Kun Ihmisen Poika lähtee viimeistä kertaa kohti Jerusalemia, huomio kiinnittyy Hänen poikkeukselliseen kärsivällisyyteensä ja laupeuteensa. Vaikka tällä tiellä Jeesuksen on kohdattava äärimmäistä pahuutta ja epäoikeudenmukaisuutta, Hän ei kosta kokemaansa.
Tästä tulee mieleeni eräs ihminen, joka myös sietää epäoikeudenmukaisuutta poikkeuksellisen hyvin. Vaikka häntä kuinka kaltoin kohdellaan, hän ei koskaan tunnu suuttuvan saatikka kostavan sitä. Kysyinkin kerran häneltä, että miten ihmeessä noin pitkämieliseksi ja armolliseksi ihmiseksi kasvetaan. Hänen vastauksensa yllätti minut täysin. Hänen mielestään kyse ei aina ole armollisuudesta, vaan pikemminkin kaikkein julmimmasta tavasta kostaa. Kun hän ei reagoi mitenkään toisen kataluuteen, tämä toinen pysyy tilanteen ainoana syntipukkina ja jää syyllisyyden kantajaksi.
Ensi Tuhkakeskiviikkona me laskeudumme 40 päivää kestävään paastoon, joka on hengellisen kilvoittelun, lähimmäisen rakkauden osoittamisen sekä itsetutkiskelun aikaa. Mainitsemani henkilö on elämässään harrastanut paljon itsetutkiskelua ja sen myötä löytänyt itsestään myös vihantunteita. Jumala tuntee hänen sydämensä, Jumala tuntee meistä jokaisen. Ihminen ei voi kuitenkaan koskaan täysin tuntea toisen ihmisen sydäntä. Minäkin luulin tuon ihmisen maltin nousevan pelkästä rakkaudesta. Vihaan sortuvaksi ihmiseksi hänkin kuitenkin osoittautui. Ja kukapa meistä ei joskus sortuisi. Joka tapauksessa tämä keskustelu sai minut miettimään myös Jeesuksen toimintaa uudella tavalla. Siksikö Jeesuskaan ei suutu meille saatikka kosta kärsimäänsä pahaa, että me emme vapautuisi syntipukin asemastamme, vaan jäisimme syyllisyyden valtaan? Tämä saattaa olla yksi syy, mutta Jeesuksen kärsivällisyyteen löytyy suurempikin syy – rakkaus.
1. kirjeessään korinttolaisille Apostoli Paavali kuvaa Jumalasta lähtöisin olevaa rakkautta. Tämä kuvaus on tuttu teille kirkkohäistä, mutta se on toki tarkoitettu muillekin kuin vihkipareille. Paavali kirjoitti sen alun perin ohjeeksi koko seurakunnalle. Vaikka seurakunta jakaisi kaiken omaisuutensa nälkää näkeville ja vaikka se antaisi polttaa itsensä tulessa, mutta siltä puuttuisi rakkaus, seurakunta ei sillä mitään voittaisi. Seurakunnan, sinun ja minun, ensisijainen haaste on rakastaa lempeästi, kärsivällisesti, katkeroitumatta, kostamatta, ketä tahansa, missä tahansa – Herramme esimerkin mukaisesti.
Ihmisiä saattaa toki harmittaa, jos pappi ei osaa Raamattua ulkoa; jos kanttori kadottaa nuottinsa; jos diakonilta loppuvat ruokakupongit; tai jos suntio tuo kappeliin väärän vainajan. Monet kirkon työntekijöihin pettyneet eroavat kirkosta. Soisinpa kaikkien kuitenkin muistavan, että kirkon työntekijöiden ensisijainen tehtävä on rakastaa. Paavali kirjoittaa, että tulee aika, jolloin tietokin käy turhaksi. Ilman rakkautta me emme todellakaan mitään olisi. Ainoastaan rakkaus kärsii kaiken ja siksi on kaikista suurin.
Helpommin kuitenkin sanottu kuin tehty. Rakastaminen, saatikka sen osoittaminen, ei useinkaan ole helppoa. Päivän evankeliumissa Jeesus kysyy Sebedeuksen pojilta ja samalla meiltä, onko meistä juomaan sitä maljaa, jonka Hän juo; voimmeko mekin ottaa sen kasteen, jolla Hänet kastetaan?
Muistatteko muuten, miksi Jeesus kutsui näitä Sebedeuksen poikia Ukkosen jylinän pojiksi? He osoittivat omaa rakkauttaan aluksi liian tulisesti. Kun erään Samarian kylän väki ei suostunut ottamaan Jeesusta vastaan, nämä pojat sanoivat Herralle:” Herra, tahdotko, että käskemme tulen iskeä taivaasta ja tuhota heidät?” (Lk.9: 54-55). Ei Herra kuitenkaan sitä halunnut, vaan Hän halusi koulia poikia, kuten meitä kaikkia, rakastamaan korinttolaiskirjeessä kuvatulla tavalla.
Sebedeuksen pojista vielä: hehän olivat tiettävästi Jeesuksen serkkupoikia – heidän äitinsä Salome oli ilmeisesti Marian sisko. Vaikka Johannes oli nuorempi kuin Jaakob, hän jätti veljensä aina varjoonsa. Johanneksen evankeliumi tähdentää, kuinka tämä Johannes oli itse asiassa Jeesuksen lempiopetuslapsi, kaikkein rakkain. Velipoikien keskinäisestä kilpailemisesta emme tiedä, mutta ainakin suhteessa muihin apostoleihin kilpailua näytti riittävän. Sebedeuksen pojat halusivat näkyvän erityisaseman Mestarinsa rinnalla.
