”Ei kai Messias Galileasta tule”, kysyttiin väkijoukosta Jeesuksen esiinnyttyä Jerusalemissa. Messiaan piti olla Daavidin perillinen Beetlehemistä. Kuninkaallista sukua. Niin oli kirjoitettu.
Voi olla että evankelistat vähän tyylittelevät esittäessään, että Jeesuksen sukujuuret olivat ennustetun mukaisia. Luukas kertoo, että Joosef kävi perheineen Beetlehemissä verollepantavana Jeesuksen syntyessä, kun oli Davidin huonetta ja sukua. Elämänsä ensimmäiset 30 vuotta Jeesus kuitenkin vietti Galilean Nasaretissa, ja tunnemme hänet Jeesus Nasaretilaisena.
Galilealainen messias oli outo lintu jo ajatuksena. Maakunta oli ”Jordanin tuonpuoleinen maa, pakanain Galilea” – ja siellä eli ”kansa, joka pimeydessä istui” (Matt 4:16). Uuden kuninkaan odottajille aasilla ratsastava vapahtaja oli melkoinen antiteesi.
Galilea todella tunnettiin epämääräisenä seutuna. Paikallisessa murteessa oli vieraita vaikutteita ja lainasanoja, eivätkä galilealaiset olleet tunnettuja yksin hurskaudestaan. Galilea oli eräänlainen Juudean Vantaa, jonne oli muuttanut väkeä vähän sieltä sun täältä. Muukalaisuuden uskonnon perustajalle Galilea oli mitä luontevin kotiseutu.
Galilea oli köyhempi, kivikkoisempi, hedelmättömämpi ja väestöpohjaltaan moninaisempi kuin viereinen Juudea, jossa fariseukset vaalivat oikeaa oppia ja varoivat, ettei roomalaisten kipparoima vene vain keiku.
Tapahtumien näyttämö näkyy myös itse Jeesuksen opetuksissa. Uudessa testamentissa kuvataan kahta aika erilaista Jeesusta. On Galilean Jeesus, ja on Jerusalemin Jeesus. Ensimäistä seurataan vuoden, ehkä kahden ajan, jälkimmäistä taas kuvataan teksteissä ne järisyttävät kuusi päivää, jotka muuttivat kaiken. Näin ällistyttävän lyhyt oli tuo historiaa kääntäneen miehen julkinen ura.
Galilean Jeesus on laumansa paimen, joka opettaa, parantaa, neuvoo ja saarnaa. Galileassa Jeesus julistaa sanaa ja sana kulkee hänen edellään. Jeesus tekee ihmeitä ja tunnustekoja, rekrytoi opetuslapsensa ja ruokkii ällistyttäviä ihmisjoukkoja uskon voimin. Matteuksen evankeliumissa Jeesuksen ensimmäinen lause Galileassa kuuluu: ”Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle!” (Matt 4:17). Tästä lähdetään.
Galileassa Jeesuksen opetuksen painopiste on tämänpuolisessa: noudattakaa lakia ja käskyjä – ei vain teoissa, vaan myös sydämissä – rakastaakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojinne puolesta, kääntäkää toinen poski. Kultainen sääntö ja rakkauden kaksoiskäsky ovat Galilean satoa: Jeesus kertoo ihmisille, miten täällä pitäisi elää.
Tunnusteoilla Jeesus todistaa erityislaadustaan Messiaana, eli sinä, ”jolle on annettu valta” – ja opettamalla ja parantamalla Jeesus taas tuo jotain hyvää elämään nimenomaan tässä ja nyt. Galilean Jeesuksen tähtäimessä ei ole uusi liitto ihmisen ja Jumalan välillä, vaan eräänlainen Jumalan valtakunta maan päällä, jonka viimeisenä horisonttina toki näyttäytyy taivaassa odottava palkinto tai väärintekijöitä kohtaava kadotus.
Galilean Jeesuksen opettamisen motiivi on synnin voittaminen ja rakkauden ja armon asettaminen henkisen elämän keskiöön, lakien ja sääntöjen tilalle. Tärkeintä on toimia oikein Jumalan edessä sen sijaan että vain poseeraa moitteettomana toisten katseille. Taivaan valtakunta on eräänlainen referenssipiste tai toiminnan suunta: lupaus Jumalan luokse pääsystä kannustakoon uskovaa tekemään oikein täällä.
Galileassa Jeesus on kärsivällinen ja lempeä opettaja, joka muistuttaa toki aika ajoin synnin palkasta ja kadotuksen kurjuudesta, mutta pääviestinään Jeesus ”julisti ilosanomaa taivasten valtakunnasta ja paransi kaikki ihmisten taudit ja vaivat” (Matt 9:35). Jerusalemin matkan alkaessa kansa muuttuu opetusten kohteesta seuraajien laumaksi, samalla kun Jeesus radikalisoituu ylipappien ja fariseusten kiivaaksi kriitikoksi. Opettajan tilalle asettuu kapinallinen kansanjohtaja.
