rakkaimpansa. Emme tuntisi Jumalan Isän sydäntä ellemme tuntisi sitä hänen Pojassaan.
Jeesus osoittaa sanoissaan ja teoissaan, millainen Jumala on. Hän osoittaa, että hänellä on valta tehdä sellaisia tekoja, joita Jumala tekee: hän opettaa jumalallisella viisaudella, mutta hän myös parantaa sairaita, vapauttaa pahan vallasta, tekee ihmeitä ja jopa herättää kuolleita. Tämän hän tekee siinä voimassa, joka hänellä Isältä on. Hän myös antaa seuraajilleen tehtävän jatkaa hänen tehtäväänsä ja osoittaa, millainen Jumala on. Hän antaa tehtäväksi saarnata vapauttavaa sanaa ja tehdä vapauttavia tekoja, antaa elämä ja toivo niille, joilta se on viety. Hän lähettää omansa tähän työhön Pyhän Hengen voimassa. Niin Jumala on läsnä heidänkin sanoissaan ja teoissaan. Isä ja Poika ja Pyhä Henki toimivat jatkuvasti maailmassa sen pelastukseksi. Isä antaa Pojalle siis enemmän kuin elinkeinon. Hän antaa elämän, ja vieläpä saman elämän kaikille, jotka Pojan kautta tulevat Pyhässä Hengessä tuntemaan Isän.
Meren rannalle on moni poika jäänyt odottamaan isää, ja toisinpäin, moni isä on jäänyt odottamaan poikaa. Pari viikkoa sitten maailmaa järkytti valokuva pienestä pojasta, joka makasi kuolleena hiekkarannalla. Lehdistä saimme lukea koko pakolaisperheen surullisen tarinan. Perhe oli yrittänyt päästä kumiveneellä Turkista Kreikkaan, mutta joutunut merihätään ja veden varaan. Isä oli yrittänyt pitää lapsistaan kiinni, kannatella perhettään, mutta lapset olivat vyöryvien aaltojen voimasta liukuneet hänen otteestaan. Kotimaastaan paennut isä ei kyennyt viemään perhettään parempaan tulevaisuuteen meren taa eikä hän kyennyt pelastamaan heitä. Isä ei voinutkaan antaa elämää pojalleen niin kuin tämän evankeliumissa taivaallinen Isä sen antaa Pojalleen.
Useimpien muistissa lienee vielä terrori-isku, joka talvella tehtiin pariisilaisen pilalehti Charlie Hebdon toimitukseen. Lehti oli julkaissut useita muslimia ärsyttäneitä pilakuvia profeetta Muhammedista. Nyt lehti laati pilakuvia, joissa leikittiin tuolla laajalle levinneellä Turkin rannikolle huuhtoutuneen pikkupojan kuvalla. Yhdessä niistä oli kuva hukkuvasta lapsesta sekä tämän vieressä Jeesuksesta kävelemässä vetten päällä. Kuvassa oli teksti, jonka mukaan Eurooppa on kristitty maanosa: kristityt kävelevät veden päällä, mutta muslimilapset hukkuvat.
Arvata saattaa, että pilakuva herätti pöyristystä ja loukkaantumista. Ei kuitenkaan terrori-iskua, onneksi ei myöskään mielenosoitusmarsseja sananvapauden puolesta. Moni koki, että tässä ei enää pilailtu uskonnollisilla tunteilla vaan inhimillisellä hädällä. Kuva voidaan ymmärtää ainakin kahdella tavalla. Siinä voidaan pilkata myös kristittyjä yhtä hyvin kuin muslimeita. Sen voidaan ajatella olevan satiiria siitä, että maallistuneelta Euroopalta saattaa hyvinkin puuttua sellainen usko, jonka voimalla voisi kävellä veden päällä. Mutta samalla kuva ottaa välineekseen kotimaassaan hätää kärsineen perheen tuskan, joka vielä moninkertaistui murheellisesti päättyneen pakomatkan vuoksi. Kuva halveksii niiden lukemattomien aikuisten ja lasten elämää, jotka ovat hukkuneet epätoivoisella merimatkallaan kohti parempaa tulevaisuutta. Suuret odotukset vaihtuivat suureen tuskaan. Miten monille onkaan yksin tänä vuonna käynyt samoin Välimeren aalloissa!