Enpä minäkään en ole välttynyt sen puntaroimiselta, mihin asemaan minun kannattaisi pyrkiä. Osa ehkä tietääkin, etten ole Rovaniemen seurakunnassa missään virassa. Oma virkapaikkani on Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa. Koska vietän hoitovapaatani näillä nurkilla, olen kuitenkin välillä hoitanut toimituksia tässäkin seurakunnassa. Jo muutaman kerran olen körötellyt autolla mm. Jouttikeron kappeliin. Siinä matkalla ehtii miettiä kaikenlaista.
Yhtenä sunnuntaina yllätin itseni miettimästä vähän samoja asioita kuin Sebedeuksen pojat. Mietin omaa asemaani. Helsingissä olen työskennellyt isojen joukkojen, joskus hyvin vaikutusvaltaistenkin ihmisten keskellä. Täällä pohjoisessa minulle ei kerry tunnettavuutta yhtä helposti. Tällä en nyt tarkoita, että Jeesuksen valtaistuin olisi juuri Helsingin tuomiokirkossa. Yllätyin kuitenkin itsekseni siitä, miten vaikeaa minun olisi luopua tunnettavuudesta ja sen avaamista yhteistyömahdollisuuksista. On nimittäin mahdollista, että perheemme jää tänne Lappiin pysyvästi. Jos niin käy, minä taidan istua vielä samalla koulun penkillä Sebedeuksen poikien kanssa.
Tässä elämänkoulussa kaikki mitat kääntyvät ylösalaisin. Pieni onkin suurta. Heikko onkin vahva. Köyhä onkin rikas. Hiljainen ja vähäväkinen kyläkappeli onkin mitä merkittävin kohtauspaikka. Jos jäämmekin Lappiin ja jos minut unohdetaankin Helsingissä, Jumalan rakkauden uhritiellä sillä ei ole kovin paljon merkitystä. Jeesus ei ole koskaan kutsunut minua parrasvaloihin. Jeesus on kutsunut minut rakastamaan ketä tahansa, missä tahansa: hiljaisen taipaleen päässä, ilman todistajia, kenties ilman minkäänlaista kiitosta tai työn arvon tunnustusta. Ja itse asiassa tällainen pyyteetön rakastaminen onkin paljon vaikeampaa kuin vaikkapa tunnetuksi tuleminen.
Nyt kun tältä pohjalta mietin työtäni Helsingissä, ehkä yksi merkittävimpiä tehtäviäni oli sittenkin olla vapaaehtoisena Veikko Hurstin viimeisessä joulujuhlassa. Paljon oli väkeä niissäkin juhlissa. Tuhannet kodittomat saivat niissä juhlissa evankeliumia, ruokaa ja vaatteita. Väen paljoudesta huolimatta tuossakin tilaisuudessa mitat kääntyivät ylösalaisin. Veikko oli fyysisesti pieni mies, mutta julistajana suuri. Kaikki syrjäytetyt ja syrjäytyneet opettivat puolestaan viipymisellään mitä keskeisintä läksyä koko yhteiskunnalle: kaikista suurin todella on rakkaus. Ihmislapsen nälkä ei sammu vielä joululimpulla eikä kinkulla. Hurjinkin meistä janoaa anteeksiantavaa rakkautta.
Itse en ole osannut auttaa, saatikka rakastaa, ihan ketä tahansa. Minun on vaikeaa rakastaa, ylipäätänsä olla sellaisen ihmisen lähellä, joka on vahingoittanut minua. Ehkä sinunkin kohdallasi on näin. Siksi onkin niin tärkeää, että esimerkiksi Hurstin poika Heikki yhä jatkaa Köyhien joulujuhla -perinnettä. Siksi tämän Rovaniemen seurakunnankin työ on niin tärkeää. Vaikka me olemmekin kaikki pieniä ja helposti haavoittuvia ihmisiä, yhdessä me pystymme huolehtimaan siitä, että jokainen pääsee jonkun avun piiriin, jos ei minun tai sinun. Lomautukset ja irtisanomiset ajavat parhaillaan monia suomalaisia ahdinkoon. Yhteisvastuu –kampanja nostaa eteemme muutkin kansallisuudet. Kun me sitten katselemme tätä murjottua joukkoa, profeetta Hesekiel jylisee: ” …ottakaa rintaanne uusi sydän ja uusi henki.” On väärin, että osa elää yltäkylläisyydessä ja osa äärimmäisessä köyhyydessä. Vielä enemmän on väärin, että on joku, jota kukaan ei tunnu rakastavan ja auttavan.
Laskiaisena eteemme avautuvan ristin tien päässä meitä odottaa sovitus ja tie iankaikkiseen elämään. Lähtiessämme sitä kohti meidän on syytä muistaa, että me voimme päästä perille vain yhdessä kaikkien Jumalan lasten kanssa. Siksi meidän on turha yrittää ohittaa ketään. Siksi meidän on turha yrittää unohtaa ketään. Pyhä Henki rukoilkoon sydämessämme ja sulattakoon vastarintamme seurata Jeesusta – rukous rukoukselta. Kristuksen rakkaus kantakoon meitä aina vain lähemmäksi toisiamme ja Jumalaa.