Tuskin on Suomessa tänä vuonna puhuttu mistään muusta niin paljon kuin taloudesta. Sen ohi eivät ole menneet kuin väliaikaisesti puheet Ukrainan sodasta, Kreikan ongelmista, Syyrian ja Irakin turvapaikanhakijoista ja kotoisesta sote-uudistuksesta. Pidempään ja laajemmin on oltu huolissaan kansainvälisestä kilpailukyvystä, lisääntyvästä työttömyydestä ja valtionvelan kasvusta. On puhuttu kestävyysvajeesta, leikkauksista ja tuottavuuden lisäämisestä. Eivätkä talousaiheet ole sivussa myöskään kirkollisesta keskustelusta. Seurakuntien taloushaasteista puhuttiin vakavasti myös viime viikolla kirkolliskokouksessa, ja niiden pariin saa myös Akaan uusi kirkkoherra käydä.
Mutta voisiko asia ollakaan muulla tavoin? Myös Jeesuksen ensimmäiset opetuslapset joutuivat miettimään, miten saisivat roposensa riittämään. Me emme tiedä, millaisia Pietarin kalansaaliit tavallisesti olivat, mutta meillä on evankeliumeissa kaksi kertomusta ihmeellisestä saaliista. Toinen niistä ehkä muistetaan paremmin; siinähän Pietari saa valtavan saaliin, josta tulee lähetystyön vertauskuva. Jeesus lähettää Pietarin ihmisten kalastajaksi (Luuk. 5:10).
Mutta toinen on tämä pieni kertomus hopearahasta kalan suussa. Jos suuri kalansaalis oli jotenkin ymmärrettävä, niin tämä kalan suusta löydettävä ihmeellinen hopearaha tuntuu oudolta. Ensinnäkin, tarkoittaako se, että Jeesus ja hänen opetuslapsensa olivat rahattomia? Eikö heiltä olisi taskunpohjalta löytynyt sen verran käteistä, että olisi veroista selvitty? Toiseksi voidaan ihmetellä Jeesuksen vapaamielistä suhtautumista veroihin: lapset ovat vapaat, vieraat ja muukalaiset maksakoot. Mutta jottemme suututtaisi viranomaisia, niin maksetaan nyt mekin. Tällaiset asenteet eivät kuulosta realistisilta suunnitelmilta kenellekään parhaassa iässään olevalle miehelle. Opettaako Jeesus sellaista pyhää huolettomuutta, jossa päivittäisistä menoista yritetään selvitä ostamalla arpoja ja odottamalla pikavoittoja?
Jeesuksen opetuslapset epäilemättä olivat vähävaraisia. Monet heistä olivat kalastajia, eikä heille kertynyt säästöjä. Jeesus on monissa yhteyksissä varoittanut rikkauden vaaroista. Omaisuus sitoo ihmistä. Mutta samaan aikaan Jeesus ei suinkaan ole ihannoinut köyhyyttä. Hätä ja puute eivät ole mikään siunaus. Köyhyys ei saata ihmistä lähemmäs Jumalaa vaan päinvastoin kurjistaa häntä. Jeesuksen seuraajien tienä on alusta asti ollut työn tekeminen ja elannon hankkiminen, vähäänkin tyytyen. Jeesuksen seuraajilla on sisäinen vapaus; he eivät pidä omaisuutta suurimpana ja tavoiteltavimpana asiana maailmassa. Mutta ei Jeesus suinkaan opeta elämään arpapelin ja kikkailun varassa. Tässä kertomuksessa on kyse muusta, nimittäin kristittyjen suhteesta esivaltaan.
Paavalin Roomalaiskirjeestä kuulimme, että esivalta on Jumalalta peräisin. Häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa. Sen vuoksi te verojakin maksatte, sillä viranomaiset ovat Jumalan palveluksessa, kun he hoitavat tehtäviään, kirjoitti Paavali (Room. 13:6). Jumala pitää luomakuntaansa yllä antamalla sille elämän, ja ihmisten yhteiskunnassa hän pitää rauhaa, oikeutta ja turvallisuutta yllä käyttäen välineenään esivaltaa.
