Hyvä messuväki,
Viime viikonloppuna sain monia kannustusviestejä. Yksi näistä viesteistä päättyi seuraaviin sanoihin: ”Kutsumuksemme on kulkea from glory to glory kohti Kristuksen kaltaisuutta, ja tämä tie on avoinna jopa ajan rajan tuolla puolella.” Tämä 300-luvulla eläneen kirkkoisän (Gregorios Nyssalaisen) kuvaama kutsumus on tämän sunnuntain aihe, vaikka aihe onkin sanoitettu muotoon ”Taivaan kansalaisena maailmassa”.
Me elämme maailmassa, jossa on ilon ja kauneuden keskellä myös eriarvoisuutta, ympäristötuhoja, vähemmistöjen syrjintää, ihmisoikeuksien loukkauksia, jopa sotaa. Tämän keskellä ”taivaan kansalaisuus” on maailmankuva, jossa näemme ihmisen ja ihmiskunnan Luojan luomuksena, joka voi elää yhteydessä Luojaansa.
Me elämme kukin omassa arjen maailmassamme, jossa on ilon ja kauneuden keskellä myös vastoinkäymisiä, suruja ja pettymyksiä. Näiden keskellä ”taivaan kansalaisuus” on elämänkatsomus, jossa oman elämän pettymykset ja vastoinkäymiset voivat asettua isommalle kartalle. Kartalle, jossa vesiputous voikin näyttäytyä pieneltä koskelta, joka opetti meitä kasvamaan paremmaksi melojaksi. Kartalle, jossa elämämme pihapiiriä myllännyt myrsky voi seuraavana aamuna näyttäytyä alkuna johonkin uuteen.
Taivaan kansalaisuuden voi nähdä myös tehtävänä. Tähän viittaa myös Johanneksen evankeliumin teksti: ”Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.” (Joh 15: 10-17)
Tämän maailman ilon ja kauneuden keskellä voimme olla niitä voimia, jotka laittavat hyvän kiertämään. Voimme olla niitä voimia, jotka yhtyvät iloon kihlauksen tai elämän syntymisen hetkellä, jotka tervehtivät yksinäistä vanhusta naapurissa tai jotka taittavat surua kosketuksella ja rohkaisun sanalla.
Tämän maailman epäkohtien keskellä voimme olla niitä voimia, jotka ryhtyvät toimimaan oikeudenmukaisuuden, rauhan ja luomakunnan eheyden puolesta. Voimme olla niitä voimia, jotka kokoavat äitejä vertaisryhmiin tukemaan toinen toisiaan, jotka lähtevät suojelemaan lähikulmien luontokohdetta tai jotka osoittavat mieltä naapurimaan ihmisoikeuksien puolesta. Voimme olla niitä voimia, jotka kutsuvat ihmisiä kansanliikkeeseen turvallisen lähikoulun säilyttämiseksi, kansanliikkeeseen köyhyyden poistamiseksi tai kansanliikkeeseen ilmastonmuutoksen torjumiseksi.
Onko Taivaan kansalaisuus sitten raskas tehtävä, jonka suorittamisessa me uuvutamme itsemme? Päivän tekstit eivät viesti sellaisesta. Päivän tekstissä Roomalaiskirjeestä todetaan, että ”Jumalan Henki asuu teissä” ja että ”Henki luo elämää.” (Room 8: 9-11)
Tämän ”Hengen mysteerin” sanoittamisessa on omat vaikeutensa. Kristillisen perinteen käsitteet inspiraatiosta ja intuitiosta ovat ehkä osuvimpia. Inspiraatio on johonkin innostumista Hengessä, in Spiritus. Intuitiossa on kyse eleettömästä oivaltamisesta, Hengen puheen kuulemisesta. Tätä johdatusta seuraava ihminen kulkee omaa henkistä polkuaan.
Intuition ääni on hiljainen. Kiireettömyys ja oman tilan ottaminen auttavat meitä kuulemaan. Kyse ei ole järjen kilpailijasta vaan kumppanista. Myös tiedemies Albert Einstein on todennut, että ”intuitiivinen mieli on pyhä lahja”.
Taivaan kansalaisuudessa ei siis ole kyse tehtävästä, jossa pakotamme itseämme aina vain uusiin tekoihin, vaan siinä on kyse tilan antamisesta Hengelle, joka luo elämää ja rakentaa keskinäistä yhteyttä. Suotta ei suuressa kirjassa puhuta armosta. Kyse on omantunnon kuuntelemisesta, oman intuition kuulemisesta – mutta kyse on myös rohkeudesta puuttua havaitsemaansa epäkohtaan, rohkeudesta kohdata apua tarvitseva ihminen.
Rakkaus on suuri sana, mutta jonkinlaisesta herkkyydestä rakkaudelle Taivaan kansalaisuudessa on kyse. Mistä saamme kykyä tällaiseen herkkyyteen? Suomen Akatemian tutkijat ovat esittäneet intuitiivisen ajattelun opetusta kouluihin. Olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että suurin voima on inspiroituminen. Jokainen tarvitsee inspiroivia esikuvia. Tähän Johanneksen evankeliumi näyttää meille suunnan: ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.” (Joh 15: 10-17)
Pääsiäisen esimerkki näyttää liian suurelta – ja saa meidät näyttämään pieneltä. Näin saakin olla. Oman hengen antaminen ystävän puolesta voi kuitenkin inspiroida meitä uhraamaan omasta ajastamme pienen hetken toiselle, kun hän sitä tarvitsee. Suuri heittäytyminen ihmiskunnan puolesta voi inspiroida meitä heräämään johonkin maailman epäkohtaan – ja tekemään jonkin pienen valinnan joko kuluttajana tai kansalaisena. Uhrautuminen oman sanomansa puolesta voi inspiroida meitä hetkittäin olemaan se valo, joka kertoo, että ”taivaan kansalaisuus” on totta – ja että se on totta myös tässä maailmassa, ajan rajan tällä puolella.
Kuusi vuotta sitten sain onnitteluviestin, jossa oli naisrunoilija Aale Tynnin runo Kaarisilta. Siitä avautuu näkymä, että Jumalalla on unelma maailmasta ja että sen toteutuminen on uskottu meille ”taivaan kansalaisille”, miehille ja naisille. Toinen naisrunoilijamme on ollut tämän saman ajatuksen äärellä: piispamme Irja Askola on kannustanut meitä kuuntelemaan intuitiotamme, kuuntelemaan unelmia, joissa saattaa kuiskia Jumala. Hän kirjoittaa:
”Jumalan hymyilevien kasvojen alla kuulostelen,
mitä minulle tapahtuu,
jos alan unelmoida ja muistaa sitä, mitä kaipaan.
Avata ja raottaa sitä, mikä hautautui
pettymysten, rutiinien ja kaiken kuormittavan alle.
Tehdä tilaa sille, mikä minussa etsii
mahdollisuutta tulla nähdyksi, kuulluksi,
esiin kutsutuksi.
Uskaltaisinko ajatella, että unelmillani on minulle asiaa?
Jumalan hymyilevien kasvojen alla kuulostelen,
mitä minulle tapahtuu, kun muistan,
että kuulun joukkoon ja olen suurta Kertomusta.
Omana itsenäni, keskeneräisenä ja
tällaisenani kutsuttuna, liityn yhteisöön,
jossa esiäidit ja esi-isät ovat ennen minua eläneet
ja jossa tuonpuoleisuus ja tämänpuoleisuus
halaavat toisiaan.”
(Irja Askola, Pyhän kanssa piilosilla, Unelmoida ja muistaa)