Älä jätä minua. Älä lähde. Tai jos lähdet, tulethan pian takaisin? Opetuslasten toive Jeesukselle. Meidän toiveemme kotoa lähtevälle. Tulethan pian takaisin?
Päivän evankeliumi kuuluu Jeesuksen jäähyväisrukoukseen. Tuona hetkenä Jeesus tiesi, että Juudas aikoo pian kavaltaa hänet, että kuolema on lähellä. Eron lähestyessä Jeesus tahtoi lohduttaa opetuslapsiaan lupauksella yhteydestä. Yhteyttä ovat läheisemmekin luvanneet kotoa lähtiessään.
Kaikki eivät ole kuitenkaan palanneet kotiinsa. Helatorstaina meitä järkytti neljä henkeä vaatinut liikenneonnettomuus. Kannamme rukouksin Jumalan huomaan kaikki, joita onnettomuus on koskettanut.
Osa meistä on kuollut isänmaamme puolesta. Osa meistä on kadonnut taistelukentillä. Kaikki te, joiden omaiset ja ystävät ovat kaatuneet tai kadonneet, otamme osaa tuskaanne. Muistamme kunnioituksella jokaista kallista uhria kansamme ja maamme puolesta.
Edesmennyt jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth esitti vanhuuden päivillään hartaan pyynnön: ”Jumala varjelkoon Suomen kansaa.” 99-vuotiaaksi elänyt Ehrnrooth koki kaikki maamme sodat 1900-luvulla. Ehrnrooth korosti, etteivät kukaan rintamalle joutunut ollut tahtonut sotaa. Päinvastoin. Ehrnroothin mukaan jokainen sodan kauhut kokenut tahtoo vain rauhaa.
Jäähyväisrukouksessaan Jeesus rukoilee, että me kaikki olisimme yhtä. Joskus voi yhteinen vihollinen alkaa yhdistää. Sisällissodassa kahtiajakautunut kansamme yhdistyi Talvisodan ihmeessä, jossa Suomi-Daavid ja Neuvostoliitto-Goljat kohtasivat. Ehrnroothin mukaan ”Se oli Henki, joka pelasti meidät. Eivät aseet.” Kunpa me samanlaisella yhteishengellä suojelisimme tänäänkin vaikkapa väkivaltaviihteen uhkaamia lapsiamme. Tai puolustaisimme syrjäytyviä tilanteessa, jossa tarjotaan yhä enemmän, yhä harvemmille. Onpa joku kysynyt, että tarvitaanko tässä uusi suuri katastrofi, jotta ihmisten solidaarisuus jälleen lisääntyisi?
Sota yhteistä vihollista vastaan tai jokin muu lukemattomia ihmishenkiä vaativa katastrofi eivät voi kuitenkaan koskaan yhdistää meitä täydellisesti ja iankaikkisesti. Yksin Vapahtajamme voi. Sen tähden Jeesus lupaa meille jäähyväisrukouksessa paljon enemmän kuin vain hyvän yhteishengen. Vapahtajamme lupaa itse uhrautua meidän puolestamme. Hän lupaa meille kirkkauden, läsnäolonsa Pyhässä Hengessä tässäkin hetkessä. Hän lupaa meille iankaikkisen yhteyden Jumalaan ja toisiimme.
Miten kaukaiselta tuo lupaus voi kuitenkin äärimmäisessä hädässä tuntua? Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? Tämä huuto on kuulunut rintamalla, vankileireillä, suruviestin saaneissa kodeissa. Jeesus itsekin huusi näin ristillä (Mk. 15: 34) kärsiessään syvimmän tuskan.
Emme me ihmislapset voi ymmärtää kaiken kärsimyksen tarkoitusta. Emme me kestä mitä tahansa. Raamatun Sana kuitenkin lupaa, että Pyhä Henki virtaa aina kohti heikkoutta, kohti voimattomuutta – hetkenä, jolloin voimme huutaa avuksemme enää vain Jumalaa. Profeetta Sakarjan sanoin: ”tulee aika, jolloin yö on kirkas kuin päivä eikä ilta enää pimene. Silloin virtaavat Jerusalemista elämää antavat vedet (Sak. 14: 7-9).
