Päivän evankeliumiteksti syntyi hyvin jännittyneessä tilanteessa. Herodeksen kannattajat puolustivat keisarin verotusoikeutta, jotta he itsekin saisivat koota veroja. Varoja olisi tarvittu myös Jerusalemin temppelin uhripalvelussa, tosin nämä epäjumalankuvalla leimatut rahat piti vaihtaa siellä aina ensin pyhäkkösekeliksi temppelialueen rahanvaihtopöydillä. Fariseukset eivät kuitenkaan rohjenneet vastustaa keisarin verotusta, jotta eivät joutuisi teloitettaviksi.
Fariseukset ja Herodeksen kannattajat eivät olleet läheisissä väleissä, mutta heillä oli yhteinen huolenaihe – suosiotaan kasvattava Jeesus. Niinpä he yhdessä virittivät Jeesukselle ansan – kysymyksen, johon oli kaikin tavoin vaarallista vastata. Vastustamalla keisarin verotusoikeutta Jeesuskin joutuisi hengenvaaraan. Lupaamalla rahat keisarille Jeesuksen kansansuosio puolestaan voisi romahtaa.
Jeesus pystyi kuitenkin välttämään ansan ja vastasi: ”Antakaa keisarille, mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu.” (Matt. 22: 15-22).” Jeesus kyllä tiesi, että varoja oli alusta saakka tarvittu myös temppelissä. Ensimmäisessä Aikakirjassa kerrotaan, kuinka kuningas Daavid kokosi pojalleen Salomolle valtavan määrän omaisuutta ja työvoimaa temppelin rakentamista varten. Hengen johtamana hän teki pojalleen temppelin rakennussuunnitelmankin valmiiksi.
Omalla esimerkillään Daavid rohkaisi muitakin jakamaan omastaan. Kansa iloitsi johtajiensa anteliaisuudesta. Päivän 1. lukukappale on osa Daavidin ylistystä näiden lahjoitusten äärellä. Ylistys jatkuu näin: ”Nyt me kiitämme sinua, Jumalamme, ja ylistämme nimesi kunniaa. Sillä mikä olen minä, tai mikä on minun kansani? Kuinka me itse pystyisimme antamaan tällaisia lahjoja? Sinulta me olemme kaiken saaneet, sinulta on tullut kaikki, minkä sinulle annamme. (1.Aik. 29: 13-14).
Jumalan Poika varmasti tiesi kaiken hyvä tulevan lahjaksi taivaasta ja viime kädessä myös kuuluvan Jumalalle. Fariseusten pettymykseksi Jeesus silti hyväksyi myös maallisen valtakunnan olemassaolon. Samassa jännitteessä mekin kipuilemme, kun maksamme veroa sekä yhteiskunnalle että kirkolle. Mitkä eurot kuuluvat yhteiskunnalle ja mitkä Jumalalle?
Tämä rahojen jakaminen ei evankeliumissa eikä elämässämme ole kuitenkaan se hankalin kohta. Vielä hankalampaa on se, ettei Jeesus rajaa sitä, mitä kaikkea muuta meillä on jaettavana. Hän vain sanoo: ”ja Antakaa Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu.” Mikä kaikki sitten kuuluu Jumalalle? Onko johonkin painettu Jumalan kuva?
1. Mooseksen kirjaan kirjoitetussa luomiskertomuksessa sanotaan: ”Ja
Jumala loi ihmisen kuvakseen (1. Moos. 27)” ja antoi samalla ihmiselle erityisen vastuun koko luomakunnasta. Denaarissa oli keisarin kuva, mutta sinussa ja minussa on Jumalan kuva. Me kuulumme Jumalalle! Tämä meihin kätketty Jumalan kuva on synnin särkemä, ehkä kulunut jo näkymättömiin, mutta juuri siksi me tarvitsemme Kristusta, jonka pelastava merkki painetaan meihin kasteessa! Eikä Jeesus todellakaan heitä meitä minkään keisarin käsiin, vaan uudistaa meidät työtovereikseen. Ylimmäksi ohjeeksi Jeesus antaa meille Rakkauden kaksoiskäskyn: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”
Otapa vierustoveriasi kädestä kiinni. Kokeilemme tässä samalla, olisiko meistä vapaaehtoisiksi Neuvokkaan toimintaan. TAUKO. On kaksi aivan eri asiaa puhua rakkaudesta ja oikeasti rakastaa. Kenelle riittäisi se, että vain kuulee jonkun rakastavan? Eikö sydäntämme lämmitä paljon enemmän se, että joku todella osoittaa meille rakkautta, hyväksyy meidät, tulee lähelle ja ottaa kädestämme kiinni?
