”Anteeks’ annetaan, muttei unohdeta”, sanoi entinen mies, kun hänen kanssaan yritettiin riitaa sopia. Ehkä hän ajatteli, että tällä kertaa selviät anteeksipyynnöllä, mutta ensi kerralla kaivetaan tämäkin asia esiin. Tai ehkä hän realistina myönsi, että hänen vallassaan voi olla hyvällä tahdolla antaa rikkoneelle anteeksi, mutta tunteissaan hän ei voi unohtaa kokemaansa vääryyttä.
Olisiko tuo isäntä jotenkin erilainen kuin me, kirkon ylintä päätösvaltaa käyttävät kirkolliskokouksen jäsenet? Ei ole helppoa antaa anteeksi, mutta ei ole helppo myöskään pyytää anteeksi. Molemmat vaativat nöyryyttä ja omassa kannassaan kääntymistä.
Nyt pyydän sinua hetkisen miettimään. Kumpi on sinusta vaikeampaa, pyytää anteeksi vai antaa anteeksi? Ole hyvä ja kerro vierustoverillesi, kumpaa sinä pidät vaikeampana.
Kummalla näkemyksellä on enemmän kannattajia?
Nyt annan vielä vaikeamman tehtävän. Edellyttääkö anteeksi antaminen sitä, että toinen pyytää anteeksi? Ole hyvä ja kerro kantasi tähän vierustoverillesi.
Ihanteen mukaan aito anteeksi antaminen on täysin vapaata eikä edellytä edes anteeksi pyytämistä. Mutta inhimillinen todellisuus on toinen: vaikea on antaa anteeksi sellaista, mitä toinen ei edes pidä anteeksi pyytämisen arvoisena. Emme vähällä anna anteeksi, emme ainakaan ennen kuin itse alamme nähdä kokemamme vääryyden uudessa valossa, kenties vähemmän merkittävänä. Anteeksi antamattomuudesta tulee vain raskas ja tarpeeton taakka. Katkeroituminen myrkyttää ihmisen ja ottaa hänet valtaansa, anteeksi antaminen sen sijaan voi vapauttaa kuljettamasta ikävää muistoa mukana.
Jeesuksen lause, joka on leikattu hänen vuorisaarnastaan, näyttää kääntävän päälaelleen sen, mitä olemme Jumalan armosta tottuneet ajattelemaan. Onhan monesti saarnattu, että ”armo kuuluu kaikille”. Onhan vakuutettu, että Jumalan armo ylittää kaiken, se peittää kaikki synnit ja vapauttaa kaikista veloista, ja että tämä ilmainen armo on tarjolla jokaiselle. Mutta nyt kuulemme Jeesuksen suusta, ettei se olekaan ihan niin automaattista. Ei Jumala olekaan aina vain armahtava. Hän voikin pidättää armonsa. Hän ei armahdakaan kaikkia. Hän ei armahda armotonta.
Jumalan armo ja ihmisten armollisuus kuuluvat yhteen. Samasta on kysymys Isä meidän -rukouksessa, jossa pyydämme: anna meille anteeksi niin kuin mekin anteeksi annamme. Jumalan armoa rukoilevan tehtävä on itse olla armollinen. Anteeksi antaminen on rauhan ja sovinnon edellytys. Ilman sitä ei mikään yhteinen elämä ole mahdollista. Itsekeskeisyys, ylimielisyys ja kauna tuhoavat kaikki yritykset rakentaa yhteistä tulevaisuutta. Yhteinen tulevaisuus voi perustua vain keskinäiseen luottamukseen ja toinen toisensa hyväksymiseen. Tulee nähdä, että olemme kaikki samassa tilanteessa ja yhtä lailla vastuussa siitä, millainen on niin yhteiskuntamme kuin kirkkomme.
Viime kuukausina koko läntistä Eurooppaa on muistutettu siitä, että maailma on yhteinen: sadat tuhannet, elleivät peräti miljoonat ihmiset hakevat rauhaa, turvaa ja parempaa tulevaisuutta sodan, kaaoksen, uhkailun ja väkivallan keskeltä. Nämä ihmiset ovat tulleet myös meidän luoksemme toiveenaan uusi elämä siellä, missä heidät otetaan vastaan ja heihin suhtaudutaan niin kuin lähimmäisiin kuuluu suhtautua. Monin paikoin se heille järjestyy, mutta monin paikoin heihin kohdistetaan vihaa, epäluuloa ja jopa väkivallalla uhkailua.