Luther selittää Katekismuksissaan esivallan laajasti. Siihen sisältyvät paitsi hallitsijat, lainvalvojat ja valtion pakkokeinoja käyttävät, myös työpaikalla esimiehet, koulussa opettajat ja perheessä vanhemmat. Sattuvasti asetetaankin tänään isänpäivänä virkaan kirkkoherra, joka on itse perheenisä ja jonka tehtävänä myös on johtaa seurakunnan työyhteisöä. Hänellä on seurakunnassa esimiestehtäviä, mutta samaan aikaan hänen kutsumuksensa on olla hengellinen isä seurakuntalaisilleen sekä isä omille lapsilleen. Siinä onkin jo tehtävää niin paljon, että välillä voi tulla mieleen toive löytää jokin ihmeellinen ratkaisu mahdollisiin monimutkaisiin ongelmiin. Sellaista voi joskus kesälomalla mennä vaikka laiturille mietiskelemään kalaa narraten. Rauhallisesti pohtimalla yleensä ratkaisut löytyvät, vaikkei kenties kalan suusta. Some-vitsiä soveltaakseni, kuha tulee onkimalla.
Lutherin mukaan Jumala hallitsee valtiossa lailla, joka uhkaa ja pakottaa. Kirkon hän on perustanut julistamaan evankeliumia. Siksi kirkko ei ole sellainen inhimillinen valtakunta, jollaisia Danielin kirjasta luetussa kappaleessa esitettiin patsaan vertauskuvalla. Siinä valtakunta toisensa jälkeen osoittautui heikoksi ja sortuvaksi, ulkonaisesta loistostaan huolimatta. Kirkolta ei tule odottaa sellaista rikkauteen, voimaan ja valtaan perustuvaa murtumattomuutta (Dan. 2:31-41).
Kirkko ei ole vallan vaan Hengen valtakunta, se on sydänten kuuliaisuutta Jumalalle, uskon ja luottamuksen valtakunta. Sitä luonnehtivat armo, rakkaus, pitkämielisyys, keskinäinen sopu ja yhteiseen päämäärään pyrkiminen. Ulkonaisesti seurakunta voi olla vähävoimainen ja heikko, mutta sisäisesti se voi olla vahva, kun se elää Jumalan armosta ja rakkaudesta. Se elää syntien anteeksiantamuksesta ja keskinäisestä sovinnosta, jotka sille on Jumalan Poika itse hankkinut ristinkuolemallaan ja ylösnousemuksellaan.
Siksi seurakunta on vapaitten lasten valtakunta, jossa ei enää olla vieraita eikä muukalaisia. Jeesus hoitaa temppeliveron maksamisen, vaikka pitääkin itseään siitä vapaana – onhan hän Jumalan Poika. Hänen yhteydessään myös muut ovat Jumalan lapsia eikä heidän tarvitsisi maksaa veroa Isänsä huoneen käytöstä. Kysymys on periaatteesta: Jumalan edessä ollaan vapaita lapsia eikä valtakunnan alamaisia. Temppeliveroa koottiin juutalaisilta vielä senkin jälkeen, kun roomalaiset olivat Jerusalemin temppelin hävittäneet ja tarvitsivat nyt rahaa kaupunkiin pystytetyn Jupiterin temppelin ylläpitoon. Niihin aikoihin ovat juutalaisten keskuudessa asuneet kristityt pohtineet uudelleen samaa kysymystä: pitääkö meidän nyt tukea pakanallista esivaltaa, kuten vielä äsken maksoimme juutalaisten temppelille?
Koska kristityt ovat samalla kertaa niin inhimillisen kuin jumalallisen valtakunnan kansalaisia, on heidän maksettava verot ja velat vetoamatta vapauteen. Miksi suotta suututtaisimme heidät, kysyy Jeesus, siis ”miksi kuvittelisimme että emme ole osa järjestäytynyttä yhteiskuntaa?” Jeesuksen seuraajatkaan eivät voi harjoittaa kristillisyyttä ikään kuin piittaamatta niin kirkollisesta kuin yhteiskunnallisesta järjestyksestä.
Näitä asioita edistämään ja seurakuntaa palvelemaan asetetaan kirkkoherra virkaansa, ja siirrymme nyt yhdessä häntä tehtäviinsä siunaamaan.