Entäpä kuka voisi sanoa, mitä me juuri jaoimme? Ei tällaista lämminhenkistä jakamista voi sanoin kuvata. Monet runoilijat ja kirjailijat ovat yrittäneet, myös lukuisat Raamatun kirjoittajat. Seisoessaan Herodeksen kannattajien ja fariseusten opetuslasten keskellä Jeesus jättää viisaasti rajaamatta rakkauden – kaiken, mikä kuuluu Jumalalle.
Me olemme kahden valtakunnan kansalaisia. Osa meistä ei enää jaksa katsoa tätä yhteiskuntaa, vaan keskittyy Raamatussa oleviin lupauksiin ja todelliseen isänmaahamme taivaassa. Särkyneellä on siihen oikeus. Ehkä me kaikki teemme joskus niin. Kristuksen paluuseen saakka Jumala tahtoo kuitenkin kääntää kasvomme myös kohti tätä ajallista valtakuntaa. Uskontunnustus kohti korkeuksia ei riitä. Tarvitaan rakkaudentunnustusta syvimmissäkin murheen laaksoissa.
Kun Kristus nousi taivaaseen, apostolitkin tähysivät ensiksi vain taivaalle. Muistanette Apostolien teoista, kuinka enkelit käänsivät heidän huomionsa takaisin maailmaan. Pyhän Hengen vuodattamisen jälkeen apostolit saivat rohkeuden ja voiman todistaa Kristuksesta sanoin ja teoin. Apostolien teoissa luvussa 3 kerrotaan, kuinka Pietari paransi Jeesuksen nimessä ramman. Tämän seurauksena Pietari ja Johannes vangittiin ja vietiin Suuren neuvoston eteen. Kun neuvoston jäsenet näkivät parannetun rammankin seisovan apostolien vieressä, he eivät voineet kiistää tapahtunutta. Päivän 2. lukukappaleesta kuulimme, kuinka neuvosto silti kielsi apostoleja enää puhumasta tai opettamasta yhtään mitään Jeesuksen nimessä. Pietari ja Johannes vastasivat heille: ”Onko Jumalan edessä oikein totella ennemmin teitä kuin Jumalaa? Ratkaiskaa itse. Me emme voi olla puhumatta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet.” Kansa ylisti Jumalaa ramman paranemisen johdosta. Neuvosto ei suosionsa menetyksen pelossa voinut muuta kuin vapauttaa apostolit.
Aitoa kiitollisuutta on mahdotonta kätkeä. Mekään emme voi olla puhumatta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet. Juuri senhän vuoksi tässä maailmassa syntyy sellaisia rakkaudentunnustuksia kuin esimerkiksi Neuvokas. Kaikki te Neuvokkaan työntekijät ja vapaaehtoiset, vaikenisitteko te, jos joku käskisi teidän vaieta? Jos joku kieltäisi teitä käymästä yksinäisten luona, jättäisittekö te käymättä? Onneksi kuulin juuri monta kertaa sanan EI.
Roomalaiskirjeen mukaan: ”Kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kukaan kuole itseään varten. Jos elämme, elämme Herran omina, ja jos kuolemme, kuolemme Herran omina. Elämmepä siis tai kuolemme, me kuulumme Herralle (Room. 14: 7-8).” Olemme me Neuvokkaan, Rovaniemen seurakunnan tai vaikkapa SPR:n vapaaehtoisten joukossa, kenellekään meistä ei ole luvassa denaarisäkkiä. Herran omina me saamme jakaa paljon enemmän.
Antakaa keisarille, mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu.” (Matt. 22: 15-22).” Tämä Jeesuksen vastaus koskettaa kaikkia rikkaita, joilla on runsaasti rahaa, mitä jakaa. Mutta – ehkä vielä enemmän se koskettaa meistä köyhimpiä. Köyhä, joka uskoo onnellisuuden riippuvan rahasta, tarvitsee aivan erityisesti näitä Jeesuksen sanoja. Rahojen sijasta Jeesus kääntää huomiomme aina rakkauteen. Herran omana meistä köyhimmälläkin riittää parasta mahdollista jaettavaa – iankaikkisesti.