Mutta oliko pilalehti kuitenkin salaa oikeassa? Onko Eurooppa kristitty maanosa, jonne muslimeilla ei ole asiaa? Tämä kysymys on iankaikkisen vanha ja samanlaisena toistuva. Sitä alettiin kysellä viimeksi silloin, kun Turkki alkoi kiinnostua Euroopan unionista, mutta sitä on kysytty esimerkiksi myös silloin, kun sulttaanin joukot torjuttiin Wienin porteilla 1600-luvulla, tai silloin, kun maurilaiset ajettiin pois eteläisestä Espanjasta 1400-luvulla ja silloin, kun Kaarle Martell löi arabit Poitiersin taistelussa Ranskassa 700-luvulla.
Tähän kysymykseen on viime viikolla havahduttu myös Suomessa, joskaan ei yhtä sotaisessa muodossa. Maahamme on yhtäkkiä saapunut suuria ryhmiä turvapaikanhakijoita. Historiallisesti katsoen muslimien läsnäolo Euroopassa ei ole uusi ilmiö. Vaikka Euroopan kulttuuri on voimakkaimmin juuri kristinuskon muovaama, siihen ovat jättäneet jälkensä niin juutalaisuus kuin islamkin. Eurooppalaisten vuorovaikutus ei ole vain taloudellista tai poliittista laatua. Sen kansojen keskinäinen yhteys ei ole koskaan ollut pelkkää kaupankäyntiä tai sotimista. Se on ollut myös kulttuurien vaihtoa ja toinen toiselta oppimista, vaikka rauhanomainen rinnakkainelo ei olekaan aina onnistunut.
Moni sellainenkin on nyt yllättäen huolissaan kulttuurisesta ja uskonnollisesta tasapainosta, joka muuten vaikenisi uskonnon merkityksestä ihmisyhteisön elämälle. Moni sellainenkin suomalainen, joka kernaasti muistuttaa uskonnon olevan yksityisasia, on nyt yhtäkkiä huolissaan siitä, muuttuuko hänen ympäristönsä uskonnollisesti. Yhtäkkiä nähdään uskonnon olevan yhteisöllinen, kulttuuria luova voima eikä vain yksityinen mielipide.
Kristinusko on maailman suurin uskonto. Äskettäin eräs amerikkalainen tutkimuslaitos kuitenkin ilmoitti arvion, jonka mukaan muslimien lukumäärä ylittää kristittyjen määrän muutaman vuosikymmenen kuluttua. Laskelmien mukaan tämä käänne tapahtuu viimeistään vuonna 2070, ja siihen on useita syitä. Yksi niistä on muslimimaiden korkeampi syntyvyys, mutta muita ovat myös kristittyjen luopuminen uskosta ja eroaminen kirkkojensa jäsenyydestä.
Kirjassaan God’s Continent? eli Jumalan maanosa? amerikkalainen tutkija Philip Jenkins pohtii kristinuskon heikkenemistä ja islamin kasvua Euroopassa. Hän ei näe muutosta niin radikaalina kuin huolestuneimmat ennustajat, jotka pelkäävät Euroopan islamilaistumista. Jenkinsin mukaan Eurooppaan saapuvien muslimien määrät eivät sittenkään ole niin suuria että ne yksin vaikuttaisivat kokonaista kulttuurin muutosta. Sen sijaan maanosa muuttuu moniuskontoiseksi, minkä voi nähdä haasteena eurooppalaisille tutustua syvemmin kristillisiin juuriinsa. On otettava huomioon, että Eurooppaan muuttaa myös kristittyjä, varsinkin Afrikasta. Muslimien joukkomaallistumista Jenkins ei odota tapahtuvaksi. On päinvastoin olemassa huoli, että musliminuoret eivät integroidu yhteiskuntaan vaan syrjäytyvät ja radikalisoituvat.