Synnin valta pimentää ja koventaa tätä maailmaa. Jatkuvasti soditaan eri puolilla, suomalaisia on parhaillaankin etsimässä tietä ulos ahdingosta. Pysyvää rauhaa emme kuitenkaan saavuta vain hyvällä yhteishengellä. Tämä särkynyt luomakunta tarvitsee Pyhää Henkeä.
Elämän ruhjomat ihmislapset eristäytyvät helposti, kätkeytyvät haarniskan alle, kokoavat aseita. Kuinka vapautua vihasta ja katkeruudesta, jotka eivät ole Pyhästä Hengestä? Kuinka raskainkin kivi rinnassa voisi antaa anteeksi ja avautua Herramme asuinsijaksi? Kuinka vaiennut suu voisi vielä rukoilla?
Me voimme kohdata Jumalan vain jättäytymällä täysin Hänen varaansa. Jos me emme jaksa enää itse huutaa Häntä avuksi, joku toinen voi rukoilla puolestamme. Syvien haavojen paraneminen vie aikansa. Ne kenties paranevat vasta taivaassa. Siellä on määränpäämme, Pyhän Hengen johdattamina. Kuten epistolassa Paavalikin ylistää: ”…miten mittaamaton on hänen voimansa, joka vaikuttaa meissä uskovissa. Se on sama väkevä voima, jota hän osoitti herättäessään Kristuksen kuolleista…( Ef. 1: 16-23).
Helatorstaina Kristus nousi taivaaseen. Opetuslapset riemuitsivat siitä, että Herra oli voittanut kuoleman. Heitä varmasti myös jännitti, miten he pärjäisivät maailmassa. Kristus oli antanut heille suuren tehtävän: kaste- ja lähetyskäskyn. Miksi Herra ei heti antanut heille voimaa, Pyhää Henkeä, tuota tehtävää varten? Miksi Herra jätti heidät epävarmuuteen? Miksi meissäkin on epävarmuutta? Miksi Pyhää Henkeä täytyy odottaa?
Itse asiassa tämä 6. sunnuntai pääsiäisestä on kaikkien epävarmojen ja arkojen pyhä. Kaikkien, joilla on suuri tehtävä, mutta joilla ei vielä ole Pyhää Henkeä tai jotka eivät vielä huomaa saamaansa Pyhää Henkeä.
Miten huomaamatta, miten hellästi, Pyhä Henki tuleekaan sydämeemme? Tullessaan Pyhä Henki lahjoittaa meille uskon ja pitää sen elävänä. Pyhä Henki herättää sydämemme rukoukseen ja pitää sen totuudellisena. Pyhä Henki avaa silmämme Jumalan rakkaudelle Vapahtajassamme. Pyhä Henki yhdistää meidät Jumalaan ja toisiimme Jeesuksessa Kristuksessa. Martti Lutherin sanoin:” Uskossa ihminen elää Kristuksessa ja rakkaudessa lähimmäisessään. Usko ja rakkaus kuuluvat yhteen ja vaikuttavat sen, että kaikki ovat täydellisesti yhtä. ”
Eivät ensimmäiset apostolit unohtaneet Jeesuksen rakastavaa katsetta ja Hänen jäähyväisrukoustaan. Kuka meistä voisi unohtaa sotaväkeen lähteneen rakkaansa katseen? Kuka meistä lakkaisi odottamasta rakkaansa paluuta? Emmehän unohda, että ainakin Kristus palaa aikojen lopussa ja kokoaa vielä kaikki lapsensa kirkkauteen? Lupaus taivaan kotiin johdattavasta Hengestä kuuluu meistä jokaiselle. Saamme kiittää ja rukoilla psalmin 27 sanoin:
Herra on minun valoni ja apuni,
ketä minä pelkäisin?
Herra on minun elämäni turva,
ketä siis säikkyisin?
…
Vaikka sotajoukko saartaisi minut,
sydämeni ei pelkäisi,
vaikka minua vastaan nousisi sota,
ei minulla olisi mitään hätää.
…
Älä nytkään jätä minua, älä hylkää,
sinä Jumalani, sinä auttajani!
(Ps. 27)