Galileassa valta ei ole läsnä. Fariseuksista puhutaan poissaolevina hahmoina, jonkinlaisina esimerkkeinä ulkokultaisuudesta. Jerusalem taas on sekä maallisen roomalaisen että hengellisen juutalaisen vallan keskus, jonne Jeesus saapuu jonkinlaisen fatalismin vallassa: ”Me menemme nyt Jerusalemiin, ja Ihmisen Poika annetaan ylipappien ja lainopettajien käsiin. He tuomitsevat hänet kuolemaan ja luovuttavat hänet pakanoille pilkattavaksi, ruoskittavaksi ja ristiinnaulittavaksi. Mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.” (Matt 20: 18–19).
Tulevasta kohtalostaan tietoinen Jeesus on kuin Rooman lain määrittelemä homo sacer: yhteisöstään ulossuljettu pyhä mies, jonka voi lain mukaan tappaa, mutta jota ei voi uhrata. Kohtalonsa vääjäämättömyydestä varma Jeesus ottaa kaiken irti jo-tuomitun vapaudesta. Julmin kuolema on jo varattu hänelle, joten sana on vapaa.
Jerusalemissa Jeesus ei enää puhu kansalle, vaan teköpyhille fariseuksille, jotka sanovat yhtä ja tekevät toista. Jeesus asettaa sanansa taitavasti. Hänen taktiikkansa ei tähtää tuomion välttämiseen, vaan siihen, että kun hänet tuomitaan, hänet tuomitaan syyttömänä. Kerta toisensa jälkeen Jeesus saa fariseukset raivon partaalle syyllistymättä sinällään mihinkään.
Viattoman urhaaminen, ja ennenkaikkea, uhrin viattomuuden ilmitulo, merkitsee kristinuskon syntyä ja historiallista käännettä. Vanhemmissa uskonnoissa Jumalat leppyivät kun heille uhrattiin. Samalla syntipukin kautta yhteisö poisti itsestään pahan. Kristinusko purkaa tämän: sijaisuhrien tilalle se asettaa synnin, ikäänkuin muistutukseksi kunkin ihmiset omasta osallisuuesta ja vastuusta. Tämän jälkeen Jumalaa ei enää lepytetä, vaan lempeä Jumala armahtaa. Uusi liitto lähtee tästä Jerusalemin sanattomasta sopimuksesta.
Vaikka Jeesus teki ihmeitä, julisti ilosanomaa taivasten valtakunnasta ja paransi kaikki ihmisten taudit ja vaivat, opetuslapsilla kuluu aikaa ennenkuin he todella uskovat. ”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. (Matt 11:25) Jatkuvasti uskossaan horjuvat opetuslapset saavat edustaa juuri heitä. Evankeelisessa kerronnassa he ovat oppineiden mutta sielultaan kylmien fariseusten vastakohta: ikäänkuin tuulipukukansaa joilla on suuri sydän.
Fariseusten suhde Jeesuksen noudattaa samaa kaavaa kääntäen. Oppineet, kaikessa kirjaviisaudessaan, eivät ymmärrä tätä kansanmaisteria, joka villitsee rahvasta periferiassa ja tulee pöyhkeilemään heidän eteensä. Jerusalem torjuu näin kristinuskon ytimen: sen, mikä uskonnossamme on galilealaisa.
Kyse on ulkopuolisuudesta ja osattomuudesta. Suurin ihme ei ollut se, että Jeesus paransi spitaalisen, vaan se, etttä Jeesus kosketti yhteisöstään tiukasti eristettyä ulkopuolista, jolla oli tarttuva tauti.
Spitaali on paitsi vaikea sairaus, myös tärkeä vertauskuva. Jokainen yhteisöstään suljettu on spitaalinen, jota koskettamalla paha saattaa levitä. Koulukiusaajien rintamasta on vaikea livetä uhrin puolelle. Rasistin on vaikea asettua afrikkalaisen maahanmuutajan asemaan. Ulkokultaisen moralistin on mahdoton tajuta, että joku on oikeasti homo, ja voi sen takia eheytyä vain entistä homommaksi.
”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi”, opetti Galilean messias. Kristinopin mukaan tuomitseminen on mahdotonta. Kukaan ei voi heittää ensimäistä kiveä, koska syyllisyys ja vastuu ovat aina jaettuja.
Tämä jättää ihmiset peruuttamattomasti epävarmaksi. En koskaan voi tietää loppuun saakka, kuinka paljon toimintaani ohjaa itsekkyys, ahneus, pikkusieluisuus, halu alentaa muita ja nostaa itseäni tai tarve tuomita että kokisin oloni tahrattomaksi. Onneksi voin saada anteeksi.
Muukalaisten uskontona kristinusko vetoaa siihen, joka on muukalaista meissä itsessämme; siihen, jolla ei ole asemaa, sosiaalista statusta, tahraa, leimaa tai stereotypiaa. Jos todella haluamme rakentaa jotain sellaista, jota kutsutaan Jumalan valtakunnaksi, se on jo ulossuljettujen ulossulkematon yhteisö, joka on avoin myös kaikelle sille, jonka suljemme itsestämme ulos.