Samaan aikaan tapahtuu myös kääntymyksiä. Pari päivää sitten luin eräästä berliiniläisestä evankelisesta seurakunnasta, jonka pappi kertoi kastaneensa yksin tänä vuonna jo 150 muslimista kristityksi kääntynyttä. Hänen seurakunnassaan on noin 600 iranilaista ja afganistanilaista entistä muslimia. Papin mukaan heidän ei voi ajatella ottaneen kastetta vain taktikoidakseen turvapaikan saamisen hyväksi, sillä se ei yleensä edistä prosessia vaan päinvastoin saattaa kyseisen henkilön vaaraan oman yhteisönsä taholta. Useimmat heistä olivat kuitenkin etääntyneet islamista ja kiinnostuneet kristinuskosta jo alkuperäisessä kotimaassaan. Nyt he olivat evankeliumin vetovoimasta ottaneet riskin tulla omiensa hylkäämäksi, ja heistä oli tullut aktiivisesti kristillisen seurakunnan jumalanpalveluksiin osallistuvia.
Isä antaa Pojalle elämän, ja Poika antaa elämän kenelle tahtoo. Kaikista muslimeista ei tule kristittyjä, vaikka he Eurooppaan asettuisivat, mutta kaikille ihmisille meidän on osoitettava Jumalan rakkautta ja armollisuutta. Sitä on Isä osoittanut koko ihmiskuntaa kohtaan. Siksi me otamme vastaan luoksemme tulevat ja meiltä turvaa hakevat. Vaikka Suomi ei ole sellainen meren takainen kultamaa, jolta voidaan mielikuvissa odottaa kaikkinaista hyvyyttä ja helppoutta, se voi kuitenkin olla tulijoille rauhan, turvallisuuden, ihmisarvoisen elämän, hyväksynnän ja arvostuksen maa, mikäli sen asukkaat osoittavat vieraille sitä mieltä, jota rakastava Jumala itse osoittaa.
Ei ole Eurooppa kristittyjenkään lasten paratiisi, ei edes Suomi. Meilläkin on osattomuutta, meilläkin lapsia kuolee, jää auton alle, hukkuu järveen, kaivoon ja ammeeseen. Onnettomuuksien lisäksi voi meillä lapsi tulla laiminlyödyksi, jopa pahoinpidellyksi ja surmatuksi. Eivät ole aina suomalaisetkaan oppineet, miten kristitty käyttäytyy toista ihmistä kohtaan.
Meriä ylitetään toivon varassa. Vaikka vastarantaa ei näy eikä voida tietää, mitä matkalla kohdataan, on liikkeelle uskallettava lähteä vaaroista huolimatta. Sillä tavoin lähdetään etsimään turvapaikkaa, mutta sillä tavoin ylipäätään eletään inhimillistä elämää. Siten myös rakennetaan yhteiskuntaa ja mennään kohti tulevaisuutta. Ottamalla riskejä rakkaudessa ja luottamuksessa.
Kristillinen usko eroaa maailman kaikista uskonnoista juuri siltä osin, että se uskoo Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen. Isä on antanut Pojalle elämän ja Poika antaa elämänsä maailman puolesta. Isä antaa lahjan ja Poika jakaa sen eteenpäin. Isä herättää hänet kuolleista ja herättää lopulta kaikki kuolleet. Poika antaa Isän vallalla ihmiskunnalle toivon, lupauksen elämästä ja paremmasta tulevaisuudesta. Se koittaa kuoleman pauhaavien myrskyjen tuolla puolen, mutta sen toivossa elämme luottamuksessa, rauhassa ja keskinäisessä rakkaudessa jo nyt.