Ihmiselämä ei vaadi ainoastaan anteeksi pyytämisen ja anteeksi antamisen taitoa vaan myös pitkämielisyyttä, taitoa sovittaa yhteen erilaisuutta, kykyä ottaa vastaan kritiikkiä, halua oppia uutta. Ilman tällaisia hyveitä niin yhteiskunnasta kuin kirkosta tulee tukala paikka elää. Merkkejä sellaisesta olemme nähneet kaikissa kovenevissa keskusteluissa niin netissä, lehdissä, televisiossa kuin kirkolliskokouksessa. Halu näpäyttää, opettaa ja kauhistella niitä, jotka ovat toista mieltä eli väärässä, valtaa helposti mielen ja tulehduttaa kohta kaiken keskustelun. Sitä myöten se haavoittaa myös muun yhdessä elämisen ja yhteisen tulevaisuuden tekemisen, oli sitten kysymys kodista, työpaikasta, politiikasta tai seurakunnasta.
Mitä anteeksiantamus tuottaa? Se antaa toivon paremmasta huomisesta. Ilman sovintoa ihmiskunta itse pidättää itseltään toivon. Ellei ole keskinäistä riitojen sopimista, anteeksi pyytämistä ja anteeksi antamista, ei vapauduta koston, alistamisen ja vallanhalun kierteestä. Silloin ei tarvita erikseen Jumalaa pidättämään anteeksiantamusta ja toteuttamaan maailman tuomiota. Sen tekee maailma itse kyvyttömyydessään elää sovussa, kyvyttömyydessään antaa anteeksi, kyvyttömyydessään päästää irti omista eduistaan kaikkein tärkeimpänä. Sellainen yhteiskunta ajaa omilla riidoillaan itsensä toivottomuuteen.
Samaa voi sanoa kirkosta. Seurakunnissa, kirkollisissa toimielimissä ja myös päätösvaltaa käyttävissä elimissä voidaan jäädä omien riitojen vangeiksi, omien loukkaantumisten ja oman ylenkatseen kahleisiin. Ei saavuteta sovintoa ellei olla valmiita osoittamaan rakkautta ja luottamusta.
Toiselle ihmiselle anteeksi antaminen on vaikeaa, mutta joka siihen antautuu, muuttuu myös itse. Sen myötä ihmisten välinen suhde muuttuu luottavaiseksi ja arvostavaksi, jopa rakastavaksi. Niin kuin rakkaus tulee todeksi vasta, kun se saavuttaa toisen ihmisen, liikuttaa toista ja alkaa saada sijaa hänessä, niin myös anteeksi antaminen muuttaa molempia osapuolia.
Tästä syystä viime vuosina usein kuultu sana ”suvaitsevaisuus” on kovin laimea ja yksipuolinen kristilliseksi hyveeksi. Siihen ei sisälly vuorovaikutusta eikä toiselle alttiiksi asettumista. Suvaitsevaisuus ei muuta suvaitsijaa itseään vaan jättää hänet tarkkailemaan armollisesti ylhäisestä ylemmyydestään. Sitä vastoin rakkaus ja anteeksiantamus ovat kahta osapuolta koskettavia ja heitä molempia muuttavia hyveitä.
Myös Jumalan anteeksi anto voi tulla todeksi kun se vaikuttaa ihmiseen. Silloin se myös muuttaa ihmistä ja tekee hänestä rakastavan. Kun Jumala antaa anteeksi, hän pysyy sellaisena kuin on, mutta ihmisen suhde häneen muuttuu. Siitä tulee luottavaista ja rakastavaa. Jumala ei enää olekaan vain tuonpuoleinen armahtaja, tuomari, jolta anotaan päästävää tuomiota ja jonka tutkivan ja ankaran katseen edestä pyritään pian pois. Hänestä tuleekin rakastava ja hyvä taivaallinen Isä, jonka huolenpitoon haluaa turvautua ja jonka luona haluaa pysytellä.
Jumalan anteeksiantamus on Raamatun opetuksen peruslinja. Jeesuksen kehotus toteuttaa anteeksiantoa ihmisten kesken on neuvo siitä, miten Jumalan armo tulee ottaa vastaan, nimittäin siten, että se virtaa meistä eteenpäin. Anteeksi antaminen ei muuta menneisyyttä. Mutta se muuttaa suhtautumista toiseen ihmiseen ja avaa tulevaisuuden. Se antaa toivon.